XXXII.
Pari kertaa hän pysähtyi kuuntelemaan Marjanan ja Ustenjkan heleätä naurua. Päästyään yhteen tytöt huusivat jotain. Koko illan Olenin harhaili metsässä metsästyksellä. Saamatta mitään hän jo hämärissä palasi. Kulkiessaan pihan yli hän huomasi talonväen pirtin oven olevan auki ja siitä näkyi vaaleansininen paita. Hän huusi erityisen kovasti Vanjushaa, ilmaistakseen tulonsa, ja istui rappusille tavanmukaiselle paikalleen. Talonväki oli jo palannut tarhoilta; he tulivat ulos pirtistä, siirtyivät majaansa, eivätkä kutsuneet häntä luokseen. Marjana kulki kaksi kertaa ulos portista. Kerran puolipimeässä hänestä näytti kuin Marjana olisi katsahtanut häneen. Olenin kiihkeästi seurasi jokaista hänen liikettään, mutta ei rohjennut mennä hänen luokseen. Kun Marjana katosi majaansa, laskeutui Olenin rappusilta ja rupesi kävelemään pihalla; mutta Marjana ei enää tullut ulos. Koko yön vietti Olenin ulkona silmää ummistamatta kuunnellen jokaista ääntä isäntäväen majasta. Hän kuuli kuinka he illalla puhelivat, kuinka söivät, kuinka kantoivat patjoja ja menivät levolle; kuuli kuinka Marjana jollekin naurahti; miten sitte kaikki vaikeni. Vänrikki virkkoi jotain kuiskaten eukolleen ja joku hengitti. Hän poikkesi majaansa. Vanjusha nukkui riisuutumatta. Olenin tunsi kateutta häntä kohtaan ja rupesi taas kävelemään pitkin pihaa, koko ajan jotain odottaen, mutta ei kukaan tullut ulos, ei kukaan liikahtanut; kuului vain kolmen hengen tasainen hengitys. Hän tunsi Marjanan hengityksen ja koko ajan kuunteli sitä, ja kuunteli sydämensä tykytystä. Stanitsassa oli kaikki vaiennut, myöhäinen kuu oli noussut taivaalle ja yhä selvemmin alkoi näkyä karja, joka pihamailla puhkuili, laskeutui makuulle ja hitaasti nousi. Olenin kiukuissaan kysyi itseltään: "mitä minä tahdon?" eikä voinut yöstään irtautua. Yhtäkkiä hän kuuli selvästi askeleita ja siltapalkin narinaa isäntäväen majasta. Hän syöksyi ovelleen; mutta taaskaan ei kuulunut mitään paitsi tasaista hengitystä, ja taas pihalla raskaan puhkauksen perästä käännähti puhvelilehmä nousten etupolvilleen, sitten kaikille jaloilleen, huiskutteli häntäänsä, ja tasaisesti läiskähteli jotain pihan kuivaan saveen, ja taas se huokaisten asettui makaamaan kuun utuverhoon… Hän kysyi itseltään: "mitä minun on tehtävä?" ja päättäväisenä rupesi lähtemään makuulle; mutta taas kuului ääniä, ja hänen mielikuvitukseensa nousi kuva Marjankasta, joka on tullut tuohon kuun valaisemaan sumuiseen yöhön, ja taas hän syöksyi ikkunaan ja taas kuuli askeleita. Jo ennen päivän nousua hän meni ikkunan luo, sysäsi ikkunasuojusta, juoksi ovelle ja todella kuului Marjankan huokaus ja askeleita. Hän tarttui säppiin ja koputti. Varovaiset askeleet paljasjaloin, hiukan narisuttaen siltapalkkeja, lähestyivät ovea. Liikahti säppi, ovi narahti, tuoksahti meiramin ja melonin hajulta, ja kynnyksellä näkyi Marjanan koko varsi. Olenin näki häntä vain hetken kuun valossa. Hän paiskasi oven kiinni, kuiskasi jotain ja juoksi kevein askelin takaisin. Olenin rupesi hiljaa koputtamaan, — ei mitään vastausta. Hän juoksi ikkunan luo ja alkoi kuunnella. Äkkiä terävä, vinkuva miehen ääni kuului aivan odottamatta.
— Mainiota! — sanoi pienenläntä kasakkapoika, jolla oli valkea suippolakki päässä ja joka tuli aivan Olenin luo pihalta: — minä näin, mainiota!
Olenin tunsi Nazarkan eikä virkkanut mitään, sillä ei tiennyt mitä tekisi ja sanoisi.
— Mainiota! Minäpä menen stanitsalautakunnalle ilmoittamaan ja hänen isälleen sanon. Vai semmoinen vänrikin tyttö! Hänelle ei yksi riitäkään.
— Mitä sinä minusta tahdot, mitä on asiaa, — lausui Olenin.
— Ei mitään, minä sanon vasta lautakunnalle.
Nazarka puhui hyvin kovasti, huomattavasti tahallaan.
— Kas sitä, miten sukkela junkkeri se on!
Olenin vapisi ja kalpeni.
— Tule tänne, tule!
Olenin sieppasi häntä voimakkaasti kädestä ja vei hänet majansa luo.
— Eihän tässä mitään ollut, hän ei minua laskenut, enkä minä mitään… Hän on kunniallinen!…
— No, siitä kyllä saadaan selvä… — sanoi Nazarka.
— Mutta minä annan kuitenkin sinulle… Maltahan!…
Nazarka oli vaiti. Olenin juoksi majaansa ja toi kasakalle kymmenen ruplaa.
— Eihän mitään ollut; tai samantekevä, minun syyni oli ja tästä saat… mutta Jumalan tähden, ettei kukaan tiedä! Eikä mitään ollutkaan…
— Jääkäätte hyvästi, — sanoi Nazarka nauraen ja läksi pois.
Nazarka oli tänä yönä tullut stanitsaan Lukashkan asialla, hankkimaan paikkaa varastetulle hevoselle, ja kulkiessaan kotiinsa katua pitkin hän oli kuullut askeleita. Hän palasi toisena aamuna sotnjaan ja kehuen kertoi toverilleen miten ovelasti oli saanut kymmenen ruplaa. Seuraavana aamuna Olenin näki talonväkeään eikä kukaan tiennyt mitään. Marjanan kanssa hän ei puhunut ja tyttö vain naureskeli katsoessaan häneen. Yön hän taas vietti nukkumatta, hartaasti käyskennellen pihalla. Seuraavan päivän hän tahallaan vietti metsällä, ja illalla hän itseään paetakseen meni Beletskij'n luo. Hän pelkäsi itseään ja lupasi itselleen olla enää talonväen luo menemättä. Seuraavana yönä herätti Oleninin vääpeli. Komppanian oli nyt heti lähdettävä hyökkäykseen. Olenin oli tästä tapauksesta hyvillään ja aikoi olla kokonaan tulematta stanitsaan takaisin.
Hyökkäysretki kesti neljä päivää. Päällikkö halusi nähdä Oleninia, jolle hän oli sukua, ja ehdotti että hän jäisi esikuntaan. Olenin kieltäytyi. Hän ei voinut elää ilman stanitsaansa ja pyysi lupaa päästä kotiin. Hyökkäyksestä hänelle annettiin sotilaallinen risti, jota hän ennen oli niin halunnut. Nyt hän sitävastoin oli aivan välinpitämätön tästä rististä ja vielä välinpitämättömämpi upseeriksi ehdottamisesta, josta ei vieläkään oltu päätetty. Hän matkusti onnellisesti Vanjushan kanssa linjalle ja ennätti muutamia tunteja ennen komppaniaansa. Olenin vietti koko illan rappusilla katsellen Marjanaa. Koko yön hän taas ilman määrää ja tarkoitusta kulki pihalla.