XXXIX.
Vasta yöllä myöhään Olenin läksi Beletskij'n majasta Marjanan ja Ustenjkan jälestä. Tytön valkoinen liina välkkyi pimeällä kadulla. Kullankimalteinen kuu painui aron laitaan. Hopeinen sumu verhosi stanitsan. Kaikki oli hiljaa, valoa ei ollut missään, kuuluivat vain etenevien naisten askeleet. Oleninin sydän sykki kovasti. Kuumina hohtavat kasvot virkistyivät kosteassa ilmassa. Hän katsahti taivaalle, vilkaisi majaan, josta oli tullut; siellä oli kynttilä sammunut, ja hän alkoi taas katsoa naisten etenevää varjoa. Valkea liina katosi sumuun. Hänestä oli kauheata jäädä yksin, — hän oli niin onnellinen. Hän juoksi rappusilta ja riensi tyttöjen jälestä.
— Äh, sinua! Näkevät… — sanoi Ustenjka.
— Ei se mitään!
Olenin juoksi Marjanan luo ja syleili häntä.
Marjana ei estänyt.
— Ette vielä suudelleet tarpeeksi! — sanoi Ustenjka. — Kun pääset naimisiin, niin suutele, vaan nyt odota.
— Hyvästi Marjana, huomenna minä tulen isäsi luo, sanon itse. Älä sinä puhu.
— Mitä minä puhuisin! — vastasi Marjana.
Kumpikin tyttö läksi juoksemaan. Olenin kulki yksin muistellen mitä oli tapahtunut. Hän oli ollut koko illan Marjanan kanssa kahden nurkassa, uunin vieressä. Ustenjka ei ollut hetkeksikään poistunut tuvasta ja oli kujehtinut toisten tyttöjen ja Beletskij'n kanssa. Olenin oli puhellut kuiskaten Marjanan kanssa.
— Tuletko omakseni? — kysyi hän tytöltä.
— Petät vielä, etkä huolikaan, — vastasi Marjana iloisesti ja tyynesti.
— Vaan rakastatko minua, sano Jumalan tähden?
— Miksi en sinua rakastaisi, mikä sinulla on vikana? — vastasi
Marjana nauraen ja puristaen karkeissa käsissään hänen käsiään.
— Miten sinun kätesi ovat va-a-l-keat, va-a-lkeat, pehmeät kuin
kaimakki, — sanoi hän.
— Puhun tosissani. Sano tuletko omakseni.
— Miksi ei, jos isä antaa luvan.
— Muista, mitä sanoit, minä menetän järkeni, jos sinä petät minun.
Huomenna sanon äidillesi ja isällesi, tulen kosimaan.
Marjana purskahti yhtäkkiä nauramaan.
— Mitä sinä?
— Ilman, on niin hassua.
— Ihan totta! Ostan puutarhan, talon, kirjoittaudun kasakkaväkeen…
— Katso vaan ettet toisia naisia rakastele. Minä olen siitä vihainen.
Olenin riemastuksissaan toisti mielikuvituksessaan kaikki nuo sanat. Niitä muistellessa hän milloin tunsi kipua, milloin hengitys pysähtyi onnesta. Hän tunsi kipua siksi, että tyttö oli hänen kanssaan puhuessaan yhtä tyyni kuin muulloinkin. Häntä ei näyttänyt vähääkään kuohuttavan tuo uusi asemansa. Oli kuin hän ei olisi uskonut Oleniniin eikä ajatellut tulevaisuutta. Oleninista näytti, että tyttö rakasti häntä vain nykyhetkenä ja että tulevaisuudesta hänen kanssaan hän ei tiennyt. Onnellinen hän oli taas siksi, että kaikki Marjanan sanat tuntuivat hänestä todelta ja Marjana lupasi kuulua hänelle. "Niin, — sanoi hän itselleen, — vasta silloin me ymmärrämme toisiamme, kun hän on kokonaan minun. Sellaiseen rakkauteen ei ole sanoja vaan tarvitaan elämä, kokonainen elämä. Huomenna selviää kaikki. Minä en voi enää elää näin kauemmin, huomenna minä puhun kaikki hänen isälleen, Beletskij'lle ja koko stanitsalle…"
Lukashka kahden unettoman yön jälkeen joi niin paljon juhlapäivänä, että ei pysynyt jaloillaan tällä kertaa ja nukkui Jamkan luona.