XV.
— Niin, mistä hitosta minä puhuin? — jatkoi hän muistellen. — Niin, saat kuulla millainen mies minä olen! Minä olen metsämies. Ei ole rykmentissä toista metsästäjää minun rinnalleni. Minä löydän ja näytän sinulle joka eläimen, joka linnun, mikä ja missä — kaikki tiedän. Koiria on minulla, ja kaksi pyssyä on, on verkkoja, on maalitaulu, ja haukka, — kaikki on, Luojan kiitos. Vaan oikea metsästäjä ei kehu, saat nähdä ne kaikki. Semmoinen mies minä olen! Kun näen jälen, niin heti sanon mikä otus ja tiedän missä se makaa, minne menee juomaan ja rypemään. Teen vahtimapaikan puuhun ja istun yön, vahdin. Mitä minä kotona tekisin. Paljasta pahaa vaan teen ja juopottelen. Tulee vielä naisia — lörpötykset, lärpätykset, poikaviikarit huutavat; satut vielä saamaan häkää päähäsi. Toista on kun lähdet aamun valjetessa, katsot paikan, survot allesi kaislat, istut siihen kuin poika ja jäät odottamaan. Tiedät ihan kaiken mitä metsässä tapahtuu. Katsot taivaalle, tähtöset kulkevat, tarkastelet niitä ja näet paljonko kello on. Katsahdat ympärillesi: metsä huojahtaa, odotat — odotat että nyt rusahtaa, metsäsika tulee rypemään. Kuuntelet miten nuoret kotkat vinkuvat, ja kuulostat kukotko vai hanhet stanitsassa ääntelevät. Hanhet, ei vielä siis puoliyö. Ja kaikki minä tiedän. Ja jos pyssy jossain kaukana pamahtaa, niin tulee ajatuksia. Mietit: kukahan tuo ampui? Onkohan kasakka, samallainen kuin minäkin, tavannut otuksen, ja saiko sattumaan siihen, vai vikuuttiko vain ja nyt se kulkee poloinen kaislikkoa tuhrien ihan suotta verissään. Se on ilkeätä — hyi, ilkeätä! Mitä meni eläintä pilaamaan? Hölmö, hölmö! Taikka mietit: "jospa lie abrekki ampunut jonkun tyhmän kasakkanulikan!" Päässäsi pyörii kaikkea tällaista. Niinpä kerran istuin veden vieressä, näin että kätkyttä toi virta ylhäältä päin. Aivan ehyt oli, reuna vain oli särkynyt. Olipas silloin pää täynnä ajatuksia. Kenen se on kätkyt? Varmaankin on, ajattelin, teidän sotamiehiänne pirulaisia tullut kylään, tshetsheninaisia ovat ryöstäneet, lapsen tappoi piruista joku: otti jaloista kiinni ja nurkkaa vasten. Eivätkö tee sillä lailla? Hyi, ei ole sydäntä ihmisillä!… Semmoisia tuli ajatuksia, sääli tuli. Ajattelin: kätkyen ovat heittäneet ja vaimon ovat ajaneet pois, talon ovat polttaneet, ja dzhigitti on ottanut pyssyn ja lähtenyt meidän puolellemme ryöväämään. Istut istumistasi, mietit. Ja kun kuulet tiheikössä metsäsikalauman ruskavan, niin sinussa alkaa ihan hyppiä. Siskoseni, tulkaapas lähelle! Tuntevat hajun, arvelet; istut, et liikahda ja sydän: dun, dun, dun! Heittelee sinua niin vietävästi. Nyt keväällä samaten tuli aika lauma, mustanaan oli. "Isälle ja Pojalle…" meinasin jo ampua, — miten se röhähti porsailleen! "Hätä, muka, lapsoset: mies väijyy", ja kaikkosivat kaikki pois läpi pensaiden. Olisi luullut jo vaikka suuhun saavansa.
— Kuinka sitten sika porsailleen sanoi, että mies väijyy? — kysyi
Olenin.
— Mitenkä sinä luulet? Sinä luulet, että elukka on hölmö? Ei, se on viisaampi kuin ihminen, vähät siitä että sitä siaksi kutsutaan. Se tietää kaikki. Otetaan vaan vaikka tästä esimerkki: ihminen kulkee jälkeä pitkin, eikä sitä huomaa, mutta kun sika osuu sinun jälillesi, heti nuuskii ja menee tiehensä; älypäs sillä on, kun et sinä omaa hajuasi tunne, vaan se tuntee. On vielä toinenkin kohta: sinä tahdot sen tappaa, mutta se tahtoo kulkea elävänä metsässä. Sinulla on omat sääntösi ja sillä on omat sääntönsä. Se on sika, mutta se ei siltä ole sinua huonompi, — yhtä hyvä on Jumalan luoma. Hohoi! tyhmä on ihminen, tyhmä, tyhmä on ihminen! — toisti ukko useita kertoja ja laskien päänsä alas vaipui ajatuksiinsa.
Olenin myös vaipui mietteisiinsä, astui alas kuistista ja rupesi kädet selän takana ääneti kulkemaan pihaa pitkin.
Heräten ajatuksistaan Jeroshka nosti päätään ja alkoi tutkivasti tarkastella yöperhosia, jotka liehuivat kynttilän lepattelevan liekin yllä ja koskettelivat sitä.
— Hölmö, hölmö! — alkoi hän puhua. — Minnekkä lennät? Hölmö, hölmö! — Hän kohotti ruumistaan ja alkoi paksuilla sormillaan ajaa pois perhosia. — Palat, pöllö! Tänne lennä, tilaa on kyllä, — kehoitteli hän lempeällä äänellä, koettaen paksuilla sormillaan ottaa sitä sievästi kiinni siivistä laskeakseen sen irti. Itse surmaat itsesi, mutta minä armahdan sinua.
Hän istui kauan, tarinoiden ja ryypäten lasista. Mutta Olenin kulki pihalla edestakaisin. Yhtäkkiä kuiskutus portin takaa sai hänet säpsähtämään. Huomaamattaan pidätti hän hengitystään ja kuuli naisen naurua, miehen puhetta ja suutelemista. Tahallaan kahisuttaen jaloillaan ruohoa hän meni pihan toiselle puolelle. Mutta lyhyen ajan perästä vitsa-aita narahti. Kasakka, jonka yllä oli tsherkessitakki ja päässä korkea valkeakarvainen kasakkalakki (se oli Luka), kulki aidan viertä ja pitkä nainen, valkea liina päässä, kulki Oleninin ohi. Minulla ei ole sinun kanssasi, eikä sinulla minun kanssani mitään tekemistä, näytti Marjankan varma käynti sanovan. Olenin seurasi häntä katseellaan isäntäväen majan rapuille asti, näkipä vielä ikkunasta kuinka tyttö otti liinan päästään ja istuutui penkille. Ja yhtäkkiä valtasi nuoren miehen sielun yksinäisen ikävän tunne, epämääräiset halut ja toiveet sekä jonkunmoinen kateus jotakin kohtaan.
Viimeiset tulet majoissa sammuivat. Viimeiset äänet vaikenivat stanitsassa. Aidat, valkoiselta paistava karja pihoilla ja rakennusten katot ja solakat poppelit — kaikki näytti nukkuvan tuoresta, rauhallista ja toimellista untaan. Vain sammakkojen kimeät, keskeymättömät äänet kuuluivat kaukaa kosteikosta tarkkaavaiseen korvaan. Idässä tähdet harvenivat ja näyttivät katoavan valon lisääntyessä. Pään päällä ne sirottuivat yhä syvemmälle, yhä suuremmissa joukoin. Ukko torkkui pää kättä vasten nojaten. Kukko kiekaisi vastapäätä olevalla pihalla. Mutta Olenin yhä vain kulki ja kulki miettien jotain. Laulu, johon oli useita yhtynyt, kaikui hänen korvaansa. Hän meni aidan luo ja alkoi kuunnella. Kasakkain nuoret äänet vierivät iloisena lauluna ja kaikista muista eroittautui eräs nuori, terävän voimakas ääni.
— Tiedätkö kuka siellä laulaa? — sanoi ukko heräten. — Lukashka-dzhigitti. Hän on tappanut tshetshenin, siksi hän nyt iloa pitää. Ja mistä iloitsee?… Hölmö, hölmö!
— Oletkos sinä tappanut ihmisiä? — kysyi Olenin.
Ukko kohottautui äkisti molempien kyynärpäidensä varaan ja vei kasvonsa aivan Oleninin kasvoihin kiinni.
— Saakeli! — huusi hän hänelle: — mitä kyselet? Ei maksa puhua.
Sielua on vaikea surmata, — oh, vaikea! Hyvästi ystäväni: olen
saanut ruokaa, ja juomaa juovuksiin asti, — sanoi hän noustessaan.
— Tulenko huomenna metsälle?
— Tule.
— Muista että nouset jo ajoissa ja jos nukut niin saat sakkoa.
— Ehkäpä nousen ennen sinua, — vastasi Olenin.
Ukko läksi. Laulu vaikeni. Kuului askeleita ja iloista puhetta. Vähän ajan kuluttua kajahti taas laulu, mutta kauempana, ja Jeroshkan kova ääni yhtyi äskeisiin ääniin. "Minkälaisia ihmiset, millaista elämä!" mietti Olenin, huokasi ja palasi yksin majaansa.