XXII.
Sotnikka ja stanitsan päällikkö olivat lähteneet pois, ja tuottaakseen iloa Lukashkalle ja päästäkseen kulkemasta yksin pimeässä metsässä pyysi Olenin lomaa Lukashkalle ja aliupseeri antoi. Olenin arveli, että Lukashka tahtoi tavata Marjankaa, ja oli iloissaan muutenkin tuon hauskannäköisen ja puheliaan kasakan seurasta. Lukashka ja Marjanka tahtomattakin yhtyivät hänen mielikuvituksessaan ja hänestä oli hupaista ajatella heitä. "Hän rakastaa Marjanaa, — ajatteli itsekseen Olenin, — vaan minäpä voisin rakastaa tyttöä". Ja jokin voimakas ja hänelle uusi heltymyksen tunne piti häntä vallassaan, kun he kulkivat pimeätä metsää pitkin kotiin. Lukashkan mieli oli myös iloinen. Jotain rakkauden kaltaista tuntui olevan näiden kahden niin erilaisen nuoren miehen välillä. Joka kerta, kun he katsoivat toisiinsa, teki heidän mieli nauraa.
— Mistä portista sinä? — kysyi Olenin.
— Keskimäisestä. Mutta minä saatan teidät suolle saakka. Siellä ei ole enää mitään pelättävää.
Olenin naurahti.
— Minäkö pelkäisin? Saat mennä takaisin, paljon kiitoksia. Menen yksin loppumatkan.
— Ei tarvitse! Mihinkä mulla on hätä? Kyllä te pelkäätte. Mekin pelkäämme, — sanoi Lukashka, nauraen hänkin ja tyynnyttäen Oleninin itserakkautta.
— Tule minun luokseni. Juttelemme, ryyppäämme ja aamulla lähdet.
— Eikö mulla ole sijaa missä yhden yön nukkuu? — naurahti Lukashka, — vaan aliupseerikin pyysi tulemaan.
— Minä kuulin eilen kun sinä lauloit ja näinkin sinut.
— Kaikki ihmiset… — Ja Luka heilutti päätään.
— Niin, sinä menet naimisiin, niinhän? — kysyi Olenin.
— Äiti tahtoisi naittaa. Vaan ei ole vielä hevostakaan.
— Sinä et ole rintamakasakka?
— Mitenpä minä? Vasta olen otettu. Ei ole vielä hevosta, eikä ole mistä saisi. Sentähden eivät naitakkaan.
— Paljonko hevonen maksaa?
— Kaupitsivat tuonnoin joen takana yhtä, niin kuuttakymmentä ruplaakaan eivät tahtoneet, ja hevonen oli nogajilainen.
— Tuletko minulle drabantiksi (sotaretkeltä drabantti on tavallaan lähetti, käskyläinen, joita annetaan upseereille)? Minä toimitan sinulle kaikki ja lahjoitan hevosen, — sanoi Olenin äkkiä. — Ihan totta. Minulla on kaksi, minä en tarvitse.
— Miten ette tarvitse? — nauraen sanoi Lukashka. — Mitäs te lahjoittelemaan? Kun vaurastumme, niin saadaan se Luojan avulla.
— Ihan totta! Vai etkö rupea drabantiksi? — sanoi Olenin iloiten siitä, että hänen oli juolahtanut päähän lahjoittaa hevonen Lukashkalle. Hänestä tuntui kuitenkin jostain syystä nololta ja pahalta. Hän etsi, eikä tiennyt mitä sanoisi.
Lukashka keskeytti vaitiolon ensiksi.
— Onko teillä Venäjällä oma talo? — kysyi hän.
Olenin ei voinut pidättyä kertomasta, ettei hänellä ole ainoastaan yksi talo, vaan on useampiakin taloja.
— Hyvä talo? suurempi kuin meidän? — kysyi Lukashka hyvänsävyisästi.
— Paljon suurempi, kymmenen kertaa, kolmikerroksinen, — kertoi
Olenin.
— Entäpä hevosia, onko semmoisia kuin meillä?
— Minulla on sata päätä hevosia, kolmesataa, neljäsataa ruplaa kappale, — vaan ei semmoisia kuin teidän. Hopeassa kolmesataa! Juoksijoita, ajattele… Sittenkin pidän näistä enemmän.
— Mitenkä te tulitte tänne, omasta tahdosta vaiko pakosta? — kysyi Lukashka ikäänkuin pilaa tehden koko ajan. — Tässä, katsokaas, te eksyitte, — lisäsi hän, osoittaen tietä, jonka ohi he kulkivat: — teidän olisi pitänyt kääntyä oikeaan.
— Muuten vaan; omasta tahdosta, — vastasi Olenin: — teki mieli katsella teidän seutujanne ja olla sotaretkillä.
— Sotaan lähtisin nyt, — sanoi Luka. — Kuulkaas, shakalit ulvovat, — lisäsi hän kuunnellen.
— Mutta eikö sinua peloita kun olet tappanut ihmisen? — kysyi
Olenin.
— Sitäkö minä pelkäisin… Sotaan minä lähtisin! — toisti Lukashka.
— Tekee niin mieli, tekee niin niin mieli…
— Ehkä menemme yhdessä. Meidän komppaniamme lähtee ennen pyhiä ja teidän sotnjanne myös.
— Ja mikä halu teillä oli tänne tulla! Talo on, hevosia ja palvelijoita. Minäpä vain hurjailisin ja hurjailisin. Mikä on teidän arvonne.
— Minä olen junkkari ja nyt olen pääsemässä upseeriksi.
— No, jos ette liikaa puhu, että teillä on semmoiset olot, niin en minä kotoa minnekään matkustaisi. Enkä minä nytkään lähtisi pois minnekään. Onko hyvä olla täällä?
— On, hyvin hyvä, — sanoi Olenin.
Oli jo aivan pimeä, kun he näin keskustellen lähestyivät stanitsaa. Vielä ympäröi heitä metsän synkkä pimeys. Tuuli ulvoi korkealla latvoissa. Oli kuin shakalit olisivat ruvenneet yhtäkkiä niiden vieressä ulvomaan, hohottamaan ja itkemään, mutta edestäpäin stanitsasta kuului jo naisen puhetta, koiran haukuntaa, majojen sivut eroittausivat selvästi, tulet tuikkivat ja tuntui hajua, kizjakin savun erikoista hajua. Erityisesti tänä iltana tuntui Oleninista siltä, että tuossa stanitsassa oli hänen kotinsa, hänen perheensä, koko hänen onnensa ja ettei hän ole koskaan muualla ollut eikä tule olemaan kuin tuossa stanitsassa. Hän niin rakasti tänä iltana kaikkia, etenkin Lukashkaa! Päästyään kotiin Olenin, Lukashkan suureksi hämmästykseksi, itse toi tallista Groznajassa ostamansa hevosen, — ei sitä, jolla itse aina oli matkustanut, — vaan toisen, ei ollenkaan huonon vaikkakaan ei enää nuoren hevosen, ja antoi sen hänelle.
— Mitä varten te minulle lahjoitatte? — sanoi Lukashka: — enhän minä ole tehnyt teille vielä mitään hyvää.
— Usko pois, minulle se ei merkitse mitään, — vastasi Olenin: — ota! Sinä voit lahjoittaa minulle sitten jotain… Sitten lähdemme sotaretkelle.
Luka tuli hämilleen.
— No, mitä tämä nyt on? Vähänkö se hevonen maksaa? — puhui hän, katsomatta hevoseen.
— Ota pois, ota! Jos et ota niin sinä pahoitat minua. Vanjusha, taluta hänelle harmaa.
Lukashka tarttui suitsiin.
— No, suuret kiitokset. Tulipa se arvaamatta, aavistamatta.
Olenin oli onnellinen kuin kaksitoistavuotias poika.
— Sido se tähän. Se on hyvä hevonen, minä ostin sen Groznajassa, ja laukkaa vietävästi. Vanjusha, tuo meille tshihiriä. Mennään majaan.
Tuotiin viiniä. Lukashka istuutui ja otti pikarin.
— Jos Jumala suo niin palkitsen teidät, — sanoi hän juoden pohjaan viinin. — Mikä sinun nimesi on.
— Dmitrij Andreitsh.
— No, Mitrij Andreitsh, Jumala sinut palkitkoon! Me olemme ystäviä. Tule joskus meillä käymään! Vaikka emme olekkaan rikkaita, vaan kun ollaan ystäviä, niin kestitsemme. Minä sanon äidillekin, jos mitä puuttuu, kaimakkia tai viinirypäleitä… Jos taas asemalle tulet, niin teen mitä käsket — metsälle, joen yli, minne tahansa. Kun äskettäin tapoin semmoisen metsäsian ettei maailmassa! Ja kasakoille jakelin, muuten olisin sinulle tuonut.
— Hyvä, kiitoksia. Älä vaan pane valjaisiin sitä, sillä ei ole ajettu.
— Mitä siitä valjaisiin! Vielä yksi asia, — sanoi Lukashka painaen päätään alemmaksi: — jos tahdot, minulla on kumppani, Girei-kaani; käski piilottaumaan tien viereen, joka tulee vuorilta; niin yhdessä lähdemme, minä en sinua ilmaise, olen sinun vartiasi.
— Mennään, mennään joskus!
Lukashka näytti kokonaan tyyntyneen ja käsittäneen Oleninin suhteen häneen. Hänen tyyneytensä ja käytöksensä yksinkertaisuus ihmetytti Oleninia, eikä ollut oikein hänen mieleensä. He juttelivat kauvan, ja Lukashka läksi hänen luotaan vasta myöhään, selvänä, (hän ei ollut koskaan juovuksissa), vaikka olikin paljon ryypännyt, puristaen Oleninin kättä.
Olenin katsoi ikkunasta nähdäkseen, mitä hän aikoi tehdä lähdettyään hänen luotaan. Lukashka kulki hiljaan, pää alas vaipuneena. Talutettuaan sitten hevosensa portin taakse, hän äkkiä ravisti päätään, kuin kissa hyppäsi sen selkään, tarttui suitsiin ja hihkaisten antoi kiitää pitkin katua. Olenin arveli, että hän menee iloaan Marjankalle jakamaan; mutta vaikka Luka ei tehnyt niin oli hänen mielensä niin iloinen kuin olla voi. Hän iloitsi kuin pieni poika eikä voinut olla kertomatta Vanjushalle, että oli lahjoittanut hevosen Lukalle, vieläpä miksi oli lahjoittanut ja koko uuden teoriansa onnesta. Vanjusha ei hyväksynyt sitä teoriaa ja ilmoitti että larzhang ilniaapaa[17] ja siksi se kaikki oli tyhmää.
Lukashka poikkesi kotiinsa, hyppäsi hevosen selästä ja antoi sen äidilleen käskien että se päästettäisiin kasakkain hevoslaumaan; itsensä piti hänen vielä samana yönä palata asemalle. Mykkä otti viedäkseen hevosen ja merkeillä näytti, että jos hän tapaa miehen, joka hevosen lahjoitti, niin kumartaa hänelle maahan asti. Eukko vain puisti päätään pojan kertomukselle ja mielessään vakuutteli, että poika oli varastanut hevosen, ja siksi käski mykän viedä hevosen laumaan jo ennen päivän nousua.
Lukashka meni yksin asemalle ja lakkaamatta mietiskeli Oleninin tekoa. Vaikk'ei hevonen ollutkaan hyvä hänen mielestään, maksoi se kuitenkin vähintäin neljäkymmentä ruplaa, ja Lukashka oli lahjasta hyvin hyvillään. Mutta miksi tämä lahja oli annettu, sitä hän ei voinut käsittää, eikä siksi tuntenut pienintäkään kiitollisuuden tunnetta. Päinvastoin hänen päässään kierteli epäselvää epäluuloa junkkarin aikeiden huonoudesta. Mitä nuo aikeet olivat hän ei voinut tehdä itselleen selväksi, mutta myös siihen uskoon jääminen, että tuntematon mies, vain hyvästä sydämestä, ilman mitään syytä, lahjoittaisi hänelle neljänkymmenen ruplan hevosen, tuntui hänestä mahdottomalta. Jos olisi ollut juovuksissa, niin kävisi sitä vielä ymmärtäminen: tahtoi olla reima mies. Mutta junkkari oli selvällä päällä ja siksi varmaan tahtoi lahjoa hänet johonkin huonoon tekoon. "No, älä luule! — ajatteli Lukashka: — hevonen on minun, ja sittenpähän nähdään. Pidän minä silmäni auki. Kuka pettää ja kuka petetään, se sitten nähdään!" ajatteli hän tuntien tarvetta olla varuillaan Oleninin suhteen ja siksi koettaen synnyttää itsessään pahansuopaa tunnetta häneen. Hän ei kellekään kertonut, kuinka oli saanut hevosen. Toisille kertoi ostaneensa; toisista suoriutui välttelevin vastauksin. Mutta stanitsassa saatiin totuus pian tietää. Lukashkan äiti, Marjana, Ilja Vasiljevitsh ja muut kasakat, jotka saivat kuulla Oleninin ilman aikojaan antamasta lahjasta, tulivat ymmälle ja alkoivat varoa junkkaria. Tästä pelosta huolimatta tuo teko herätti heissä suurta kunnioitusta Oleninin vaatimattomuuteen ja rikkauteen.
— Kuule, viidenkymmenen ruplan hevosen työnsi Lukashkalle junkkeri, joka asuu Ilja Vasiljevitshin luona, — puhui eräs. — Rikas!
— Olen kuullut, — vastasi toinen syvämietteisesti. — Varmaan on tehnyt jotain hyvää hänelle. Katsotaan, katsotaan, mikä siitä tulee. Mikä onni Riuhtaisijalle!
— On niillä juonensa, noilla junkkereilla, hitto vie! — puhui kolmas. — Nurkan alle tulen pistää taikka muuta…