XII.
"Mutta meidän piirissämme on aivan päinvastoin: jos mies vielä ajatteli pidättymistä ollessaan nuorimies, niin naimisiin mentyään jokainen arvelee, että pidättyminen ei sitten enää ole tarpeen. Sillä eiväthän nuo kahdenkeskeiset matkat häiden jälkeen, joille vastanaineet vanhempien suostumuksella lähtevät, ole mitään muuta kuin lupa irstailun harjoittamiseen. Mutta siveyslaki kostaa itse puolestaan, kun sitä rikotaan. Kuinka yritinkin järjestää itselleni oikeaa kuherruskuukautta, ei siitä syntynyt mitään. Kaiken aikaa oli ilkeätä, hävettävää ja ikävää. Mutta sangen pian kävi kaikki suorastaan tuskallisen raskaaksi. Se alkoi hyvin pian. Kolmantena tai neljäntenä päivänä tapasin vaimoni ikävissään, aloin kysellä, mistä se johtui, syleilin häntä, mikä mielestäni oli kaikki, mitä hän saattoi toivoa, mutta hän työnsi käteni syrjään ja purskahti itkemään. Miksi? Hän ei osannut sanoa syytä. Mutta hän tunsi masennusta, painostusta. Rupesin kyselemään, hän puhui jotakin sentapaista, että hänen oli ikävä, kun äiti ei ollut hänen luonaan. Se ei tuntunut minusta todelta. Tyynnyttelin häntä, puhumatta mitään äidistä. Käsitin, että hänen mieltään muutoin vain painosti ja että äiti oli vain keksitty selitys. Mutta hän pahastui heti siitä, etten puhunut äidistä, ikäänkuin en olisi uskonut häntä. Hän sanoi näkevänsä, etten rakastanut häntä. Nuhtelin häntä hänen oikkuilustaan, ja silloin hänen piirteensä äkkiä kokonaan muuttuivat, mielipahan sijaan niissä kuvastui suuttumusta, ja hän alkoi peräti ilkein sanoin soimata minua itsekkyydestä ja kovasydämisyydestä. Katsahdin häneen. Hänen kasvonsa kuvastivat jäätävää kylmyyttä ja vastenmielisyyttä, miltei vihaa minua kohtaan. Muistan, kuinka säikähdin sen nähdessäni. — Kuinka? Mitä? — ajattelin minä. — Rakkaus, sielujen liitto, ja sensijaan tällaista! Mahdotonta, se ei voi olla hän! Koetin hellyttää häntä, mutta eteeni kohosi sellainen ylipääsemätön kylmän, purevan vihamielisyyden muuri, etten ennättänyt ajattelemaankaan, ennenkuin itsekin ärryin, ja me syydimme molemmat koko joukon pahoja sanoja toisillemme. Tämä ensimäinen riitamme teki mieleeni kauhean vaikutuksen. Sanoin sitä riidaksi, mutta se ei ollut mikään riita, vaan sen kuilun paljastaminen, joka todellisuudessa oli meidän välillämme. Aistillisuuden tyydyttäminen oli haihduttanut rakastuneisuuden, ja meille paljastui todellinen suhteemme toisiimme, s.o. kahden toisilleen aivan oudon egoistin, jotka halusivat hankkia itselleen toisen avulla mahdollisimman paljon huvia. Sanoin riidaksi sitä, mitä välillämme tapahtui, mutta riita se ei ollut; se oli vain todellinen suhteemme, joka näyttäytyi nyt, kun aistillisuus oli saanut omansa. En ymmärtänyt että tämä kylmä ja vihamielinen suhde oli meidän normaalisuhteemme, en ymmärtänyt siksi, että sen ensi aikoina taas sangen pian peitti meiltä uudelleen heräävä aistillisuuden puuska, s.o. rakastuminen.
"Ajattelin, että olimme riitaantuneet ja leppyneet ja ettei sellaista enää vasta satu. Mutta tämän ensimäisen kuherruskuukauden aikana tuli taas hyvin pian kyllästymiskausi, taas lakkasimme olemasta toisillemme tarpeellisia, ja taas puhkesi riita. Tämä toinen riita koski minuun vielä kipeämmin kuin ensimäinen. — Ensimäinen ei siis ehkä ollutkaan mikään satunnaisuus, vaan näin tulee olla ja näin on oleva —, ajattelin. Toinen riita koski minuun sitäkin kovemmin, kun se johtui aivan mahdottomasta asiasta. Syynä olivat jollakin tavoin rahat, joita en milloinkaan säälinyt enkä mitenkään voinutkaan sääliä vaimoni vuoksi. Muistan vain, että hän jotenkin väänsi asian, että joku huomautukseni näytti minun taholtani halulta vallita häntä rahojeni avulla, joihin minä muka olin väittänyt itselläni olevan yksinoikeuden; jotakin mahdotonta, typerää, alhaista, mikä ei ollut minulle eikä hänelle ominaista. Suutuin, soimasin häntä epäkohteliaisuudesta, hän minua vuorostaan, — ja riita oli valmis. Hänen sanoissaan, kasvojensa ilmeessä ja katseessaan näin taas saman tylyn, kylmän vihamielisyyden, joka kerran ennen oli niin oudostuttanut minua. Muistan riitaantuneeni veljeni, ystävien, isäni kanssa, mutta meidän välillämme ei milloinkaan ollut tuollaista erikoista, purevaa ilkeyttä. Mutta kului jokunen aika ja taas tämä molemminpuolinen vihamielisyys hävisi rakastuneisuuden, s.o. aistillisuuden varjoon, ja minä lohduttauduin vielä kerran sillä ajatuksella, että nämä molemmat riidat olivat erehdyksiä, jotka saattoi korjata. Mutta pian tuli kolmas, neljäs riitaantuminen, ja minä tajusin, ettei se ollutkaan satunnaista, vaan että niin täytyi olla, että niin oli aina oleva, ja kauhistuin elämää, joka odotti minua. Sen lisäksi minua kidutti hirveä ajatus, että ainoastaan minä elän niin pahoin vaimoni kanssa, niin eri tavalla kuin olin odottanut, kun muissa avioliitoissa sensijaan ei sellaista tapahdu. En vielä silloin tiennyt, että se on aivan yleistä, mutta että kaikki, samoinkuin minäkin, luulevat sen olevan heidän yksinomaisen onnettomuutensa ja salaavat tämän hävettävän onnettomuutensa ei ainoastaan muilta vaan itseltäänkin, eivät rohkene tunnustaa sitä itselleenkään.
"Se alkoi ensimäisinä päivinä ja jatkui koko ajan, käyden yhä kiihkeämmäksi ja katkerammaksi. Sieluni sisimmässä tunsin jo ensimäisinä viikkoina, että olin mennyt mies, että oli käynyt toisin kuin olin odottanut, että avioliitto, paitsi sitä ettei se ollutkaan mikään onni, oli jotakin hyvin raskasta; mutta minä kuten kaikkikin en tahtonut tunnustaa sitä itselleni (en tunnustaisi nytkään, ellei kaikki olisi lopussa) ja salasin sen sekä muilta että itseltänikin. Nyt minua ihmetyttää etten nähnyt todellista tilaani. Sen olisi voinut tajuta jo siitäkin, että riidat syntyivät sellaisista seikoista, että myöhemmin, lepyttyämme, oli usein mahdoton muistaa, mistä olimme riitaantuneet. Järki ei ennättänyt väärentää alituisesti vallitsevalle keskinäiselle vihamielisyydelle kylliksi aiheita. Mutta sitäkin hämmästyttävämpää oli leppymisen syiden riittämättömyys. Toisinaan oli sanoja, selityksiä, vieläpä kyyneleitäkin, mutta joskus … oh! nyt inhoittaa sen muisteleminenkin — soimattuamme toisiamme mitä ilkeimmin sanoin, yht'äkkiä sanaton silmäys, hymyily, suuteloita, syleilyjä… Kuinka ruokotonta! Kuinka saatoin olla silloin näkemättä tuon kaiken saastaisuutta…"