XXXIV.

Kirjoitettuaan tämän kirjeen Olenin myöhään illalla meni isäntäväen luo. Eukko istui penkillä uunin takana punoen silkkiäistoukan kudelmia. Marjana ompeli avoimin päin kynttilän valossa. Nähtyään Oleninin hän hyppäsi pystyyn, otti liinan ja meni uunin luo.

— Istu sinä meidän seurassamme, Marjanushka, — sanoi äiti.

— En minä, kun olen paljain päin. — Ja hän hyppäsi uunille.

Olenin saattoi nähdä vain hänen polvensa ja siron riippuvan jalkansa. Olenin kestitsi eukkoa teellä. Eukko kestitsi vierasta kaimakilla, jota noutamaan laittoi Marjanan. Mutta pantuaan lautasen pöydälle Marjana taas hyppäsi uunille ja Olenin vain tunsi itsessään hänen silmänsä. He juttelivat taloudesta. Ulita-muori hääräili ja joutui vierasvaraisuuden huumaukseen. Hän kantoi Oleninille kostutettuja viinirypäleitä, rypäleleivoksia, parasta viiniä, ja rupesi kestitsemään Oleninia sitä erikoista syvän kansan sivistymätöntä ja ylpeätä vierasvaraisuutta noudattaen, joka on ominainen vain ruumiillisella työllä leipänsä hankkiville. Eukko, joka ensin oli raakuudellaan niin saattanut Oleninin ymmälle, nyt usein liikutti häntä yksinkertaisella hellyydellään tytärtään kohtaan.

— Eipä tarvitse Jumalaa vihoittaa, veikkoseni! Meillä on kaikkea, Luojan kiitos, tshihiriä on puserrettu, ja suolattu on, ja noin kolme tynnöriä rypäleitä myömme ja vielä jää juodakin. Älä pidä kiirettä lähdölläsi. Häissä sitten yhdessä laitamme iloa.

— Milloin on häät? — kysyi Olenin, tuntien miten kaikki veri yhtäkkiä syöksyi kasvoihin ja sydän alkoi epätasaisesti ja kiusallisesti lyödä.

Uunin takana alkoi liikahdella ja kuulua siementen pureskelua.

— Mitäpä tässä enää, nousevalla viikolla pitäisi viettää. Meillä on valmiina, — vastasi eukko luonnollisesti, tyynesti, ikäänkuin ei Oleninia olisi ollut eikä olisi maan päällä. — Olen koonnut ja varannut kaikki Marjanushkalle. Me annamme tytön hyvin. Se vaan ei ole oikein hyvästi, että Lukashkamme on ruvennut, miten lie, hurjastelemaan kovin. Hurja on kerrassaan, pelihtelee! Muutama päivä sitten kävi kasakka sotnjasta, kertoi, että hän on Nogajiin ratsastanut.

— Kunpa ei vaan joutuisi pahoihin käsiin, — sanoi Olenin.

— Sitä minäkin olen sanonut: älä sinä, Lukashka, pelihtele. No, nuori mies ja tietysti nyt reuhaa. Kaikellahan on aikansa. No, ryösti, varasti, abrekin tappoi, — niin pitääkin! — no, mutta eläisi sitten hiljakseen. Muuten ihan nurin menee.

— Niin, minä näin hänet pari kertaa osastossa, hän vain hurjaili.
Hevosenkin on myönyt, — sanoi Olenin ja katsahti uunille.

Suuret mustat silmät loistivat ankarina ja epäystävällisinä häneen.
Oleninin tuli paha olla siitä mitä oli sanonut.

— Entäs sitten! Hän ei tee pahaa kellekään, — sanoi Marjana äkkiä. — Omilla rahoillaan hurjailee, — ja pudottaen jalkansa hän hyppäsi uunilta ja meni ulos paiskaten kovasti oven kiinni.

Olenin seurasi silmin häntä niin kauan kun hän oli sisässä; sitten hän katseli ovea, odotti, eikä ymmärtänyt ollenkaan mitä Ulita-muori puhui hänelle. Muutaman minutin kuluttua tuli vieraita: ukko, Ulita-muorin veli Jeroshka-sedän kanssa, ja heti heidän jälestään Marjana ja Ustenjka.

— Hyvinkö hurisee? — vikisi Ustenjka. — Sinä pidät vaan iloa? — kääntyi Ustenjka Oleninin puoleen.

— Niin pidän, — vastasi hän ja häntä rupesi jostain syystä hävettämään ja ilettämään.

Hän olisi tahtonut lähteä, mutta ei voinut. Äänetönnä oleminen hänestä myös tuntui mahdottomalta. Ukko auttoi häntä: hän pyysi juoda ja he joivat. Sitten Olenin joi Jeroshkan kanssa. Sitten vielä toisen kasakan kanssa. Sitten taas vielä Jeroshkan kanssa. Ja mitä enemmän Olenin joi, sitä raskaammaksi kävi hänen mielensä. Mutta ukot ilostuivat. Tytöt kumpikin kiipesivät uunille istumaan ja supatellen keskenään katsoivat heihin, ja he joivat iltaan saakka. Olenin ei mitään puhunut vaan joi enin. Kasakat huusivat. Eukko ajoi heidät ulos eikä antanut enää tshihiriä. Tytöt nauroivat Jeroshka-sedälle, ja kello oli jo kymmenen seuduissa kun kaikki menivät rappusille. Ukot itse tarjoutuivat tulemaan Oleninin luo lopettamaan juhlimista. Ustenjka juoksi kotiinsa. Jeroshka vei kasakan Vanjushan luo. Eukko meni puuhaamaan pirttiin, Marjana jäi yksin majaan. Olenin tunsi olevansa virkeä ja reipas, ikäänkuin olisi juuri herännyt. Hän huomasi kaikki ja päästettyään edellään ukot luokseen palasi majaan. Marjana laittautui levolle. Olenin meni hänen luokseen, tahtoi sanoa hänelle jotain, mutta hänen äänensä katkesi. Marjana istuutui vuoteelleen, koukisti jalat alleen, siirtyi pois hänestä perimmäiseen nurkkaan ja ääneti, pelästynein, hurjin katsein katseli häntä. Marjana nähtävästi pelkäsi häntä. Olenin tunsi sen. Hänen tuli surku itseään ja ilkeä olla ja samalla hän kuitenkin tunsi ylpeätä tyydytystä herättäessään Marjanassa edes tuon tunteen.

— Marjana! — sanoi hän: eikö sinun koskaan tule sääli minua? Minä en tiedä, miten minä sinua rakastan.

Marjana väistyi vielä kauemmas.

— Kas, mitä viinistä on päähäsi tullut… Et hyödy sinä mitään!

— Ei, ei viinistä. Älä mene Lukashkalle. Minä otan sinut vaimokseni.
"Mitä minä nyt puhun? — ajatteli hän samalla kun sanoi tätä. —
Sanonko minä samoin huomennakin? — Sanon, varmasti sanon ja nytkin
toistan!" vastasi hänelle sisäinen ääni.

— Tuletko minun omakseni?

Marjana katsoi vakavasti häntä ja pelästys näytti menneen ohi.

— Marjana! minä tulen hulluksi. Minä en ole oma itseni. Mitä käsket niin teen, — ja mielettömän helliä sanoja tuli hänen suustaan ihan kuin itsestään.

— Ole siinä lörpöttelemättä! — keskeytti Marjana tarttuen äkkiä käteen, jota Olenin ojensi hänelle. Mutta Marjana ei työntänyt pois hänen kättään vaan puristi sitä lujasti voimakkailla, karkeilla sormillaan. — Menevätkö nyt herrat naimisiin tyttömoukkien kanssa? Lähde jo!

— Tuletko sinä siis? Minä olen kokonaan…

— Minne Lukashkan pistämme? — sanoi hän nauraen.

Olenin riuhtaisi häneltä kätensä, jota Marjana piti, ja voimakkaasti syleili hänen nuorta ruumistaan. Mutta Marjana hypähti pystyyn kuin hirvi, ja harppasi paljain jaloin ja juoksi rappusille. Olenin havahti ja kauhistui itseään. Hän näytti itsestään taas sanomattoman kurjalta Marjanan rinnalla. Mutta katumatta hetkeäkään mitä oli sanonut hän meni kotiinsa ja vilkaisematta ukkoihin, jotka ryyppäilivät hänen luonaan, heittäytyi vuoteelle ja nukkui niin sikeään uneen, ettei ollut kaukaan aikaan nukkunut.