XI.

"Niin kaikki naivat, niin nain minäkin, ja alkoi ylistetty kuherruskuukausi. Mikä typerä nimitys sekin", sähähti hän kiukustuneesti. "Kävin kerran Pariisissa ollessani katsomassa sen nähtävyyksiä ja menin muutamaan paikkaan, jossa näytettiin partaista naista ja merikoiraa, kuten ilmoituskilvessä mainittiin. Nämä eivät olleet muuta kuin mies avorintaisessa naisen puvussa ja mursun nahkaan vedetty koira, joka ui vesialtaassa. Kaikki oli perin vähän mielenkiintoista; mutta poistuessani opastaja kohteliaasti saattoi minut ovelle ja sanoi yleisölle, osoittaen minua: 'kysykääpä tältä herralta, eikö kannata tulla katsomaan. Käykää sisään, käykää sisään, frangi hengeltä!' Minua olisi hävettänyt sanoa, ettei kannata mennä katsomaan ja siihen esittäjä arvatenkin luotti. Samoin on todennäköisesti laita niiden, jotka ovat kokeneet kuherruskuukauden kaiken inhottavuuden eivätkä vapauta muita harhaluulosta. En minäkään selittänyt kenellekään, mutta nyt en voi ymmärtää, miksi ei olisi sanottava totuutta. Onpa mielestäni välttämätöntäkin ilmaista siitä totuus. Noloa, hävettävää, tympäisevää, surkeata ja erittäinkin ikävää, mahdottoman ikävää! Koin jotakin samantapaista silloin kuin aloin tupakoida, kun minua kuvotti ja suuni tuli täyteen sylkeä, ja minä nieleskelin ja koetin näyttää tuntevani suurta nautintoa. Nautinto tupakoimisesta samoinkuin tästä toisestakin, jos tulee, tulee myöhemmin: aviopuolisoiden täytyy kasvattaa itsessään tätä pahetta, saadakseen siitä nautintoa".

"Mitenkä, pahetta?" kysyin minä. "Tehän puhutte luonnollisimmasta inhimillisestä ominaisuudesta".

"Luonnollisesta?" vastasi hän. "Luonnollisestako? Ei, sanon teille, että olen päinvastoin saanut sen vakaumuksen, että se ei ole luonnollinen. Se on kerrassaan luonnonvastainen. Kysykää lapsilta, kysykää turmeltumattomalta tytöltä. Sisareni meni hyvin nuorena naimisiin miehen kanssa, joka oli kaksi kertaa häntä itseään vanhempi ja irstailija. Muistan, kuinka hämmästyimme hääyönä, kun hän kalpeana ja itkien pakeni miehensä luota ja vavisten koko ruumiiltaan kertoi, ettei hän millään ehdolla voi edes sanoa, mitä mies oli häneltä tahtonut.

"Te sanotte: luonnollinen!

"Luonnollista on syödä. Ja syöminen on alunpitäen hauskaa, helppoa ja miellyttävää eikä lainkaan hävettävää, mutta tämä on inhottavaa, hävettävää ja tuskallista. Ei, se ei ole luonnollista! Ja turmeltumaton tyttö, se on vakaumukseni, vihaa sitä aina".

"Mutta millä tavoin", kysyin minä, "voisi ihmissuku jatkua?"

"Niin, kunpa vaan ei ihmissuku häviäisi", virkahti hän ilkeästi, ivallisesti, ikäänkuin odottaen tätä tuttua ja vilpillistä huomautusta. "Jumalista pidättäytymistä lastensiittämisestä, jotta englantilaiset loordit aina voisivat ahmia itsensä kylläisiksi, se käy päinsä. Julista pidättäytymistä, jotta elämä olisi hauskempaa, sekin käy laatuun; mutta hiiskahdakin, että ihmiset eivät siittäisi lapsia siveellisyyden nimessä, — mikä melu siitä syntyy!… Kun vaan ihmissuku ei häviäisi, siksi että kymmenen, parikymmentä ihmistä lakkaisi olemasta sikoja… Suokaa anteeksi, tuo valo vaivaa minua; voinko peittää?" kysäisi hän näyttäen lamppua.

Vastasin, että minusta on yhdentekevää, jolloin hän nopeasti, kuten aina mitä tahansa tehdessään, nousi seisomaan istuimelle ja veti varjostimen lampun eteen.

"Mutta", sanoin, "jos kaikki ottaisivat tuon periaatteen elämänohjeekseen, niin ihmissuvun jatkuminen lakkaisi".

Hän ei heti vastannut.

"Kysytte: millä tavoin ihmissuku jatkuisi?" sanoi hän istuuduttuaan uudelleen minua vastapäätä, jalat levällään ja nojaten niihin kyynärpäillään "Miksi sen pitäisi jatkua, ihmissuvun?" kysyi hän.

"Miksikö? Muutoinhan ei meitä olisi".

"Mutta miksi meidän pitäisi olla olemassa?"

"Tietenkin elääksemme!"

"Ja miksi elämme? Ellei ole mitään päämäärää, jos elämä on annettu meille vain, jotta eläisimme, ei ole mitään syytä elää. Ja jos niin on, niin Schopenhauerit ja Hartmannit ja kaikki buddhalaiset ovat täysin oikeassa. Mutta jos elämällä on tarkoitus, niin onhan selvää, että elämän täytyy loppua, kun tarkoitus on saavutettu. Ja niin käykin", jatkoi hän kiihkeästi, nähtävästi suuresti hellien tätä ajatustaan. "Niin käykin. Pankaa merkille, jos ihmiskunnan päämäärä on onni, hyvä, rakkaus, kuinka tahdotte, jos sen päämäärä on se, mikä on sanottu profeettain ennustuksissa, että kaikki ihmiset yhtyvät keskenään rakkaudessa, että peitset taotaan sirpeiksi ja niin edelleen, niin mikä estää tämän päämäärän saavuttamista? Intohimot sitä estävät. Intohimoista voimakkain, pahin, itsepintaisin on aistillinen, lihallinen rakkaus; ja siksi, jos intohimot häviävät, myöskin viimeinen, voimakkain niistä, lihallinen rakkaus, niin ennustus täyttyy, ihmiset yhtyvät keskenään, ihmiskunta on päässyt päämääräänsä eikä sen enää tarvitse elää. Mutta niin kauan kuin ihmiskunta elää, on sillä edessään ihanne eikä tietenkään kaniinien ja sikojen ihanne, mahdollisimman runsas sikiäminen, ei myöskään apinoiden tahi pariisilaisten, joiden ihanteena on tehdä sukupuolihimosta saatu nautinto mahdollisimman hienostutetuksi, vaan hyvän ihanne, joka saavutetaan pidättyväisyyden ja puhtauden avulla. Siihen ihmiset ovat aina pyrkineet ja yhä pyrkivät. Ja nähkää, mitä tapahtuu.

"Käy niin, että lihallinen rakkaus on — varaventtiili. Ellei nykyinen sukupolvi ole päässyt päämäärään, on siihen syynä se, että sillä on intohimoja, ja niistä voimakkain sukupuolihimo. Ja kun on sukupuolihimo, on uusi sukupolvikin, ja niin ollen myös mahdollisuus saavuttaa päämäärä seuraavan sukupolven eläessä. Ellei sekään sitä saavuta, — niin taas seuraava, ja niin edelleen kunnes päämäärä saavutetaan, ennustus täyttyy, ihmiset yhtyvät keskenään. Mutta miten kävisi muutoin? Jos oletamme, että Jumala loi ihmiset määrättyä tarkoitusta varten, niin olisi hän luonut heidät joko sukupuolihimoa puuttuviksi kuolevaisiksi tahi kuolemattomiksi. Jos he olisivat olleet kuolevaisia, mutta vailla sukupuolihimoa, mitä siitä olisi seurannut? Se, että he olisivat eläneet aikansa ja kuolleet, ennenkuin olisivat päässeet päämääräänsä, ja tarkoituksen saavuttamiseksi olisi Jumalan ollut pakko luoda uusia ihmisiä. Jos taas he olisivat kuolemattomia, niin voisimme ajatella (vaikka onkin vaikeampi samoille ihmisille kuin uusille sukupolville korjata tehtyjä erehdyksiä ja lähetä täydellisyyttä), voimme ajatella, että he olisivat päässeet päämääräänsä moniaan vuosituhannen kuluttua, mutta mitä heistä sitten olisi? Mihin heidät panisi? Parasta kaikesta on niinkuin on… Mutta teitä ehkä ei miellytä tämä esitysmuoto, olette ehkä kehitysopin kannattaja. Siinäkin tapauksessa tulos on oleva sama. Korkeimman eläinlajin — ihmisten — täytyy säilyäkseen taistelussa muiden eläinten kanssa supistuen ryhmittyä yhteen kuten mehiläisparven eivätkä saa laakkaamattomasti si'itä; heidän täytyy mehiläisten tavoin kasvattaa sukupuolettomia, toisin sanoin taaskin pyrkiä ei suinkaan himon kiihoittamiseen, vaan pidättyväisyyteen johon meidän elämämme koko rakenne on suuntautunut."

Hän vaikeni hetkeksi.

"Ihmissuku lakkaa olemasta? Voiko sitten kukaan, millainen hänen maailmankatsomuksensa lieneekin, sitä epäillä? Sehän on yhtä epäilemätöntä kuin kuolema. Tuleehan kaikkien kirkon opetusten mukaan maailman loppu, ja kaikkien tieteen tutkimusten mukaan käy välttämättömästi samoin. Mitä ihmeellistä siis olisi siinä, että siveysopin mukaan tapahtuu aivan samoin?"

Sen sanottuaan hän oli kauan vaiti, poltti loppuun savukkeensa ja otti pussistaan uusia, pannen ne vanhaan tahraiseen savukekoteloonsa.

"Kyllä käsitän ajatuksenne", sanoin minä. "Jotakin sellaista väittää eräs kveekarilahko."

"Aivan niin, ja he ovat oikeassa", vastasi hän. "Sukupuolihimo, esiintyköön se missä puitteissa tahansa, on paha, kauhea paha, jota vastaan on taisteltava, vaan jota ei ole kannustettava, kuten meillä tehdään. Evankeliumin sanat siitä, että se, joka himoiten katsoo naista, jo on sillä tehnyt huorin hänen kanssaan, eivät tarkoita ainoastaan toisten miesten vaimoja, vaan nimenomaan — ja pääasiallisesti — omaa vaimoa".