XX.
Seuraavana päivänä ei ukko ollut mukana ja Olenin meni yksin sille paikalle, missä oli ukon kanssa säikäyttänyt hirven. Jottei tarvitsisi kiertää portin kautta, hän kiipesi kuten kaikki muutkin stanitsassa tekivät, piikkiaidan yli. Eikä hän ollut vielä ehtinyt irroittaa piikkejä, jotka olivat takertuneet hänen tsherkessitakkiinsa, kun hänen koiransa, joka juoksi edellä, säikäytti lentoon kaksi fasania. Tuskin hän oli päässyt orjantappurametsään, kun rupesi fasaneja joka askeleella lähtemään lentoon. (Ukko ei ollut näyttänyt hänelle eilen tätä paikkaa säästääkseen sen metsästykseen pyydyksellä). Olenin ampui fasaneja viisi kappaletta kahdellatoista laukauksella ja ryömiessään orjantappuroista niitä ottamaan uupui niin, että hiki virtanaan valui hänestä. Hän huusi koiran luokseen, laski hanat, pani pois luodit ja haulit ja huiskien sääskiä tsherkessitakkinsa hihalla, hiljalleen läksi kulkemaan eiliselle paikalle. Mutta oli mahdoton hillitä koiraa, joka aivan tien vierestä löysi jälkiä, ja hän ampui vielä pari fasania ja niiden vuoksi viipyen hän vasta puolen päivän aikaan alkoi tulla eiliselle paikalle.
Päivä oli aivan kirkas, tyyni, kuuma. Aamun tuoreus oli metsästäkin nuutunut ja hyttyslaumat tarttuivat suorastaan liimana kasvoihin, selkään ja käsiin. Koira oli muuttunut mustasta tummanharmaaksi; sen selkä oli kokonaan sääskien peitossa. Tsherkessitakki, jonka läpi ne työnsivät pistimensä, tuli samanlaiseksi. Olenin oli valmis juoksemaan sääskiä pakoon; hänestä tuntui jo, ettei kesällä voikkaan asua stanitsassa. Hän läksi jo kotiinsa päin kulkemaan, mutta muisti sitten, että elettävä on ihmisten näinkin, päätti kestää ja alkoi antaa niiden rauhassa purra itseään. Ja merkillistä, keskipäiväksi tämä tunne tuli hänestä jo mieluisaksikin. Tuntuipa hänestä, että jollei olisi tätä joka puolelta ympäröivää hyttyskehää, tätä hyttystahdasta, joka käden alla siveltyi hikisille kasvoille, ja tätä rauhatonta kutkutusta yli koko ruumiin, niin tämä metsä hänen silmissään menettäisi luonteensa ja sulonsa. Nuo hyönteisparvet niin sopivat tähän villiin, miltei pilalle saakka rikkaaseen kasvullisuuteen, metsän täydeltä vilisevien nisäkkäiden ja lintujen loppumattomuuteen, tuohon tumman metsän vehreyteen, lemuavaan, kuumaan ilmaan, noihin sameavesisiin ojiin, joita kaikkialle imeytyi Terekistä ja jotka lirisivät jossain riippuvain lehtien alla, että hänelle kävi mieluisaksi juuri se, mikä ennen oli tuntunut kauhealta ja sietämättömältä. Kierrettyään sen paikan, jossa oli eilen tavannut otuksen, ja löytämättä mitään teki hänen mielensä levähtää. Aurinko paistoi kohtisuoraan metsän päältä ja sen säteet sattuivat aina suoraan hänen selkäänsä ja päähänsä, kun hän poikkesi aholle tai tielle. Seitsemän raskasta fasania painoi kipeästi hänen vyötäreitään. Hän etsi eiliset hirven jälet, tunkihe tiheikköön pensaan alle samaan paikkaan missä hirvi eilen oli maannut ja heittäytyi sen makuusijalle. Hän tarkasti ympärillään olevaa tummaa metsän vihannuutta, tarkasti hikistä paikkaa, eilistä lantaa, hirven polvien merkkiä, mustamultaista turvetta, jonka hirvi oli nyhtäissyt irti, ja eilisiä jälkiään. Hänen oli viileä ja mukava olla; hän ei ajatellut mitään eikä halunnut mitään. Ja yhtäkkiä häneen tuli ilman aihetta niin omituinen onnen ja kaiken rakastamisen tunne, että hän vanhaan lapsuudentapaansa rupesi tekemään ristinmerkkiä ja kiittämään jotakuta. Hän havaitsi yhtäkkiä erityisen selvästi, että nyt minä, Dmitrij Olenin, kaikista muista eroava olento, makaan tässä yksin, Herra ties missä, sillä sijalla jolla hirvi on ollut, — vanha hirvi, kaunis, joka kenties ei ole koskaan nähnyt ihmistä, — ja sellaisessa paikassa, jossa ei koskaan kukaan ihminen ole istunut ajatellen tätä samaa. Istun ja ympärilläni on nuoria ja vanhoja puita ja yhden niistä kietovat syliinsä villin viiniköynnöksen lehvät; ympärilläni teuhaavat fasanit, ajaen toisiaan takaa, tuntien kenties surmattujen veljiensä hajun. Hän tunnusteli kädellään fasaneja, tarkasteli niitä ja pyyhki lämpimään vereen tahrautuneen kätensä tsherkessitakkiinsa. "Kenties shakalit vainuavat ja tyytymättömin naamoin pötkivät pois täältä päin; minun ympärilläni lentäen oksien välitse, jotka niistä näyttävät suurilta saarilta, surisee hyttysiä: yksi, kaksi, kolme, neljä, sata, tuhat, miljona hyttystä — ja ne kaikki jotain ja jostain syystä surisevat ympärilläni ja jokainen niistä on samallainen kaikista muista eroava Dmitrij Olenin, kuin minä itsekin." Hänen mielessään kuvastui selvästi, mitä sääsket ajattelivat ja surisivat. "Tänne, tänne, ystävät! Tässä on ketä voi syödä", surisevat ne ja käyvät häneen liimana kiinni. Ja hänelle selvisi, ettei hän ole mikään venäläinen aatelismies, Moskovan yhdistyksen jäsen, sen ja sen ystävä ja sukulainen, vaan yksinkertaisesti samanlainen sääski, tai samanlainen fasani, tai hirvi, kuin nekin, jotka nyt ovat hänen ympärillään. "Samoin kuin ne, kuin Jeroshka-setä, elän, kuolen. Ja totta on, mitä hän puhuu: ruoho vain kasvaa päällesi."
"Entä sitten, jos kasvaa ruoho? — ajatteli hän yhä. — Täytyy kuitenkin elää, täytyy olla onnellinen, sillä minä haluan vain yhtä — onnea. Sama mikä lienenkin: samanlainen eläin, kuin kaikki muutkin, joiden yli ruoho kasvaa, ja siinä kaikki, taikka kehys, johon on sovitettu osa ainoasta jumaluudesta, — joka tapauksessa on elettävä niin hyvin kuin suinkin. Kuinka sitten tulee elää tullakseen onnelliseksi, ja miksi minä en ole ennen ollut onnellinen?" Ja hän alkoi muistella kulunutta elämäänsä ja hänen tuli inho itseään. Hän huomasi itsensä niin vaativaiseksi egoistiksi, vaikka oikeastaan häneltä ei itseltään puuttunut mitään. Ja yhä hän katseli ympärilleen lehtivihantaa, jonka lävitse valo pilkisti, laskevaa aurinkoa ja kirkasta taivasta — ja tunsi yhä itsensä yhtä onnelliseksi kuin ennenkin. "Mistä olen onnellinen, ja mitä varten olen tähän saakka elänyt? — ajatteli hän. — Miten olen ollut vaativainen itseäni kohtaan, miten paljon suunnitellut, enkä ole itselleni tehnyt muuta kuin häpeätä ja surua! Ja nyt en onneen tarvitse mitään!" Ja yhtäkkiä hänelle ikäänkuin avautui uusi maailma. "Mikä on onni, — sanoi hän itselleen: — onni on siinä, että elää toisten hyväksi. Ja se on selvä. Ihmiseen on pantu onnen tarve, — siis on se oikeutettu. Tyydyttämällä sitä itsekkäästi, se on, hakemalla itselleen rikkauksia, mainetta, elämän mukavuutta, rakkautta, voivat asianhaarat muodostua sellaisiksi, että onkin mahdoton tyydyttää noita haluja. Siis nämä halut ovat laittomia, vaan onnen tarve ei ole laiton. Mitä haluja voidaan aina tyydyttää ulkonaisista edellytyksistä huolimatta, mitä? — Rakkautta, uhrautuvaisuutta!" Hän niin riemastui ja innostui tämän löydettyään, tämän, kuten hänestä näytti, uuden totuuden, että hyppäsi pystyyn ja kärsimättömästi alkoi etsiä kenen hyväksi heti paikalla voisi uhrautua, kenelle tehdä hyvää, ketä rakastaa. "Emmehän itsellemme tarvitse mitään, — hän ajatteli yhä, — miksi emme eläisi toisten hyväksi?" Hän otti pyssyn ja aikoen heti paikalla palata kotiinsa, pohtiakseen lopullisesti kaikkea tätä ja löytääkseen tilaisuuden tehdä hyvää, tuli pois vesakosta. Päästyään aholle hän katsahti ympärilleen: aurinkoa ei enää näkynyt puiden latvain takaa; ilma viileni ja seutu näytti hänestä aivan tuntemattomalta eikä sen seudun näköiseltä, joka ympäröi stanitsaa. Kaikki muuttui äkkiä, sekä sää että metsän luonne: taivas vetäytyi pilviin, tuuli humisi puiden latvoissa, ympärillä näkyi vain kaislikkoa ja yli-ikäistä ryteikkömetsää. Hän rupesi huutamaan koiraansa, joka oli juossut hänen luotaan jotain otusta ajaen ja hänen äänensä kaikui takaisin onttona. Ja yhtäkkiä hänen tuli kauhean paha olla. Hän alkoi pelätä. Tuli mieleen abrekit, tapot, joista hänelle oli kerrottu, ja hän odotti: nyt juuri hyökkää joka pensaasta tshetsheni, ja hänen täytyy puolustaa elämätään ja… kuolla tai olla raukka. Hän muisteli myös Jumalaa ja tulevaista elämää — hän ei ollut tällä tavoin kaukaan aikaan muistellut. Ja joka puolella oli tuo synkkä, ankara, villi luonto. "Kannattaako sinun elää itseäsi varten, — ajatteli hän, — kun tuossa hetkessä kuolet ja kuolet tekemättä mitään hyvää ja kenenkään saamatta kuolematasi tietää?" Hän kulki sitä suuntaa, missä luuli stanitsan olevan. Metsästystä hän ei enää ajatellut, tunsi tappavaa väsymystä ja erittäin tutkivasti, melkein kauhun vallassa, katseli jokaista pensasta ja puuta luullen joka hetki surman tulevan. Kierrettyään jotensakin kauan, hän saapui ojalle, jossa juoksi hietaista, kylmää vettä Terekistä ja ollakseen enää eksymättä, päätti kulkea pitkin sen vartta. Hän kulki tietämättä itse minne oja hänet veisi. Äkkiä hänen takanaan kaislat risahtivat. Hän vavahti ja tarttui pyssyynsä. Hän häpesi, — hengästynyt koira läähättäen syöksyi ojan kylmään veteen ja rupesi sitä latkimaan.
Hän joi sen kanssa yhdessä ja lähti siihen suuntaan, minne koira vei, olettaen, että se johtaa hänet stanitsaan. Mutta vaikka koira oli mukana, tuntui hänestä kaikki ympäröivä vielä synkemmältä. Metsä pimeni, tuuli yhä voimakkaammin ja voimakkaammin riehui vanhojen, katkenneiden puiden latvoissa. Joitakin suuria lintuja kierteli kirkuen näissä puissa olevia pesiä. Kasvullisuus köyhtyi, yhä useammin tuli vastaan suhajavaa kaislikkoa ja paljaita hiekkaketoja, eläinten jälkien kirjailemia. Tuulen ulvontaan yhtyi vielä jokin ikävä, yksitoikkoinen humu. Mieli kävi yleensä synkeäksi. Hän koetteli takaa kädellään fasaneja, ja yksi oli poissa. Fasani oli päässyt irti ja pudonnut, ja vain verinen kaula ja pää törröttivät vyössä. Hänestä oli nyt kauheampaa kuin koskaan. Hän alkoi rukoilla Jumalaa ja pelkäsi vain sitä, että kuolee tekemättä mitään hyvää ja kaunista; ja hänen teki niin mieli elää, elää, suorittaakseen uhrautumisen urotyön.