XXI.
Yhtäkkiä oli kuin aurinko olisi hänen sieluunsa paistanut. Hän kuuli venäjänkielistä puhetta, kuuli Terekin nopean ja tasaäänisen juoksun, ja pari askelta astuttuaan hänen eteensä avautui ruskea, liikkuva joen pinta, tummanruskea, märkä hiekka rannoilla ja särkänteillä, kaukainen aro, aseman vahtitorni, joka pisti esiin veden pinnan yli, satuloitu hevonen, joka kulki orjanruoskapensaissa etujalat ja toinen takajalka kytkettyinä yhteen, ja vuoret. Punainen aurinko pisti hetkeksi esiin päänsä ukkospilven takaa ja viimeisillä säteillään iloisesti paistoi jokeen, kaislikkoon, vahtitorniin ja kasakkoihin, jotka olivat ryhmässä ja joiden joukosta Lukashka ehdottomasti uljaalla muodollaan herätti Oleninin huomiota.
Olenin tunsi taas, ilman mitään havaittavaa syytä, olevansa täysin onnellinen. Hän oli tullut Nizhne-Prototskijn vahtipaikalle, Terekin rannalle, jonka vastapäätä joen tuolla puolen oli rauhallinen nomadikylä. Hän tervehti kasakoita, mutta kun ei vielä löytänyt syytä kellekään tehdä hyvää, meni tupaan. Eikä tuvassakaan ilmaantunut siihen tilaisuutta. Kasakat ottivat hänet kylmästi vastaan. Hän meni savimajaan ja sytytti paperossin. Kasakat loivat vähän huomiota Oleniin, ensiksikin siksi, että hän poltti paperossia, toiseksi siksi, että heillä oli muuta huvia tänä iltana. Vuorilta oli tullut vakooja ja sodanhaluisia tshetshenejä, surmatun abrekin sukulaisia, ruumista lunastamaan. Odotettiin stanitsasta kasakkapäällyskuntaa. Surmatun veli, pitkä, solakka mies, jolla oli siistiksi ajettu ja punaiseksi värjätty parta, oli repaleisesta tsherkessitakistaan ja rikkinäisestä korkeasta lakistaan huolimatta tyyni ja juhlallinen kuin tsaari. Hänen kasvonsa olivat hyvin surmatun abrekin näköiset. Hän ei edes viitsinyt katsoa kehenkään, ei kertaakaan vilkaissut vainajaan, istui siimeksessä kyykyssä, vain syljeskeli ja poltti piippua ja väliin päästi muutamia käskeviä kurkkuääniä, joita hänen seuralaisensa kunnioittavasti kuunteli. Saattoi huomata, että hän oli dzhigitti, joka oli nähnyt, eikä vain kerran, venäläisiä aivan toisissa olosuhteissa ja ettei mikään venäläisissä voinut herättää hänen mielenkiintoaan, vielä vähemmin ihmettelyään. Olenin oli menemäisillään vainajan luo ja rupesi sitä katselemaan, mutta sen veli, tyynen halveksivasti katsahtaen kulmakarvojen yläpuolelle Oleninia, lyhyesti ja vihaisesti sanoi jotain. Vakoilija kiiruhti peittämään tsherkessitakilla vainajan kasvot. Oleninia kummastutti dzhigitin kasvojen ilmeen majestetisuus ja ankaruus; hän oli rupeamaisillaan puheisiin tämän kanssa ja aikoi kysyä mistä kylästä hän oli, mutta tshetsheni hiukan vilkaisi häneen, halveksivasti sylkäisi ja kääntyi pois. Olenin oli niin ihmeissään, kun vuorelainen ei hänestä välittänyt, että selitti itselleen tämän välinpitämättömyyden vain tyhmyydeksi tai kielen taitamattomuudeksi. Hän kääntyi hänen toverinsa puoleen. Toveri, vakoilija ja tulkki, oli myös repaleissa, mutta musta- eikä punatukkainen, ketterä, hampaat ihan valkeat ja silmät loistavan mustat. Vakoilija mielellään antautui keskusteluun ja pyysi paperossia.
— Niitä on viisi veljeä — kertoi vakoilija virheellisellä puolivenäläisellä kielellään: — nyt jo tämä kolmas veljeä venäläiset lyö, vain kaksi on jäänyt; hän on dzhigitti, oikein dzhigitti! — puhui vakoilija, osoittaen tshetsheniä. — Kun Achmet-kaani (niin kutsuttiin abrekki-vainajaa) sai surmansa, istui hän toisella puolen kaislikossa; hän näki kaikki, kuinka pantiin purteen ja kuinka vietiin rannalle. Hän istui yöhön saakka; tahtoi ampua ukon, vaan toiset eivät sallineet.
Lukashka meni keskustelevien luo ja istuutui heidän viereensä.
— Mistä kylästä? — kysyi hän.
— Tuolta, noilta vuorilta, — vastasi vakoilija, osoittaen Terekin takana vaaleansinertävää sumuista rotkoa: — Tiedätkö Sujuk-sun? Noin kymmenen virstaa sen takana.
— Tunnetko Sujuk-sussa Girei-kaanin? — kysyi Lukashka, huomattavasti ylpeänä tästä tuttavuudestaan: — minun toverini.
— Minun naapurini, — vastasi vakoilija.
— Siinä mies on! — ja Lukashka, hyvin innostuneena, sen näki, alkoi puhua tataria tulkin kanssa.
Pian saapui sotnikka (sadan miehen johtaja) ja stanitsan päällikkö, kaksi kasakkaa seurueenaan. Sotnikka, uusia kasakkaupseereja, tervehti kasakoita; mutta hänelle ei huutanut kukaan vastaukseksi kuten jalkaväessä: "toivomme terveyttä, teidän jalosukuisuutenne!" ja vain yksinkertaisesti kumartaen vastasi hänelle joku. Muutamat, Lukashka niiden mukana, nousivat ja ojentausivat suoriksi. Aliupseeri ilmoitti, että kaikki oli vartiopaikalla järjestyksessä. Tämä kaikki tuntui Oleninista naurettavalta; aivan kuin nämä kasakat olisivat näytelleet jalkaväen sotamiestä. Mutta muodollisuus siirtyi pian välittömäksi suhteeksi; ja sotnikka, joka oli samallainen sukkela kasakka kuin muutkin, alkoi puhua vilkkaasti tataria tulkin kanssa. Kirjoitettiin jokin paperi, annettiin tulkille, otettiin häneltä maksu ja mentiin ruumiin luo.
— Kuka teistä on Luka Gavrilov? — virkkoi sotnikka. Lukashka otti lakin päästään ja meni lähemmäksi.
— Sinusta olen lähettänyt raportin rykmentin komentajalle. Miten käy, en tiedä: kirjoitin pyynnön rististä, — aliupseeriksi on aikaista. Oletko lukutaitoinen?
— En ollenkaan.
— Vaan oletpa kerrassaan uljas mies! — sanoi sotnikka näytellen yhä päällikköä. — Pane lakki päähäsi. Mitä Gavriloveja hän on… Leveänkö, vai?
— Veljenpoika, — vastasi aliupseeri.
— Tiedän, tiedän. No, käsiksi miehet, auttakaapa heitä, — kääntyi hän kasakkain puoleen.
Lukashkan kasvot loistivat pelkkää riemua ja näyttivät tavallista kauniimmilta. Mentyään aliupseerin luota ja pantuaan lakin päähänsä, hän taas istuutui Oleninin viereen.
Kun ruumis oli kannettu purteen, meni tshetshenin veli rantaan. Kasakat vaistomaisesti väistyivät sivulle antaakseen tietä hänelle. Hän työnsi voimakkaasti jalallaan veneen rannasta ja hyppäsi siihen. Silloin hän ensi kerran, sen huomasi Olenin, nopein katsein vilkaisi kaikkiin kasakkoihin, ja taas kysyi äkisti jotain toveriltaan. Toveri vastasi jotain ja osoitti Lukashkaa. Tshetsheni katsahti häneen ja hitaasti kääntyen pois rupesi katsomaan toista rantaa. Ei viha, vaan kylmä ylenkatse kuvastui tuossa katseessa. Hän sanoi vielä jotain.
— Mitä hän sanoi? — kysyi Olenin liukaskieliseltä tulkilta.
— Teitä meitä lyö, meitä teitä mukuroi. Kaikki yksi pörölörö, — sanoi vakoilija nähtävästi viekastellen, naurahti virnistäen valkein hampain ja hyppäsi purteen.
Vainajan veli istui liikkumatta ja kiinteästi katseli toista rantaa. Hän niin vihasi ja halveksi, ettei hän edes ollut mistään utelias. Vakoilija, seisoen purren nenässä ja siirtäen airon milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, ohjasi taitavasti ja puhui lakkaamatta. Viistoon halkaisten virran tuli pursi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, äänet enää tuskin kuuluivat ja vain näkyi, kuinka he vihdoin laskivat rantaan, jossa heidän hevosensa olivat. He kantoivat ruumiin sinne. Vaikka hevonen painon alla rusahti, pantiin ruumis satulan yli poikittain, noustiin hevosten selkään ja käyden ajettiin nomadikylän ohitse, josta joukko väkeä tuli katsomaan heitä. Tällä puolen olevat kasakat olivat erittäin tyytyväisiä ja iloisia. Kaikkialta kuului naurua ja pilaa. Sotnikka ja stanitsanpäällikkö menivät vierailulle savihökkeliin. Lukashka iloisin kasvoin, joille hän koetti huolellisesti antaa arvokkaan ilmeen, istui Oleninin vieressä kyynärpäät polvia vasten ja vuoli keppiä.
— Miksi tupakoitte? — sanoi hän aivan kuin olisi ollut utelias: — maistuuko hyvältä?
Hän sanoi sen nähtävästi ainoastaan siitä syystä, että oli huomannut, kuinka Oleninin oli nolo olla kun oli niin yksin kasakkain parissa.
— Olen tottunut siihen, — vastasi Olenin; — entä sitten?
— Hm… Jospa meikäläinen rupeaisi polttamaan — paha perisi! Tuollahan vuoret eivät ole kaukana, — sanoi Lukashka osoittaen rotkoa, — vaan sinnepä ei pääse!… Mitenkäs te menette yksin kotiin, pimeä on? Tulen saattamaan, jos haluatte, — sanoi Lukashka: — pyytäkää lupa aliupseerilta.
"Miten uljas poika!" ajatteli Olenin, katsellen kasakan iloisia kasvoja. Hän muisti Marjankaa ja suutelon, jonka oli salaa kuullut portin takaa, ja hänen tuli sääli Lukashkaa, sääli hänen sivistymättömyyttään. "Mikä typeryys ja sotku, — ajatteli hän: — ihminen on tappanut toisen — ja on onnellinen, tyytyväinen, kuin olisi tehnyt mitä kauneimman teon. Eikö tosiaankaan mikään sano hänelle, ettei siinä ole syytä suureen iloon, — ettei onni ole tappamisessa, vaan uhrautumisessa?"
— Ei ole sinun nyt hyvä joutua hänen kynsiinsä, veli, — sanoi yksi kasakoista, joka oli ollut saattamassa purrelle, kääntyen Lukashkaan: — kuulitko, miten kyseli sinua?
Lukashka nosti päätään.
— Niin ristipoika? — kysyi Lukashka, tarkoittaen sillä sanalla tshetsheniä.
— Ristipoika ei nouse vaan punatukkainen, ristiveli.
— Kiittäköön Jumalaa, että itse pääsi eheänä, — sanoi Lukashka nauraen.
— Mistä sinä olet iloissasi? — kysyi Olenin Lukashkalta. — Jospa sinun veljesi olisi tapettu, olisitkohan sinä iloinen?
Kasakan silmät nauroivat kun ne katselivat Oleninia. Hän näytti ymmärtäneen kaiken, mitä tämä tahtoi sanoa hänelle, mutta oli semmoisten mietelmien yläpuolella.
— Entä sitten? Käyhän niinkin. Eikö sitten meidän miehiä tapeta?