XXXV.

Seuraavana päivänä oli juhlapäivä. Illalla kaikki väki oli ulkona, juhlapuvut laskevassa auringossa loistaen. Viiniä oli saatu tavallista enemmän puserretuksi. Väki oli päässyt työstä vapaaksi. Kasakkain oli kuukauden kuluttua lähdettävä sotaretkelle, ja useissa perheissä valmistettiin häitä.

Torilla stanitsahallinnon edessä ja kahden puodin ympärillä, — toisessa oli kaupan makeisia ja siemeniä, toisessa liinoja ja karttunikangasta, — oli enin väkeä. Hallintohuoneen seinuspenkereillä istui ja seisoi ukkoja, päällään harmaat ja mustat arvokkaannäköiset takit ilman hihanauhoja ja koristuksia. Ukot tyynesti, tasaisin äänin, keskustelivat vuodentulosta ja nuorista lapsista, yleisistä asioista ja menneistä ajoista, katsoen nuorta sukupolvea juhlallisesti ja välinpitämättömästi. Kulkiessaan heidän ohitsensa vaimot ja tyttäret hiukan pysähtyivät ja laskivat päänsä alas. Nuoret kasakat kunnioittavasti hiljensivät käyntiään, ottivat lakin päästään ja pitivät sitä jonkun aikaa päänsä edessä. Ukot vaikenivat. He katselivat ohikulkevia tarkastelevasti, kuka ankarin, kuka lempein katsein, hitaasti nostivat ja painoivat takaisin lakkejaan.

Kasakkatytöt eivät olleet vielä alkaneet piirileikkejään vaan olivat kokoontuneet joukoiksi ja puettuina heleänvärisiin beshmetteihin ja valkeisiin liinoihin, jotka olivat kiedotut pään ja silmien yli, istuivat maassa seinien viereisillä majojen turvepenkeillä, suojassa auringon vinosti sattuvilta säteiltä ja kimakasti tarinoivat ja nauroivat. Poikaset ja tytön-tylleröt olivat pallosilla, lyöden pallon kauas ylös kirkkaalle taivaalle ja huutaen ja vikisten juoksentelivat torilla. Keskenkasvuiset tytöt torin toisessa kulmassa jo olivat piirissä ja kimein arastelevin äänin vikisivät laulua. Kirjurit, palveluksesta vapautetut ja juhlaksi kotiin palanneet nuoret sotilaat, korkeissa valkeissa ja uusissa punaisissa nauhoilla reunustetuissa tsherkessitakeissa, iloisin pyhäpäiväisin kasvoin kulkivat kaksin, kolmin käsi kädessä naispiiristä toiseen, pysähtelivät, laskivat leikkiä ja pitivät kujetta kasakkatyttöjen kanssa. Armenialainen kauppias, sininen hienoverkainen galunireunuksinen tsherkessitakki päällään, seisoi avonaisella ovella, josta näkyi kuvikkaita liinakangaspakkoja, ja katseessaan itämaalaisen kauppiaan ylpeys ja tietoisuus omasta tärkeydestään odotti ostajia. Kaksi punapartaista tshetsheniä, jotka olivat tulleet Terekin takaa saamaan juhlasta huvia, istui paljain jaloin jonkun tuttavansa talon vieressä ja huolettomasti polttaen pieniä piippujaan ja syljeksien vaihtoi keskenään nopeita kurkkuääniä väkeä katsellessaan. Väliin arkipukuinen sotamies, vanha sinelli päällään, kiireesti kulki torin poikki kirjavien ryhmien lomitse. Sieltä täältä kuului jo juhlivien kasakkain juopuneita lauluja. Kaikki majat olivat lukitut, rappuset jo illalla pestyt. Vanhat eukotkin olivat ulkona. Kuivilla kaduilla ja kaikkialla, pölyn seassa ja jalkain alla räkyili arbusin ja melonin siemeniä ja kuoria. Ilma oli lämmin ja liikkumaton, kirkas taivas sininen ja läpikuultava. Valkean-himmeä vuoriselänne, joka näkyi kattojen takaa, näytti läheiseltä ja rusotti laskevan auringon säteissä. Silloin tällöin joen toiselta puolen kuului kanunan laukauksen kaukainen kumina. Mutta stanitsan yli vyöryi toisiinsa sulautuen erilaisia iloisia juhlivia ääniä.

Olenin oli kävellyt koko aamun pihalla odottaen näkevänsä Marjanan. Mutta aamutyöt tehtyään tyttö meni rukousmajaan päivällisjumalanpalvelukseen; sitten milloin istui seinuspenkereellä tyttöjen kera siemeniä pureksien, milloin tavaroita tuoden juoksi kotiin ja katseli iloisesti ja ystävällisesti hyyriläiseen. Olenin pelkäsi puhella hänen kanssaan leikillisesti tai toisten läsnäollessa. Hän tahtoi saada sanotuksi kokonaan Marjanalle eilisen saadakseen häneltä ratkaisevan vastauksen. Hän odotti taas samanlaista hetkeä kuin eilen illalla; mutta sitä hetkeä ei tullut ja hän tunsi ettei ole enää voimia jäädä tuohon ratkaisemattomaan asemaan. Marjana meni taas kadulle ja hetken kuluttua läksi Olenin hänen perässään, tietämättä itse minne meni. Olenin sivuutti kulmauksen, jossa Marjana istui atlasikankaasta oleva sinertävä mekko hohtaen, ja kipua sydämessään tuntien Olenin kuuli takanaan tyttöjen naurua.

Beletskijn maja oli torin varrella. Kulkiessaan sen ohi Olenin kuuli
Beletskijn äänen: "Käykää sisään!" — ja hän kävi.

Sanottuaan toisilleen jonkun sanan he kumpikin istuutuivat ikkunan ääreen. Pian heihin liittyi Jeroshka, uusi beshmetti päällään, ja istui heidän viereensä lattialle.

— Tuossa noin on aristokratinen ryhmä, — sanoi Beletskij, osoittaen paperossillaan kirjavaa ryhmää kulmauksessa ja hymyillen. — Minunkin on siellä, näettekö, punaisessa puvussa. Ensi kertaa päällä. — Miksi ei piirileikki ala? — huusi Beletskij katsoen ulos ikkunasta. — Odottakaahan että tulee hämärä, niin mekin menemme. Sitten kutsumme heidät Ustenjkan luo; niille pitää hommata kemut.

— Minäkin tulen Ustenjkan luo, — sanoi Olenin varmana. — Tuleeko
Marjana?

— Tulee, tulkaa tekin, — sanoi Beletskij vähääkään hämmästymättä.
— Eikö ole hyvin kaunista? — lisäsi hän, osoittaen kirjavia ryhmiä.

— Erittäin kaunista! — myönteli Olenin, koettaen näyttää välinpitämättömältä. — Tämmöisissä juhlissa, — lisäsi hän, — minusta aina tuntuu kummalliselta, miksi kaikki ihmiset sen johdosta, että nyt esimerkiksi on viidestoista päivä ovat yhtäkkiä tulleet tyytyväisiksi ja iloisiksi. Kaikesta näkyy juhla. Silmissä, kasvoissa, äänessä, liikkeissä, puvuissa, ilmassa, auringossa, kaikessa on juhlaa. Vaan meillä ei ole enää juhlia.

— Niin, — vastasi Beletskij, joka ei semmoisista mietelmistä pitänyt. — Mutta miksi et sinä juo, ukko? — kääntyi hän Jeroshkaan.

Jeroshka iski Beletskijstä Oleninille silmää.

— Ylpeä on tuo sinun kumppanisi!

Beletskij nosti juomalasinsa.

— Alla birdy! — sanoi hän ja joi pohjaan (alla birdy merkitsee: Jumala on antanut; se on tavallinen kaukasialaisten käyttämä toivotus kun juodaan yhdessä).

— Saa bul (terveydeksi)! — sanoi Jeroshka hymyillen ja tyhjensi lasinsa. — Mitä sinä juhlasta puhut! — sanoi hän Oleninille, nousten ja katsoen ikkunasta: mikä juhla tuo on! Olisitpa nähnyt miten ennen aikaan juhlittiin! Vaimot läksivät ja panivat päälleen nauhareunaiset sarafanipukunsa. Rinnan ripustivat täyteen kultia kahteen riviin. Päässä kullatut päähineet. Kun kulkee ohi niin vir vir!… oikein kahina nousee. Joka nainen oli kuin ruhtinatar. Kun tulivat, niitä oli koko liuta, lauluja lauloivat ja joltain kuului; koko yön juhlivat. Ja kasakat pyörittivät tynnörejä pihalle, istuivat koko yön, joivat päivän nousuun. Toisinaan tarttuivat toistensa käsiin, kulkivat pitkin stanitsaa hyökkäysmarssissa. Kenen tapasivat, vetivät mukaansa ja yhden luota toisen luo kulkivat. Väliin kolme päivää hurjastelivat. Isäukko tuli kotiin, — muistan vielä, — punaisena, ihan turvoksissa, lakitta, tolkkua ei yhtään, tuli ja viskautui makaamaan. Äiti tiesi jo asian: tuoresta mätiä ja tshihiriä kantoi hänelle virvokkeeksi ja itse juoksi stanitsalle hänen lakkiaan etsimään. Siten makaa mies kaksi vuorokautta. Semmoisia oli ihmiset, vaan mitä nyt?!

— No, entäs tytöt sarafanipuvuissa? Yksinkö ne juhlivat? — kysyi
Beletskij.

— Yksin. Usein tulivat kasakat tai nousivat hevosten selkään ja sanoivat: mennäänpäs hajoittamaan piirit! — ja ajavat, mutta tytöt ottavat seipäät käteensä. Laskiaisena, jos sattui että joku paraista pojista oikein intoihinsa tuli, niin tytöt löivät, löivät hevosta, miestä löivät. Sepä särki piirin, tempasi siitä kuka oli rakkain ja vei tiehensä. Armaani, kultaseni!… Ja niin hyvänä piti kuin taisi. Ja oli ne tytötkin toiset, kuningattaria!