XVIII.
Lukashka meni vartiopaikalle, mutta Jeroshka-setä sill'aikaa vihelsi koirat ja kiivettyään vitsa-aidan yli kiersi takateitä Oleninin asunnolle (metsälle mennessä ei hän tahtonut, että naisia olisi tullut vastaan). Olenin vielä nukkui ja Vanjushakin, joka oli jo herännyt, mutta ei vielä noussut, katseli ympärilleen ja tuumi, onko jo aika nousta vai eikö vielä ole, kun Jeroshka-setä, pyssy olalla ja täysissä metsämiehen tamineissa, avasi oven.
— Seivästä! — alkoi hän huutaa sakealla äänellään. — Hätä on käsissä! Tshetshenit ovat täällä!… Ivan! laita herrallesi samovari. Ja sinä kiireesti ylös! — huusi ukko. — Näin sitä meillä, hyvä ystävä! Tytötkin ovat jo nousseet. Katsoppas ikkunasta, katsoppas, vettä on hakemassa, ja sinä nukut.
Olenin heräsi ja hyppäsi pystyyn. Ja hän tuli niin ihmeen nuorteaksi ja iloiseksi nähdessään ukon ja kuullessaan hänen äänensä.
— Pian, pian!… Vanjusha! — huusi hän.
— Silläkö lailla sinä metsälle lähdet? Aamiainen muilla ja sinä nukut? Ljam! Mihinkä? — huusi hän koiralleen.
— Onko pyssy valmis, hä? — huusi ukko ihankuin kokonainen väkijoukko olisi ollut tuvassa.
— No, minun syyni on, niin on. Vanjusha, ota ruutia ja laita pyssy latinkiin! — sanoi Olenin.
— Sakko! — huusi ukko.
— Dy te vuleevuu? (tahdotteko teetä?) — sanoi Vanjusha naureskellen.
— Sinä et ole meikäläisiä, mitä vierasta mongertanet, ryökäle! — huusi hänelle ukko irvistäen hampaittensa tyngin.
— Näin ensi kerralla annetaan anteeksi, — sanoi Olenin leikkiä laskien ja vetäen suuria saappaita jalkaansa.
— Annetaan anteeksi näin ensi kerralla: — vastasi Jeroshka: — vaan toisella kerralla jos tapaan nukkumassa, niin kannu tshihiriä on sakko. Kun lämpenee ilma niin jää hirvi tavoittamatta.
— Ja vaikkapa tavattaisikin niin se on meitä viisaampi, — sanoi
Olenin, toistaen ukon illalla lausumia sanoja: — sitä ei petetä.
— Naura sinä siinä! Ensin tapa ja sano sitten. No, pian! Katsoppas, tuolla tulee isäntäkin luoksesi, — sanoi Jeroshka, joka oli katsonut ikkunasta. — Miten on laittautunut. Uuden mekon on päälleen pannut, että huomaisit hänet upseeriksi. On ne miehiä, on!
Ja Vanjusha todellakin ilmoitti, että isäntä tahtoi tavata herraa.
— Larzhan (rahaa), — hän sanoi syvämietteisesti, ilmaisten herralleen vänrikin käynnin tarkoituksen. Heti sen jälkeen vänrikki itse, päällään uusi tsherkessitakki ja upseerin olkalaput olkapäillä, kiillotetut kengät jalassa, — mikä on harvinaista kasakoilla, — kasvoilla hymy ja heilutellen ruumistaan astui huoneeseen ja toivotti onnellista pyhäpäivää.
Vänrikki Ilja Vasiljevitsh oli sivistynyt kasakka, Venäjällä oleskellut, koulunopettaja ja, mikä on pääasia, erittäin kunnon mies. Hän tahtoi näyttää kunnon mieheltä; mutta liukkauden, itsetietoisuuden ja soveltumattoman puheen kömpelön kiillon alta, jolla hän oli itsensä hölvännyt, näkyi hänessä heti vaan tuo sama Jeroshka-setä. Se näkyi myös hänen päivettyneistä kasvoistaan, käsistään ja punakasta nenästään. Olenin pyysi häntä istumaan.
— Terve, veli Ilja Vasiljevitsh! — sanoi Jeroshka nousten ja, kuten
Oleninista näytti, pilkallisen syvään kumartaen.
— Päivää, setä! Joko sinä olet täällä? — vastasi vänrikki, huolettomasti nyökäyttäen hänelle päätään.
Vänrikki oli noin neljänkymmenen ikäinen, hänellä oli harmaa, kiilanmuotoinen parta, hän oli kuiva, laiha ja kaunis, vielä sangen tuores neljäänkymmeneen vuoteensa katsoen. Tullessaan Oleninin luo hän nähtävästi pelkäsi, että häntä luultaisiin tavalliseksi kasakaksi ja tahtoi siksi heti näyttää arvonsa hänelle.
— Tässä on meidän egyptiläinen Nimbrodimme, — sanoi hän, itseensä tyytyväisesti hymyillen, kääntyi Oleniniin ja osoitti ukkoa. — Metsämies herran edessä. Joka suhteessa ensimäinen mies. Olette jo suvainneet tutustua?
Jeroshka-setä katseli jalkojaan, joihin oli vedetty märät virsut, heilutti miettiväisenä päätään, ikäänkuin olisi ihmetellyt vänrikin kekseliäisyyttä ja oppia ja toisti itsekseen: eptiläinen Nimbrot! Kaikkea se!
— Niin, kas, me aiomme lähteä metsälle, — sanoi Olenin.
— Aivan niin, — huomautti vänrikki: — mutta minulla on teille pieni asia.
— Mitä haluatte?
— Koska te olette kunnioitettava mies, — alkoi vänrikki, — ja koska minä voin ymmärtää itseni, että meillä myös on upseerin arvo, ja sen vuoksi voimme aina vähitellen sovitella, kuten kaikkikin kunnon ihmiset… (hän pysähtyi ja hymyillen katsahti ukkoon ja Oleniniin). Mutta jos teillä olisi toivomus, minun suostumuksellani, katsoen, että vaimo on tyhmä nainen meidän säädyssämme, ei ole osannut nykyään täydellisesti tulla tajuisuuteen teidän sanoistanne eilen. Siitä syystä asuntoni rykmentin adjutantille saatetaan suorittaa, talli poislukien, kuudesta ruplasta, mutta ilmaiseksi minä aina, kunniallisena ihmisenä, luovutan itseltäni. Ja koska te haluatte, niin minä ollen itse upseerisäätyä, saatan kaikessa sopia teidän kanssanne personallisesti ja, seudun asukkaana, ei niinkuin noudattaen meidän tapojamme, vaan kaikessa voin ottaa huomioon olosuhteet…
— Komeasti puhuu! — mörähti ukko.
Vänrikki puhui vielä kauan samaan tapaan. Kaikesta tästä Olenin, tosin ei ilman vaivaa, saattoi käsittää vänrikin haluavan asunnosta kuukaudelta kuutta ruplaa hopeassa. Hän mielellään suostui ja tarjosi vieraalleen lasin teetä. Vänrikki kieltäytyi.
— Meidän tyhmän katsannon mukaisesti, — sanoi hän, — me pidämme ikäänkuin syntinä käyttää maallisten[16] lasia. Vaikkakin sen, sivistykseeni katsoen, saattaisin käsittää, mutta minun vaimoni inhimillisen heikkouden vuoksi…
— Kuinka, tahdotteko teetä?
— Jos sallitte, minä tuon oman lasini, erinäisen, — vastasi vänrikki ja meni rappusille. — Anna lasi! — huusi hän.
Muutaman minutin perästä ovi avautui ja päivettynyt nuori käsi, vaaleanpunaisen hihan alla, ojensi ovesta lasin. Vänrikki meni ottamaan lasia ja kuiskasi jotain tyttärelleen. Olenin kaatoi teetä vänrikille erinäiseen, Jeroshkalle maalliseen lasiin.
— Mutta en halua olla teille esteenä, — sanoi vänrikki polttaen teellä suunsa ja tyhjentäen lasinsa. — Minulla, totta sanoakseni, on myös kova halu kalastamaan ja olen täällä vain käymältä, ikäänkuin virkalomalla. Myöskin olen halukas koettamaan onnea, eikö sattuisi osalleni Terekin antimia. On toivomukseni, että te käytte minunkin luonani joskus juomassa kotoista, meidän stanitsatapamme mukaan, — lisäsi hän.
Vänrikki sanoi jäähyväiset, puristi Oleninin kättä ja läksi. Sill'aikaa kun Olenin varustautui lähtöön hän kuuli vänrikin käskevän ja selittävän äänen antavan määräyksiä kotoväelle. Ja muutaman minutin kuluttua Olenin näki vänrikin, housut polviin saakka käärittyinä ja repaleinen beshmetti päällään, verkko selässä kulkevan ikkunan ohi.
— Hunsvotti! — sanoi Jeroshka-setä lopettaen teetään maallisesta lasista. — Ihanko sitten aiot maksaa kuusi ruplaa? Onko mokomaa kuultu? Parhaimman majan stanitsassa saat kahdella ruplalla. Senkin ryökäle! Ja minä annan tupani kolmesta ruplasta.
— Ei, tähän minä nyt jään, — sanoi Olenin.
— Kuusi ruplaa!… Jopa sitten ovat rahat joutilaita. Ohhoi! — vastasi ukko. — Anna tshihiriä, Ivan!
Olenin söi hiukan ja joi viinaa matkan varalta ja läksi ukon kanssa kadulle kahdeksan tienoissa aamulla.
Portissa tuli heitä vastaan kaksipyöräiset kärryt. Marjana, päässä valkea liina silmiin saakka ja beshmetti paidan päällä, saappaat jalassa ja pitkät vitsat kädessä, tempoi härkiä sarviin sidotusta nuorasta.
— Kultaseni, — virkkoi ukko ollen ottavinaan häntä kiinni.
Marjanka huitoi vitsallaan häntä kohti ja iloisesti loi molempiin kauniit silmänsä.
Oleninin mieli tuli yhä iloisemmaksi.
— No mennään, mennään! — sanoi hän heittäen pyssyn olalleen ja tuntien että tyttö katselee häntä.
— Hei, hei! — helähti hänen takanaan Marjanan ääni ja heti sen perästä narahtivat liikkeeseen päässeet rattaat.
Niin kauan kuin matka kulki stanitsan takapihain kautta, laitumia pitkin, Jeroshka jutteli. Hän ei voinut unohtaa vänrikkiä ja koko ajan haukkui häntä.
— Mistä ihmeestä sinä olet niin vihainen hänelle? — kysyi Olenin.
— Itara on! En kärsi semmoista, — vastasi ukko. — Kuolla tupsahtaa, niin kaikki jää. Kenelle kokoaa? Kaksi taloa on rakennuttanut. Toisen puutarhan veljeltään riiteli pois. Entäs minkälainen veijari on kirjoitushommissa! Toisista stanitsoista tulevat hänen luokseen papereitaan kirjoituttamaan. Niinkuin kirjoittaa, niin menee. Tekee kaikki ihan hiuskarvalleen. Vaan kelle sitte keräilee? On kaikkiaan vaan yksi poikaviikari ja tyttö; sen antaa miehelle, niin ei jää ketään.
— Hänpä kokoaakin myötäjäisiksi, — sanoi Olenin.
— Vai myötäjäisiksi? Tytön kyllä ottavat, tyttö ei olekkaan mikään joutava. Vaan isä on semmoinen peijakas, ettei tahdo antaakkaan muulle kuin rikkaalle. Suuret lunnaat meinaa kiskoa. On Luka niminen kasakka, minun naapurini ja veljenpoikani, ja uljas mies kerrassaan, joka tshetshenin tappoi, kauan on jo pyydetty hänelle vaimoksi; eipäs vaan anna. Milloin on mikäkin esteenä, tyttö on muka nuori. Mutta tiedänpäs minä, mitä hän meinaa. Tahtoo, että kumartaisivat ja pyytäisivät. Miten paljon on äskettäin ollut sen tytön tähden mieliharmia! Ja Lukashka sen kuitenkin ottaa. Sillä siinä on ensimäinen kasakka stanitsassa, dzhigitti, tappoi abrekin, ristin antavat.
— Entäs mitäs tämä merkitsi? Kun minä eilen kulin pihalla, niin näin, että tyttö ja joku kasakka suutelivat, — sanoi Olenin.
— Panet omiasi! — huusi ukko pysähtyen.
— Niin totta kuin minä tässä! — sanoi Olenin.
— Saamarin tyttö, — sanoi Jeroshka mietteissään. — Minkänäköinen oli kasakka?
— En nähnyt minkälainen.
— No minkävärinen oli hattu, valkeista karvoista?
— Niin.
— Ja mekko punainen? Sinun kokoisesi, yhtä iso?
— Ei, vähän isompi.
— Se on ollut! — Jeroshka rupesi nauraa hohottamaan. — Se se oli, minun Markani. Lukashka se on ollut. Minä kutsun häntä Markaksi leikilläni. Sama mies! Niin sitä pitääkin! Semmoinenpa minäkin olin, ystäväni. Mitä niistä välittää? Vaikka olisi äitinsä tai ystävänsä kanssa nukkunut minun heilani, niin minä kiipesin sen luo. Se asui korkealla; sen äiti oli ihan noita, ryökäle: sietää ei voinut minua. Tulin ystäväni kanssa, Girtshik-nimisen. Tulen ikkunan alle, kiipeän hänen hartioilleen, nostan ikkunan pois ja kopeloin. Tyttö makasi siinä penkillä. Kerran herätin siten. Sekös säikähti! Ei tuntenut minua. Kuka siinä? Ja sainkos minä puhua! Äiti oli jo liikahtaa. Minä otin lakin ja tuuppasin hänen silmilleen: paikalla tunsi lovesta, joka oli lakissa. Hyppäsi pystyyn. Eipä ennen aikaan mitään puuttunut. Sekä kaimakkia että viinirypäleitä, kaikkea hilasi mulle, — lisäsi Jeroshka, joka selitti kaikki käytännöllisesti. — Eikä se ollut ainoa tyttö. Toisenlaista oli ennen!
— Entäs nyt?
— Mennään koiran perästä, pistetään fasani puuhun, sitten ampumaan.
— Liehittelisit sitä Marjankaa?
— Pidä sinä huoli koirista. Illalla kerron loput, — sanoi ukko osoittaen lemmikkiään Ljamia.
He vaikenivat.
Kulettuaan noin sata askelta keskustellen, ukko taas pysähtyi ja osoitti risua, joka oli tien poikki.
— Mitä sinä tästä luulet? — sanoi hän. — Luuletko, että se on niinkuin olla pitää? Ei. Tämä keppi on pahasti.
— Mitenkä pahasti?
Hän naurahti.
— Et sinä tiedä mitään. Kuuleppas. Kun keppi on noin, niin älä
astu sen yli, vaan joko kierrä tai heitä tieltä näin ja lue rukous:
"Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle", ja sitten mene minne haluat.
Se ei tee mitään. Niin opettivat vanhat minulle ennen.
— Tuollaista hassutusta! — sanoi Olenin. — Kerro sinä ennen
Marjanasta. Kuule, Lukashkan kanssako hän kuhertelee?
— Sht… nyt ääneti, — keskeytti taas kuiskaten ukko keskustelun: — kuuntele vain sinäkin. Kulemme metsää pitkin kierroksen.
Ja astuen kuulumattomasti virsuineen kulki ukko edellä kapeata polkua, joka vei tiheään, villiin umpimetsään. Hän katsahti muutaman kerran otsaansa rypistäen Oleniniin, joka kahisutti ja kolisutti suuria saappaitaan ja varomattomasti kantoi pyssyään niin että se jonkun kerran takertui puiden oksiin, jotka olivat kasvaneet toisiinsa kiinni tien yli.
— Älä kolisuta, kulje hiljaan, sotamies! — sanoi hän hänelle äkäisesti kuiskaamalla.
Ilmassa tuntui että aurinko oli noussut. Sumu hälveni, mutta peitti yhä metsän latvat. Metsä näytti kauhean korkealta. Joka askeleella maisema edessä muuttui. Mikä näytti puulta, se olikin pensas; kaisla näytti puulta.