Kasakat: Kaukasialainen kertomus

by graf Leo Tolstoy

XXXVIII.

Oli jo ihan pimeä, kun Lukashka tuli pihalle. Syysyö oli raitis ja tyyni. Kultainen täysikuu sukelsi esiin torin toisesta laidasta kohoavien tummien poppelien takaa. Pirttien piipuista nousi savu, joka valautui yhteen sumun kanssa ja laskeutui stanitsan yli. Siellä täällä ikkunoista loisti tulia. Kizjakin, rypäleiden, puserrejätteiden ja sumun hajua oli ilmaan imeytynyt. Puhe, nauru, laulut ja siementen pureskelu kuuluivat yhtä sekaisin, mutta selvemmin kuin päivällä. Valkeita liinoja ja miesten suippolakkeja näkyi laumoittain pimeässä lauta-aitojen ja talojen vieressä.

Tori puodin avonaista ja valaistua ovea vastapäätä on mustanaan ja valkeanaan kasakkoja ja tyttöjä, ja kuului kova-äänistä laulua, naurua ja puhetta. Pitäen toinen toistaan kädestä pyörivät tytöt tasaisesti käyden pölyisellä torilla. Laihanpuoleinen ja kaikkein rumin tyttö alkaa laulaa:

Tuli helmasta salon sinisen.
Ai da lu lii!
Tuli varjosta puiston vihreän,
Tuli poikaa kaks', poikaa uljasta,
Oli poikamies niistä kumpikin.
Kulki kumpikin, sitten seisattui,
Sitten seisattui, riitaan ratkesi.
Astui miesten luo kaunis neitonen,
Astui miesten luo, puhui heille näin:
Kummalleko mie kullaks' suostuisin?
Suostui kullaksi pojan valkean,
Pojan valkean, valkoverisen,
Käteens' otti nyt poika neion kä'en,
Piirin ympäri häntä pyörittäin,
Kehui ystävilleen: heipäs, heipäs vaan,
Emäntäisen millaisen mä sain?!

Eukot seisoivat vieressä kuunnellen lauluja. Poikaset ja tyttöset juoksevat ympäriinsä pimeässä ajaen toisiaan takaa. Kasakat seisovat ympärillä kosketellen ohimeneviä tyttöjä, väliin katkaisten piirin menemällä siihen. Pimeällä puolella puodin ovesta seisovat Beletskij ja Olenin, tsherkessitakit ja suippolakit päällään, eivätkä puhu keskenään kasakkain tavoin ja hiljaan, vaan kuuluvasti, ja tuntevat vetävänsä huomiota puoleensa. Vieretysten piirissä pyörivät pulleahko Ustenjka, punaisessa beshmetissään ja komeavarsinen Marjana päällään uusi paita ja beshmetti. Olenin ja Beletskij keskustelivat siitä, miten he voisivat ryöstää piiristä Marjankan ja Ustenjkan. Beletskij luuli, että Olenin halusi vain huvitella, mutta Olenin odotti kohtalonsa ratkaisua. Hän tahtoi millä hinnalla tahansa nyt juuri nähdä Marjanan yksinään, sanoa hänelle kaikki ja kysyä häneltä, tahtooko ja voiko hän tulla hänen vaimokseen. Siitä huolimatta, että tämä kysymys jo aikoja oli ratkaistu häneen nähden kieltävästi, hän toivoi voivansa kertoa Marjanalle kaikki mitä tunsi ja luuli Marjanan ymmärtävän hänet.

— Miksi ette ole minulle ennemmin sanonut? — sanoi Beletskij: — olisin toimittanut sen teille Ustenjkan kautta. Te olette niin kummallinen!

— Minkä sille voi!… joskus, hyvin pian, kerron teille kaikki.
Toimittakaa nyt vain, Jumalan tähden, että hän tulisi Ustenjkan luo.

— Hyvä. Se käy helposti… No, sinä tulet valkealle pojalle, Marjanka, tuletko? eikä Lukashkalle? — sanoi Beletskij, säädyllisyyden vuoksi kääntyen ensin Marjankaan päin, ja odottamatta vastausta hän meni Ustenjkan luo ja rupesi pyytämään, että hän toisi mukanaan Marjanan. Hän ei ehtinyt sanoa sanottavaansa, kun laulajatyttö aloitti toisen laulun, ja tytöt vetivät toinen toistaan kädestä. He lauloivat:

Kulki puiston aidan viertä,
Kaaretteli nuori mies,
Minkätähden — hiisi ties.
Ensi kerran kulkeissaan,
Kättänsä hän vilkuttaa,
Toisen kerran kulkeissaan,
Lakkiansa huiskuttaa,
Kolmannella kerrallaan,
Seisattuu.
Seisattuu ja tiedustaa:
"Tulin luokses', armahain,
Tulin soima mielessäin.
Miks' et enää, armahain,
Tule kanssain kulkemaan?
Vaiko suotta, armaani,
Leikit kanssani?
Varrohan sä hetkinen,
Armaani.
Laitan sua kosimaan,
Otan sinut miehelään,
Itket vielä, armahain."
Tiesin kyllä vastuunkin,
Sanoa vain pelkäsin, —
Tohtinut en vastaamaan,
Lähdin kanssaan puutarhaan,
Tulen puistoon vihreään,
Syvään kumarran.
Kun mä, neito, kumarsin,
Liinan antoi kaunihin:
"Ota tämä, armahain,
Käsihisi valkoisiin,
Valkoisihin kätösiin,
Mua armas lemmi vain.
Tiedä en mit' antaisin,
Millä armaan lahjoisin…
Annan vielä armaalleni
Saalin, suuren, sinisen,
Sitten eestä saalin sen
Kertaa viisi suutelen."

Lukashka ja Nazarka katkaisivat piirin ja menivät kävelemään tyttöjen keskeen. Lukashka veti laulua kimeällä rintaäänellä ja heilutellen käsiään kulki piirin keskellä. "No tulkoon nyt joku tytöistä" — virkkoi hän. Tytöt tuuppasivat Marjankaa: tämä ei tahtonut mennä. Laulun lomasta kuului kimeätä naurua, lyöntejä, suudelmia, supatusta.

Kulkiessaan Oleninin ohi, Lukashka ystävällisesti nyökäytti hänelle päätään.

— Mitrij Andreitsh! Sinäkin olet tullut katselemaan? — sanoi hän.

— Olen, — jyrkästi ja kuivasti vastasi Olenin.

Beletskij kumartui Ustenjkan korvaan ja sanoi hänelle jotain, Ustenjka tahtoi vastata, vaan ei ehtinyt, mutta kiertäessään toisen kerran ohi hän sanoi:

— Hyvä, me tulemme.

— Marjanka myös?

Olenin kumartui Marjanaan päin.

— Tuletko? Ole hyvä, yhdeksi minutiksi edes, — minun täytyy saada puhua sinun kanssasi.

— Jos tytöt tulevat niin minäkin tulen.

— Sanotko minulle mitä pyysin? — kysyi hän taas kumartuen häneen päin. — Sinä olet nyt iloinen.

Marjana eteni jo hänen luotaan. Olenin meni hänen perästään.

— Sanotko?

— Mitä on sanottava?

— Mitä toissapäivänä kysyin, — sanoi Olenin kumartuen hänen korvaansa. — Tuletko minun omakseni?

Marjana jäi miettimään.

— Sanon, — vastasi hän, — minä sanon nyt.

Ja hänen silmänsä välähtivät pimeässä, iloisesti ja ystävällisesti katsoen nuoreen mieheen.

Olenin kulki yhä hänen perässään. Hänestä oli hauska kumartua lähelle
Marjanaa.

Mutta Lukashka yhä lauloi ja tempaisi Marjanaa kovasti kädestä ja sieppasi hänet piirin keskeen. Olenin ehti vain virkkaa: "tule sitten Ustenjkan luo" ja poistui toverinsa viereen. Laulu vaikeni. Lukashka kuivasi huulensa, Marjanka samoin ja he suutelivat toisiaan. "Ei, viisi kertaa!" — sanoi Lukashka. Puhe, nauru ja hyörinä tuli tasaisten liikkeiden ja tasaisten äänten sijaan. Lukashka, joka näytti olevan kovasti päissään, alkoi jaella tytöille makeisia.

— Kaikille tarjoan! — sanoi hän ylpeästi ja koomillisen liikuttavan itsetietoisesti. — Kuka menee sotamiesten kanssa juhlimaan, se piiristä pois! — lisäsi hän äkkiä tuikeasti vilkaisten Oleniniin.

Tytöt sieppasivat häneltä makeisia ja nauraen tyrkkivät tieltään toinen toistaan. Beletskij ja Olenin menivät syrjään.

Ikäänkuin anteliaisuuttaan häveten otti Lukashka päästään suippolakin, pyyhki hihalla otsaansa ja meni Marjanan ja Ustenjkan luo.

— Vaiko suotta, armaani, leikit kanssani? — toisti hän juuri lauletun laulun sanoja ja kertasi vielä vihaisena: leikit kanssani? — kääntyen Marjanaan. — Tulet miehelään, itket vielä armahain, — lisäsi hän syleillen yhtaikaa Ustenjkaa ja Marjankaa.

Ustenjka riisti itsensä irti ja lyödä säväytti häntä selkään, niin että hänen omaan käteensä koski.

— No, vieläkö aiotte pyöriä? — kysyi Lukashka.

— Tehkööt tytöt miten tahtovat, — vastasi Ustenjka, — vaan minä menen kotiin ja Marjankakin lupasi tulla meille.

Kasakka yhä syleili Marjanaa ja vei hänet väkijoukosta pois talon pimeän nurkan luo.

— Älä mene, Mashenjka, — sanoi hän, — viimeisen kerran pidämme hauskaa. Mene kotiin, minä tulen luoksesi.

— Mitä minä kotona teen? Sitä varten on juhla että iloitaan. Menen
Ustenjkan luo, — sanoi Marjana.

— Otanhan sinut kumminkin.

— Hyvä, — sanoi Marjana, — sittepähän se nähdään.

— No, menetkö sinä? — kysyi Lukashka tuimana ja pusertaen häntä itseään vasten suuteli poskelle.

— Älä nyt viitsi! Mene matkaasi! — ja Marjana riisti itsensä hänestä ja meni pois.

— Malta, tyttö, käy sulle huonosti! — sanoi nuhdellen Lukashka, joka oli pysähtynyt ja heilutti päätään. Itket vielä armahain… ja kääntyen pois hänestä Lukashka huusi tytöille: — Antakaa leikin käydä!

Marjankaa melkein pelästytti ja suututti se mitä Lukashka oli sanonut. Hän pysähtyi.

— Mikä käy huonosti?

— Se vaan.

— Mikä se.

— Se, että hyyriläis-sotilaan kanssa keimailet ja siksi oletkin minuun suuttunut.

— Suutun jos tahdon. Sinä et ole minun isäni etkä äitini. Mitä se sinuun kuuluu. Minä rakastan ketä tahdon.

— Niin, niin… — sanoi Lukashka: — pidä mielessäsi! — Hän meni puodin luo, — Tytöt! — huusi hän, — mitä siinä seisotte? Vielä piiri käymään! Nazarka, juokse hakemaan tshihiriä!

— No, tulevatko tytöt? — kysyi Olenin Beletskij'ltä.

— Tulevat heti, — vastasi Beletskij… — Mennään, kemut on saatava kuntoon.