XXXI.

Aurinko oli jo tullut rattaita siimestävän päärynäpuun takaa näkyviin ja vinoin sätein, Ustenjkan punomien oksienkin läpi, paahtoi rattaiden alla nukkuvien tyttöjen kasvoihin. Marjana heräsi ja rupesi sitomaan liinaa päähänsä. Vilkaistuaan ympärilleen hän näki päärynäpuun takana hyyriläisen, joka pyssy olalla seisoi isän kanssa tarinoiden. Hän tuuppasi Ustenjkaa ja ääneti hymysuin osoitti hänelle Oleninia.

— Eilen kävelin enkä löytänyt ainoatakaan, — sanoi Olenin levottomasti katsellen ympärilleen ja näkemättä Marjanaa oksien takaa.

— Vaan menkääpäs tuolle kulmalle, suoraan ympyrässä kiertäkää, siellä entisessä puutarhassa, kutsuvat sitä takalistoksi, siellä on aina jäniksiä, — sanoi vänrikki, heti vaihtaen kieltään.

— Mitä joutavia työaikana jäniksiä haette! Tulisitte ennen meitä auttamaan, tekisitte tyttöjen kanssa työtä, — sanoi eukko iloisesti. — No, tytöt, ylös! — huusi hän.

Marjana ja Ustenjka supattelivat toisilleen ja tuskin jaksoivat olla nauruun purskahtamatta rattaiden alla.

Siitä saakka kun oli tiedoksi tullut, että Olenin oli lahjoittanut viidenkymmenen ruplan hevosen Lukashkalle, oli hänen isäntäväkensä muuttunut ystävällisemmäksi; etenkin näytti vänrikki olevan hyvillään huomatessaan Oleninin lähentymistä tyttäreensä.

— Enhän minä osaa tehdä työtä, — sanoi Olenin koettaen olla katsomatta vehreiden lehvien läpi rattaiden alle, missä hän huomasi Marjanan vaaleansinisen paidan ja punaisen liinan.

— Tule, minä annan persikoita, — sanoi eukko.

— Kasakkain muinaiseen vierasvaraiseen tapaan, paljasta eukkojen tyhmyyttä, — sanoi vänrikki selittäen ja ikäänkuin oikaisten eukon sanoja: — Venäjällä varmaankin olette syöneet sekä persikoita että ananashilloa ja -mehua yllimmän kyllin.

— Siis on entisessä puutarhassa? — kysyi Olenin: — minäpä käyn siellä. — Ja vilkaistuaan kiireesti vehreiden oksien läpi hän kohotti korkeata suippolakkiaan ja katosi säännöllisten viheriäin köynnösrivien sekaan.

Aurinko jo kätkeytyi tarhojen aituuksen taa ja taittunein sätein loisti läpikuultavien lehtien lomitse, kun Olenin palasi puutarhaan talonväkensä luo. Tuuli laantui ja vilpoisa viileys alkoi levitä köynnösmaille. Jostain vaistosta tunsi Olenin jo kaukaa Marjanan sinertävän paidan köynnösrivien lomitse ja meni marjoja poimien hänen luoksensa. Läähättävä koira myös joskus sieppasi kuolaisella suullaan matalalla riippuvan tertun. Punaisin kasvoin, hihat käärittyinä ja liina leuan alle vajonneena Marjana nopeasti leikkasi raskaita rypäleitä ja laski niitä koriin. Päästämättä kädestään vartta, jota siinä piti, hän pysähtyi, ystävällisesti hymyili ja ryhtyi uudestaan työhön. Olenin tuli lähemmäksi ja heitti pyssyn olan taa saadakseen kätensä vapaiksi. "Missä on teidän väkenne? Onnea työhön! Oletko yksin?" aikoi hän sanoa, mutta ei saanut sanotuksi ja kohotti vain suippolakkiaan. Hänen oli noloa Marjanan kanssa kahden, mutta hän meni ihan kuin varsin omaksi kiusakseen hänen luokseen.

— Noinhan sinä vielä pyssylläsi satut naisiin ampumaan, — sanoi
Marjana.

— Ei, en minä ammu.

He olivat kumpikin vaiti.

— Auttaisitpa tässä.

Olenin otti puukon ja rupesi ääneti leikkaamaan. Hän veti alhaalta lehtien alta raskaan, noin kolmen naulan painoisen sakean tertun, jossa kaikki marjat olivat niin läjässä päällekkäin, ettei niille enää oikein ollut sijaa, ja näytti sitä Marjanalle.

— Onko leikattava kaikki? Tämä ei ole viheriä.

— Anna tänne.

Heidän kätensä koskivat toisiinsa. Olenin otti hänen kätensä ja tyttö hymyillen katsoi Oleniniin.

— Sinähän menet kohta naimisiin? — sanoi hän.

Vastaamatta mitään Marjana kääntyi ja loi häneen ankarat silmänsä.

— Sinä rakastat Lukashkaa?

— Mitä se sinuun kuuluu?

— Minun käy kateeksi.

— Kaikkea!

— Ihan totta, sinä olet niin kaunis!

Ja hänen tuli heti kauhean ilkeä olla siitä mitä oli sanonut. Niin ilettäviltä kaikuivat hänestä omat sanansa. Hän punehtui, joutui hämilleen ja otti tyttöä molemmista käsistä.

— Mikä lienenkin, niin anna olla! Ei tarvitse pilkata… — vastasi
Marjana, mutta hänen katseensa puhui, miten varmasti hän tiesi, ettei
Olenin pilkannut.

— Miten pilkata? Jos sinä tietäisit miten minä… — Sanat kaikuivat vielä ilkeämmiltä, vielä vähemmin siihen soveltuvilta, mitä hän tunsi; mutta hän jatkoi: — Minä en tiedä, mitä olisin valmis sinun tähtesi tekemään…

— Menetkö siitä, takiainen!

Mutta Marjanan kasvot, hänen loistavat silmänsä, hänen korkea rintansa, solakat jalkansa puhuivat aivan toista. Oleninista tuntui siltä kuin tyttö olisi ymmärtänyt, miten ilettävää kaikki oli, mitä Olenin hänelle puhui, mutta itse oli sellaisten mietteiden yläpuolella. Hänestä näytti, että tyttö aikoja oli tiennyt kaiken sen, mitä hän tahtoi mutta ei osannut sanoa hänelle, mutta tahtoi kuunnella kuinka hän sen sanoisi hänelle. "Ja kuinka hän ei tietäisi, — ajatteli Olenin, — kun minä tahdoin sanoa Marjanalle vain yksistään kaiken sen, mitä Marjana itse oli? Mutta hän ei tahtonut ymmärtää, ei tahtonut vastata", ajatteli hän.

— Huu! — kuului äkkiä läheltä köynnösryhmän takaa Ustenjkan ääni ja hänen kimeä naurunsa. — Tule, Mitrij Andreitsh, auttamaan minua! Olen yksin… — huusi hän Oleninille, pistäen lehtien takaa näkyviin pyöreät, naivit kasvonsa.

Olenin ei vastannut mitään eikä liikahtanut paikaltaan.

Marjana rupesi taas leikkaamaan, mutta katseli lakkaamatta hyyriläistä. Olenin oli aikeessa jotain sanoa, mutta jätti sanomatta, kohautti olkapäitään, ja heittäen pyssyn olalleen nopein askelin lähti tarhalta.