XXX.
Vaikka helteeltä ei ollut turvaa missään, vaikka hyttysparvet pyörivät vankkurien viileässä siimeksessä ja poika väännellessään itseään sysäsi häntä, veti Marjana päänsä yli liinan ja oli jo saanut unesta kiinni, kun äkkiä Ustenjka, naapurityttö, juoksi hänen luokseen ja sukeltaen rattaiden alle, laskeutui hänen viereensä pitkäkseen.
— Nyt nukkumaan tytöt, nukkumaan! — sanoi Ustenjka, laittaen itselleen sijaa rattaiden alle. — Malta! — sanoi hän nousten pystyyn: näin ei ole hyvä.
Hän nousi pystyyn, taittoi vehreitä oksia, ripusti niitä molemmille puolille rattaiden pyöriin ja heitti vielä päälle beshmettinsä.
— Laskeppas! — huusi hän pojalle, ryömien taas rattaiden alle: onko kasakkain paikka tyttöjen keskessä? Matkaasi sinä.
Jäätyään rattaiden alle ystävänsä kanssa kahden, Ustenjka äkkiä tarttui Marjanaan molemmin käsin ja pusertaen itseään häntä vasten, alkoi suudella hänen poskiaan ja kaulaansa.
— Kultaseni, veikkoseni! — virkkoi hän, päästäen ohuen, selkeän naurun.
— Kas vaan, on vaarilta oppinut, — vastasi Marjana, estellen häntä. — Herkiä jo!
Ja he rupesivat molemmat niin kikattamaan että äiti huusi heille.
— Käykö kateeksi? — sanoi kuiskaten Ustenjka.
— Mitä höpiset! Anna nukkua. No, sitäkö sinä tulit?
Mutta Ustenjka ei talttunut.
— Entäpä jos sanon sinulle jotain, mitä!
Marjana nousi kyynärpäälleen ja korjasi valuneen liinan paikoilleen.
— No, mitä sulla on sanottavaa?
— Mitä sinun hyyryläisestäsi tiedän!
— Mitä tietämistä hänessä on! — vastasi Marjana.
— Voi sinua tytön lurjusta! sanoi Ustenjka tuupaten häntä kyynärpäällään ja nauraen: — et sinä mitään kerro: käykö hän teillä?
— Käy. Entä sitten? — kysyi Marjana ja sävähti äkkiä punaiseksi.
— Minä olen avoin tyttö, minä kerron kaikille. Mitä minä piiloittelisin? — sanoi Ustenjka, ja hänen iloiset, punakat kasvonsa saivat miettivän ilmeen. — Teenkö kellekään siinä pahoin? Rakastan häntä ja siinä kaikki!
— Vaaria, niinkö?
— No niin.
— Eikö ole synti? — vastasi Marjana.
— Ah, Mashenjka! Milloinka sitä huvittelisi, jollei neitopäivinään?
Menen kasakalle, syntyy lapsia, saa kokea puutetta. Anna kun joudut
Lukashkalle, niin ei päähäsikään tule ilo, saat lapsia, on työtä.
— Mitä siitä? Toisien on naimisissakin hyvä. Samantekevä! — vastasi tyynesti Marjana.
— Kerro nyt sitten kerrankin, mitä teillä Lukashkan kanssa on ollut.
— Mitäkö on ollut? Hän kosi. Isä siirsi vuodeksi eteenpäin; vaan nyt ovat sopineet, että syksyllä annetaan.
— Mutta mitä hän on sinulle puhunut?
Marjana hymyili.
— Arvaa tuon nyt, mitä on puhunut. Sanoo rakastavansa. On aina vaan pyytänyt tulemaan puutarhoihin kanssaan.
— Kas vaan poikaa mikä takiainen! Ethän sinä varmaankaan ole mennyt? Ja miten komea mies hänestä on nyt tullut, ensimäinen dzhigitti! Sotnjassakin vaan hurjastelee. Muutama päivä sitten tuli sieltä meidän Kirkamme; minkälaisen hevosen Lukashka kuuluu itselleen vaihtaneen! Ja aina vaan muka sinua ikävöi. Entä mitä hän vielä on puhunut? — kysyi Marjanalta Ustenjka.
— Kaikki sinun tietää pitää… — nauroi Marjana. — Kerran yöllä tuli hevosen selässä ikkunan luo päissään. Pyrki sisään.
— Sinä et laskenut?
— Olisiko pitänyt? Jos minä kerran mitä sanon, niin se pysyy! Lujana kuin kivi, — vastasi Marjana vakavasti.
— Komea mies! Kun hän vaan tahtoo niin ei ole yksikään tyttö välittämättä.
— Menköön muiden luo, — vastasi Marjana ylpeästi.
— Sinun ei ole häntä sääli!
— On, mutta tyhmyyksiä en tee, — se olisi pahaa.
Ustenjka äkkiä heitti päänsä ystävättären rintaa vasten, kietoi hänet käsivarsillaan ja ihan tärisi naurun hytkähdyksistä.
— Tyhmä sinä olet, hupero! — sanoi hän huohottaen, — et välitä omasta onnestasi, — ja rupesi taas Marjanaa kutkuttamaan.
— Hui, jätä jo! — sanoi Marjana kirkuen kesken nauruaan. —
Lazutkan survoit.
— Kas, peijakkaat, kun ovat villissään, jaksavatpas! — kuului taas rattaiden takaa eukon unelias ääni.
— Et välitä onnestasi, — toisti Ustenjka kuiskaten ja nostaen ruumistaan. — Mutta onnellinen sinä olet, ihan totta! Sinuakos rakastetaan. Sinä olet vaan tuommoinen jöröttäjä, mutta sinua ne rakastavat. Oh, olisinpa minä sinun sijassasi, voi miten minä hyyriläistäsi pyörittäisin! Minä katsoin häntä, kun oltiin meillä, ihan näytti tahtovan syödä sinut silmillään. Minun vaarini — on sekin antanut minulle jos jotain. Mutta teidän, kuuleppas, on venäläisten ensimäinen pohatta. Hänen renkinsä on kertonut, että heillä on omat alustalaiset.
Marjana kohotti hiukan itseään ja miettiväisenä hymyili.
— Sanoipa se hyyriläinen kerran kummia minulle, — virkkoi
Marjana pureskellen ruohonkortta. — Tällä tavalla; tahtoisin olla
Lukashka-kasakka tai sinun veljesi Lazutka… Mitähän varten hän niin
sanoi?
— Se höpertää mitä päähän pistää, — vastasi Ustenjka. — Entäs minun, mitä kaikkea se juttelee… ihan kuin noiduttu!
Marjana heitti päänsä käärittyä beshmettiä vasten, laski kätensä
Ustenjkan olalle ja ummisti silmänsä.
— Hän aikoi nyt tulla tarhoille työhön; isä pyysi häntä, — virkkoi
Marjana hetken vaitiolon jälkeen ja nukkui.