XXXVI.
Nyt tuli syrjäkadulta torille kaksi ratsumiestä. Toinen heistä oli Nazarka, toinen Lukashka. Lukashka istui hiukan kallellaan lihavan kabardinilaisensa selässä, joka kepeästi astui kovaa tietä ja nosteli kaunista, kiiltävän hienon otsatukan peittämätä päätään. Taitavasti huotraan pistetty pyssy ja satulan taa kääritty vaippa merkitsivät, ettei Lukashka tullut turvallisesta ja läheisestä paikasta. Hänen keikailevassa istumisessaan kallellaan, huolettomassa kädenliikunnassaan lyödessä hevosta tuskin kuuluvasti piiskalla vatsan alle, ja etenkin loistavissa mustissa silmissään, jotka ylpeästi rypistyen katsoivat ympärilleen, kuvastui tietoisuus voimasta ja nuoruuden itseluottamus. Oletteko nähneet tätä poikaa? — näyttivät hänen silmänsä puhuvan katsellessaan ympärilleen. Upea hevonen hopeoiduissa heloissaan, valjaat ja aseet ja kaunis kasakka itse vetivät kaikkien torilla olevien huomion puoleensa. Laiha ja pienikasvuinen Nazarka oli puettu paljon huonommin kuin Lukashka. Ajaessaan ukkojen ohi Lukashka pysähtyi ja nosti valkeata kutrista lakkiaan lyhyttukkaisesta mustasta päästään.
— No, sieppasitko paljonkin nogajilaisia hevosia? — kysyi laihanpuoleinen ukko katse tuikeana ja synkkänä.
— Minäkös heitä lukemaan, vaariseni, kaikkea kyseletkin? — vastasi
Lukashka kääntyen pois.
— Tuota poikasta sinä suotta kuletat matkassasi, — virkkoi ukko vielä synkeämpänä.
— Kas pirua kun tietää kaikki! — sanoi itselleen Lukashka ja hänen kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen; mutta vilkaistuaan kulmaukseen, jossa seisoi paljon kasakattaria, hän käänsi hevosensa heitä kohti.
— Hauskako teillä on, tytöt! — huusi hän kovalla, raikuvalla äänellä, äkkiä pysäyttäen hevosen. — Vanhenneet olette minun poissa ollessani, veitikat! — ja hän nauroi.
— Hauska, Lukashka, hauska, veikkosemme! — kuului iloisia ääniä. — Tuotko paljon rahaa?… Ostappa tytöille makeisia!… Tulitko pitkäksi aikaa? Eipä olekkaan vasta nähty.
— Nazarkan kanssa tulin yöksi hurjailemaan, — vastasi Lukashka, sivallellen piiskalla hevosta ja ajaen tyttöjä kohti.
— Marjankakin on kokonaan unhottanut sinut, — vikisi Ustenjka, sysäten kyynärpäällään Marjanaa ja kimakasti nauraa hihittäen.
Marjana väistyi syrjään hevosta, heitti päänsä taaksepäin ja katsoi tyynesti loistavilla suurilla silmillään kasakkaa.
— Etpä ole kaukaan aikaan ollutkaan! Mitä siinä hevosellasi survottelet? — sanoi Marjana kuivasti ja kääntyi pois.
Lukashka näytti erityisen iloiselta. Hänen kasvonsa loistivat uljuutta ja iloa. Marjanan kylmä vastaus nähtävästi tuli odottamatta. Hän rypisti äkkiä kulmakarvojaan.
— Nouse jalustimelle niin vuorille vien sinut, tyttöseni! — huusi hän äkkiä ikäänkuin karkoittaen pahoja ajatuksiaan ja tyttölauman keskessä teettäen hevosellaan ratsastustemppuja. Hän kumartui Marjanan viereen. — Suutelen, niin minä suutelen että ihan!…
Marjanan silmät kohtasivat Lukashkan katseen ja Marjana punastui äkkiä ja väistyi pois.
— No mitä sinä! Jalat murskaat, — sanoi Marjana ja painaen alas päänsä katsahti sieviin jalkoihinsa, joihin oli vedetty vaaleansiniset suikkelisukat ja kapealla hopeagalunalla reunustetut punaiset uudet naiskengät.
Lukashka kääntyi Ustenjkaan, mutta Marjana istuutui kasakkanaisen viereen, joka piti lasta sylissään. Lapsi painautui tyttöä vasten ja pehmoisella kädellään tarttui helminauhaan, joka riippui hänen kaulassaan vaaleansinisen beshmetin päällä. Marjana kumartui lapsen yli ja katseli syrjästä Lukashkaa. Lukashka juuri otti tsherkessitakin alta mustan beshmettinsä taskusta makeisia ja siemeniä sisältävän tötterön.
— Tarjoan kaikille, — sanoi hän antaen käärön Ustenjkalle ja katsahti hymyillen Marjankaan.
Taas kuvastui tytön kasvoilla hämmennys. Oli kuin kauniit silmät olisivat vetäytyneet utuverhoon. Hän laski liinan huultensa alle ja työntäen äkkiä päänsä helminauhasta kiinni pitävän lapsen valkeita kasvoja vasten alkoi niitä kiihkeästi suudella. Lapsi nojasi kätösineen tytön korkeata rintaa vasten ja huusi avaten hampaattoman suunsa.
— Mitä kuristat minun poikasestani? — sanoi lapsen äiti ottaen sen häneltä ja avaten beshmettinsä napit antaakseen lapsen imeä. — Saisit sinä paremmin sanoa tervehdyksen pojalleni.
— Vien vaan hevosen talteen, sitten tullaan Nazarkan kanssa, koko yö hurjaillaan, — sanoi Lukashka sivaltaen hevosta vitsalla ja ratsasti pois tyttöjen luota.
Yhdessä Nazarkan kanssa käännyttyään syrjäkadulle he ajoivat kahden vierettäin olevan talon luo.
— Perillä ollaan, veli! Tule pian! — huusi Lukashka toverilleen, nousten hevosen selästä naapurin pihan luona ja varovasti taluttaen hevostaan oman pihansa vitsa-aidasta. — Hyvää päivää, Stepka! — kääntyi hän mykän puoleen, joka ollen hänkin juhlavaatteisiin puettu tuli kadulta korjaamaan hevosta. Ja Lukashka merkeillä näytti hänelle, että hän panisi heiniä hevoselle eikä riisuisi satulaa.
Mykkä mumisi, maiskautti suullaan osoittaen hevosta ja suuteli sen turpaa. Se merkitsi että hän rakasti hevosta ja että hevonen oli hyvä.
— Päivää, äitiseni! Etkö ole vielä käynytkään ulkona? — huusi
Lukashka kannattaen pyssyään ja nousten rappusille.
Äiti-muori avasi hänelle oven.
— Eipä yhtään luultu eikä arvattu! — sanoi eukko. — Kun Kirka sanoi, ettet tule.
— Tuo tshihiriä, käyppäs tuomassa äiti. Minun luokseni tulee Nazarka juhlanviettoon.
— Heti paikalla, Lukashka, heti paikalla! — vastasi eukko. — Meidän vaimoväkemme on juhlimassa. Eikö liene mykkätyttömmekin mennyt sinne.
Ja hän koppasi avaimet ja meni kiireesti pirttiin.
Pantuaan hevosen korjuuseen ja päästettyään pyssyn irti Nazarka meni
Lukashkan luo.