XVII.
Jeroshkan luota Lukashka poikkesi kotiin. Kun hän palasi, kohosi kostea, kasteinen usva maasta ja peitti stanitsan. Näkymätön karja alkoi liikuskella eri suunnilta. Yhä useammin ja terävämmin ääntelivät kukot. Ilma kävi läpinäkyväksi, ja väki alkoi nousta levolta. Vasta aivan liki tultuaan Lukashka huomasi usvasta kostean pihansa aidan, majan kuistin ja avoimen karsinan. Pihalla hän kuuli sumun keskeltä kirveen jysähdyksiä puuhun. Lukashka astui majaan. Hänen äitinsä oli jo noussut, seisoi uunin edessä ja heitti uuniin halkoja. Vuoteessa vielä makasi sisartyttö.
— No, Lukashka, oletko iloa pitänyt? — kysyi äiti hiljaan. — Missä olit yön?
— Stanitsassa olin, — vastahakoisesti vastasi poika, ottaen pyssyn huotrasta ja tarkastaen sitä.
Äiti heilutti päätään.
Siroitettuaan ruutia pyssyreikään Lukashka otti pienen pussin, veti esiin muutamia tyhjiä koteloita ja rupesi tekemään latinkeja, huolellisesti sulloen niitä tikulla, jonka ympäri oli kääritty riepu. Vedettyään hampaillaan ulos täytettyjä koteloita ja tarkastettuaan niitä, hän laski ne pussiin.
— Niin tuota, äiti, puhuin, että korjaisitte kontit: onko korjattu? — sanoi hän.
— Mitenkäs muuten, mykkä korjaili eilen. Vai onko jo asemalle lähtö?
En minä ole vielä kerinnyt sinua nähdäkään.
— Laitan vaan itseni kuntoon ja sitten on lähdettävä, — vastasi
Lukashka, kooten ruutinsa. — Entä missä mykkä on? Ulkonako?
— Varmaankin hakkaa puita. Koko ajan on sinua surrut. En saa nähdä, sanoo, häntä enää ollenkaan. Noin hän kädellään viittaa kasvoihinsa, napsauttaa sormiaan, ja painaa kädet rinnalleen, — ikävä muka. — Menenkö hakemaan? Abrekin ymmärsi kokonaan.
— Mene, — sanoi Lukashka. — Ja minulla oli siellä rasvaa, tuo tänne. On miekka voideltava.
Eukko meni ulos ja muutaman minutin kuluttua narisevia portaita astui majaan Lukashkan mykkä sisar. Hän oli kuusi vuotta vanhempi veljeään ja olisi ollut äärettömästi hänen näköisensä, jollei hänellä olisi kasvoissa ollut kaikille kuuromykille yhteistä tylsyyttä ja raa'an muuttuvaista ilmettä. Hänen pukunaan oli karkea paita, johon oli tilkkuja ommeltu; jalat olivat paljaat ja liassa; päässä oli vanha sininen liina. Kaula, kädet ja kasvot olivat suoniset kuten talonpoikaismiehellä; sekä puvusta että kaikesta näkyi, että hän oli aina raskaassa miesväentyössä. Hän toi sisään halkokannoksen ja heitti sen uunin viereen. Sitten hän meni veljensä luo ja hymyili iloisesti, jolloin hänen kasvonsa kokonaan menivät ryppyyn, kosketti hänen olkapäätään ja rupesi käsillään, kasvoillaan ja koko ruumiillaan tekemään Lukashkalle kiireesti merkkejä.
— Hyvä, hyvä, kunnon Stepka! — vastasi veli nyökäyttäen päätään. — Kaikki olet varustanut ja paikannut kuin mestari! Tuossa on sinulle siitä! — hän otti taskustaan kaksi prenikkaa ja antoi tytölle.
Tytön kasvot tulivat punaisiksi ja hän alkoi hurjasti mumista ilosta. Otettuaan prenikat hän rupesi vielä nopeammin tekemään merkkejä, usein osoittaen yhtä suuntaa ja vieden paksua sormeaan kulmakarvoja ja kasvoja pitkin. Lukashka ymmärsi ja nyökäytteli päätään hiukan hymyillen. Tyttö puhui, että veli antaisi tytöille makeisia, kertoi, että tytöt pitävät hänestä ja että eräs Marjanka-tyttö on paras kaikista — ja hän rakastaa Lukashkaa. Marjankaa tyttö ilmaisi viittaamalla hänen kotiinsa päin, näyttämällä silmänluomiaan, kasvojaan, mauskauttamalla suutaan ja heilutellen päätään. "Rakastaa!" ilmaisi hän painaen kädellä rintaansa, suutelemalla kättään ja ikäänkuin syleillen jotakin. Äiti palasi majaan ja saatuansa tietää mistä mykkä puhui hymyili ja heilutti päätään. Mykkä näytti hänelle prenikoita ja taas mumisi ilosta.
— Minä sanoin äskettäin Ulitalle, että lähetän kosimaan, — sanoi äiti: — otti sanani hyvästi vastaan.
Lukashka äänetönnä katsahti äitiinsä.
— Kuulkaapas, äiti, viiniä pitäisi viedä myytäväksi, — hevonen on saatava.
— Myyn, kun aika tulee, tynnörejä hankin, — sanoi äiti, joka nähtävästi ei olisi suonut pojan sekaantuvan talousasioihin. — Kun lähdet, — sanoi eukko pojalleen, — niin ota eteisestä pussi. Olen saanut ihmisiltä lainaksi että olet varustettuna asemalla. Vai panenko laukkuun?
— Hyvä, — vastasi Lukashka. — Ja jos joen takaa Girei-kaani tulee, lähetä hänet asemalle, eivät kuitenkaan anna minulle pitkää lomaa. On asiata hänelle.
Hän teki lähtöä.
— Lähetän, Lukashka, lähetän. Jamkan luonako te koko ajan rymysitte, varmaankin? — sanoi eukko. — Minäpä yöllä nousin karjaa katsomaan, kuuntelin, ihan kuin sinun äänelläsi olisi lauluja vedelty.
Lukashka ei vastannut, meni eteiseen, heitti repun olalle, työnsi mekon liepeet housujen alle, otti pyssyn ja pysähtyi kynnykselle.
— Hyvästi, äiti! — sanoi hän äidilleen, sulkien portin jälestään. — Lähetäppä tynnöri Nazarkan mukana, — lupasin pojille; hän poikkeaa tänne.
— Kristus sinua siunatkoon, Lukashka, Jumalan haltuun! Lähetän, uudesta tynnöristä saatte, — vastasi eukko, mennen aidan luo. — Mutta kuuleppas mitä sanon, — lisäsi hän kumartuen aidan yli.
Kasakka pysähtyi.
— Olet pitänyt täällä iloa, — no, se on oikein! — eikö nuorena pitäisi huvitella? No niin, Jumala on onnenkin antanut. Se on hyvä. Mutta siellä sinä katso, poikaseni, ettei… Ennen kaikkea ole päällikön mieliksi, — muuten ei! Minä myön viiniä, hankin rahoja hevosen ostoon ja puhun tytön valmiiksi.
— Hyvä, hyvä! — vastasi poika rypistäen kulmiaan.
Mykkä huudahti kääntääkseen itseensä Lukashkan huomion. Osoitti päätä ja kättä, joka merkitsi lyhyeksi leikattua tukkaa, tshetsheniä. Sitten rypistäen silmäkulmiaan antoi kasvoillensa ilmeen kuin olisi tähdännyt pyssyllä, kirkaisi ja alkoi nopeasti laulaa päätään heiluttaen. Hän puhui, että Lukashka vielä ampuisi tshetshenin.
Lukashka ymmärsi, naurahti ja nopein, kevein askelin, pitäen pyssyä selässä viitan alla, katosi sakeaan sumuun.
Kun eukko oli ääneti seisonut portilla, palasi hän tupaan ja heti paikalla ryhtyi työhön.