XVI.
Jeroshka-setä oli yksinäinen, varaväkeen kuuluva kasakka; hänen vaimonsa, joka noin kaksikymmentä vuotta sitten oli antanut kastaa itsensä oikeauskoisuuteen, oli karannut hänen luotaan ja mennyt naimisiin venäläisen vääpelin kanssa; lapsia hänellä ei ollut. Hän ei ollut kerskaillut kertoessaan itsestään, että oli muinoin ollut uljain poika koko stanitsassa. Hänet tunsi rykmentissä jokainen hänen entisen uljuutensa vuoksi. Ei ainoastaan tshetshenien ja venäläisten tappaminen ollut hänen sielullaan. Hän oli tehnyt vuorille matkoja ja varastanut venäläisiltä ja kaksi kertaa istunut vankilassa. Suurin osa hänen elämästään oli kulunut metsästyksellä ja metsässä, missä hän vuorokauden eli yhdellä leipäpalalla eikä juonut mitään muuta kuin vettä. Sen sijaan hän stanitsassa hurjaili aamusta iltaan. Palattuaan Oleninin luota hän nukkui pariksi tunniksi ja herättyään jo ennen auringon nousua loikoi sängyssään ja arvosteli miestä, jonka oli eilen tullut tuntemaan. Oleninin yksinkertaisuus miellytti häntä suuresti (yksinkertaisuus siinä merkityksessä, ettei häneltä oltu viiniä säästetty). Myös Olenin itse oli hänen mieleensä. Hän ihmetteli, miksi kaikki venäläiset ovat yksinkertaisia ja rikkaita ja miksi he eivät mitään tiedä, ja ovat kaikki oppineita. Hän mietti itsekseen sekä näitä kysymyksiä että mitä voisi saada Oleninilta itselleen. Jeroshka-sedän maja oli jokseenkin iso eikä mikään vanha, mutta saattoi huomata, että siitä puuttui kokonaan vaimoväki. Vastoin kasakkain tavallista huolenpitoa puhtaudesta oli kamari aivan lian ja mitä suurimman epäjärjestyksen vallassa. Pöydälle oli heitetty verinen takki, munapiirakkaan puolikas ja sen viereen kynitty ja paloiteltu naakka, haukan ruuaksi. Penkeillä räkyilivät hajallaan virsut, pyssy, tikari, märät vaatteet ja rievut. Nurkassa, sammion likaisessa, löyhkävässä vedessä olivat toiset virsut liossa; nurkassa oli myös pyssy ja fasanien viekotin. Lattialle oli heitetty verkko, muutamia tapettuja fasaneja, ja pöydän luona likaisella lattialla kävellä tapsutteli jalastaan sidottu kananpoika. Lämmittämättömässä uunissa oli malja, joka oli täynnä jotain maitonestettä. Uunilla vinkui mehiläishaukka, joka koetti irtautua nuorasta ja vaalennut tavallinen haukka istui tyynesti uunin laidalla katsoen kananpoikaan vinosti ja väliin taivuttaen päätään oikealta vasempaan. Jeroshka-setä itse makasi selällään lyhyellä vuoteella, joka oli tehty seinän ja uunin väliin, vain paita päällä ja vankat jalat uunille pistettyinä, repi paksulla sormellaan rupea käsistään, joita haukka oli kynsinyt, kun hän oli sitä kulettanut ulos ilman käsineitä. Koko huoneessa ja etenkin itsensä ukon luona oli ilma täynnä sitä voimakasta, ei-epämieluista hajujen sekoitusta, joka seurasi ukkoa.
— Ujde-ma, setä? (s.o. oletko kotona, setä?) — kuuli hän ikkunasta terävän äänen, jonka hän heti tunsi Lukashka-naapurin ääneksi.
— Ujde, ujde ujde!… Kotona, tule sisään! — huusi ukko. — Naapuri Marka, Luka Marka, mitä varten olet tullut sedän luo? Vai vartioonko?
Haukka pyrähti pystyyn isännän huudosta ja räpytteli siipiään, tempoen rihmaansa.
Ukko piti Lukashkasta ja vain hän teki poikkeuksen ukon ylenkatseesta koko nuorta kasakkapolvea kohtaan. Sitä paitsi Lukashka ja hänen äitinsä naapureina usein antoivat ukolle viiniä, kaimakkia (paksua keitettyä kermaa) ynnä muita taloustuotteita, joita Jeroshkalla ei ollut. Jeroshka-setä, joka oli koko elämänsä ollut syttyvä luonne, selitti aina käytännöllisesti vaikuttimensa. "Mitäs siinä, ovat varakkaita ihmisiä, — puhui hän itselleen. — Minä annan heille tuoresta sianlihaa, tai kanan, eivätkä hekään unohda setää: kun sattuu niin tuovat piirakasta, pannukakkua".
— Terve, Marka! Oikein tehty, — huusi ukko iloisesti ja ketterästi heittäen paljaat jalkansa vuoteelta, nousi pystyyn, astui pari askelta narisevalla lattialla, katsahti ulospäin kääntyneitä jalkojaan ja yhtäkkiä näyttivät hänestä jalat hullunkurisilta: hän naurahti, polkaisi kerran paljaalla kantapäällään, sitten toisen kerran ja teki hyökkäysliikkeen. — Eikös se ole somaa? — kysyi hän, pienet silmät loistavina. Lukashka naurahti hiukan. — Vartioonko on matka? kysyi ukko.
— Toin sinulle tshihiriä, setä, niinkuin vartiossa lupasin.
— Kristus sinua siunatkoon, — virkkoi ukko, nosti ylös lattialla retkottavat arkihousut ja mekon, puki ne päälleen, kiristi remmillä, valoi maljasta vettä käsilleen, kuivasi ne vanhoihin housuihinsa, kamman kappaleella suki partaansa ja jäi Lukashkan eteen seisomaan. — Valmis! — sanoi hän.
Lukashka otti pikarin, pyyhki, kaatoi siihen viiniä, istuutui penkille ja tarjosi ukolle.
— Terveydeksesi! Kunnia Isälle ja Pojalle! — sanoi ukko, ottaen juhlallisesti vastaan viinin. — Tapahtukoon sinulle kaikki mitä haluat ja tulkoon sinusta semmoinen mies, joka vielä töillään ristinkin ottaa.
Rukousta lukien Lukashkakin joi viiniä ja pani sen sitten pöydälle. Ukko nousi, haki kuivaa kalaa, vei kynnykselle, hakkasi sitä kepillä pehmeämmäksi, pani sen karkeilla käsillään ainoalle siniselle lautaselleen ja toi pöytään.
— Minulla on kaikkea, särvintäkin on, Jumalan kiitos! — sanoi hän ylpeästi… No, miten Mosev? — kysyi ukko.
Lukashka kertoi miten aliupseeri oli ottanut hänen pyssynsä, ja saattoi huomata, että hän halusi kuulla ukon mieltä asiasta.
— Pyssystä älä yhtään välitä, — sanoi ukko: — ilman pyssyn antamista ei palkintokaan tule.
— Mitä vielä, setä, sanovat: vai palkinto alaikäiselle! Ja pyssy oli mainio, krimiläinen, kahdeksankymmentä ruplaa maksaa.
— Heitä hiiteen! Niin ikään minä riitelin päällikön kanssa: pyysi minulta hevosta. Anna hevonen, sanoi, niin vänrikin teen sinusta. Minä en antanut ja niinpä en sitten päässytkään.
— Entäs, setä, kun pitää hevonen ostaa ja sanotaan, ettei joen takaa saa ilman viittäkymmentä ruplaa.
— Huihai! me emme surreet, — sanoi ukko: — kun Jeroshka-setä oli sinun ijässäsi, hän jo nogajilaisilta hevoslaumoja varasteli ja Terekin toiselle puolelle ajoi. Ennen aikaan annettiin hyvä hevonen viinatuopista tai päällysvaipasta.
— Miksi niin vähästä annoitte? — sanoi Lukashka.
— Hölmö, hölmö, Marka! — sanoi ukko ylenkatseellisesti. — Mitäs muuta: siksihän varastetaan, ettei tarvitse saita olla. Mutta te ette luultavasti ole oikein nähneetkään kuinka hevosia ajetaan? Miksi et sinä puhu?
— Ei maksa puhua, setä! — sanoi Lukashka. — Me emme näy olevan niitä miehiä.
— Hölmö, hölmö, Marka!… Vai ei niitä miehiä! — vastasi ukko härnäten nuorta kasakkaa. — Toisellainen minä olin kasakka sinun ijässäsi.
— Entä sitten? — kysyi Lukashka.
Ukko halveksivasti heilutti päätään.
— Jeroshka-setä oli suora mies, ei mitään surrut. Siksi koko Tshetshnia oli paljaita minun kaveriani. Tulee luokseni kaveri, minä viinalla juotan humalaan, pidän hyvänä kaikin tavoin, panen viereeni nukkumaan; taas kun hänen luokseen menen niin lahjan, peshkeshin, vien. Niin ne miehet tekevät, toista se oli kuin nyt: ei näillä ole lapsilla muuta lystiä kuin että siemeniä nakertavat ja kuoren sylkäisevät! — lopetti ukko halveksivasti, näyttäen liikkeillään, miten nykyiset kasakat nakertavat siemeniä ja sylkevät kuoren.
— Kyllä tiedän, — sanoi Lukashka: — niin se on!
— Jos tahdot oikea mies olla, niin ole dzhigitti eläkä moukka. Vaikka kyllä moukkakin hevosen ostetuksi saa, lyö rahat käteen ja ottaa hevosen.
He olivat vaiti.
— On sitten yhtä ikävä sekä stanitsassa että vartiossa olla, setä, eikä ole minne menisi iloa pitämään. Kaikki ovat pelkureita. Nazar vaikka esimerkiksi. Äskettäin olimme tshetshenien kylässä, Girei-kaani kutsui Nogajiin hevosia hakemaan, — ei kukaan lähtenyt; mitenkä sitä yksin?
— No entä setä? Luuletko että minä olen näivettynyt? En minä ole!
Anna hevonen, heti paikalla ajan Nogajiin.
— Mitä tyhjää! — sanoi Luka. — Vaan sanoppas miten Girei-kaanin kanssa on oltava? Se sanoo, että toisin vaan hevosen Terekille asti, ja sitten vaikka kokonainen hevosparvi saataisi, niin on niille paikka mihin piilotetaan… Mutta kerittypäinen on sekin, uskoa on vaikea.
— Girei-kaaniin voit uskoa, koko hänen sukunsa on hyviä ihmisiä; hänen isänsä oli uskollinen kaveri. Mutta kuule setää, minä en sinulle pahaa opeta: anna hänen vannoa vala, silloin siitä on varma; jos taas hänen kanssaan matkustat, pidä pistoli aina varalla. Etenkin kun rupeat hevosia jakamaan. Kerran oli minut siinä tappaa eräs tshetsheni; minä pyysin häneltä kymmentä ruplaa hevosta kohti. Usko tai älä, mutta ilman pyssyä älä käy levolle.
Lukashka kuunteli tarkkaavaisesti ukkoa.
— Kuule, setä, olen kuullut, että sinulla on taikaheinä, jolla voi päästä minne hyvänsä, — virkkoi hän vaitiolon jälkeen.
— Taikaheinää ei ole, mutta sinulle sanon, sanon minä sinulle: sinä olet hyvä poika, et unhota ukkoa… Sanonko?
— Sano, setä.
— Kilpikonnan tunnet? Se on koko saakeli, se kilpikonna.
— Tunnen tietysti.
— Etsi sen pesä ja puno vitsa-aita ympärille niin ettei se pääse läpi. Se tulee, tekee kierroksen ympäri ja heti takaisin, — löytää taikaheinän, tuo sen mukanaan ja särkee vitsaraidan. Silloin sinä kiirehdi toisena aamuna katsomaan: mistä on rikki, siinä on taikaheinä. Ota ja vie minne haluat. Eikä ole tielläsi lukot eikä salvat.
— Oletko sitten koettanut, setä?
— Koettanut en ole, mutta ovat hyvät ihmiset kertoneet. Minulla on vaan sen verran loitsuja ollut, että luen "terve sulle", kun istun hevosen selkään. Eikä kukaan ole tappanut.
— Mikä "terve sulle" se on, setä?
— Sinä et tiedä? Hoh, sitä kansaa! Siksipä kysykkin sedältä. No, kuuntele, sanele minun perästäni:
Terve sulle Sioni.
Täss' on ruhtinaasi.
Me istumme hevosen selkään.
Sefania parkusuu,
Sakarias hirsipuu,
Isä mantrikki,
Ihmis-mihmis-laupeus.
— Ihmis-mihmis-laupeus, — toisti ukko. — Osaatko? No, sano.
Lukashka naurahti.
— Kuule, setä, niinkö, että sen vuoksi sinua ei ole tapettu? Ihanko?
— Onpa teistä tullut viisaita! Opi ulkoa kokonaan ja sano sitten. Se ei ole vahingoksi. No, kun olet "Mantrikin" laulanut, niin on siinä tarpeeksi, — ja ukko itse naurahti. — Mutta älä sinä mene Nogajiin, Luka, usko minua!
— Minkä tähden?
— Ei ole ne ajat, ette te ole niitä miehiä, — roskakasakoita te olette! Ja miten paljon venäläisiä ovat tuonne ajaneet! Jopa siinä on rangaistus! Jätä, kuule. Mihinkä teistä olisi! Mepä Girtshikin kanssa ennen…
Ja ukko oli ryhtymäisillään loppumattomien juttujensa kertomiseen.
Mutta Lukashka katsahti ikkunaan.
— On jo aivan valoisa, setä, — keskeytti hän hänet. — On aika lähteä, käy joskus meilläkin.
— Herra olkoon kanssasi. Minäpä menen armeijalaisen luo, — lupasin sen metsälle viedä. Hyvä mies, niin näyttää.