XV.
"Mustasukkaisuuden tuskat eivät jättäneet minua rauhaan koko sinä aikana, jona olin naimisissa. Mutta oli ajanjaksoja, joina erikoisen kipeästi niistä kärsin. Ja ensimäinen sellainen ajanjakso oli se, jolloin lääkärit ensimäisen lapsen synnyttyä kielsivät häntä imettämästä. Sinä aikana olin tavattoman mustasukkainen, ensiksikin koska vaimoni silloin oli sen äideille ominaisen rauhattomuuden vallassa, joka ehdottomasti syntyy, kun elämän säännöllistä kulkua aiheettomasti häiritään; toiseksi koska minä, nähdessäni kuinka helppoa hänen oli luopua täyttämästä äidin siveellisiä velvollisuuksia, päätin, vaikkakin itsetiedottomasti, että hän yhtä helposti voi vapautua puolisonkin velvollisuuksista, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän oli täysin terve ja noiden kelpo lääkärien kiellosta huolimatta imetti itse seuraavat lapset kärsimättä pienintäkään haittaa".
"Tepä ette liioin rakasta lääkäreitä", virkoin, huomatessani, kuinka hänen äänensä sai aina erikoisen vihamielisen sävyn, kun hän mainitsi heistä.
"Tässä ei ole kysymys siitä, rakastanko vai enkö rakasta heitä. He ovat tuhonneet minun elämäni, samoinkuin ovat tuhonneet ja vieläkin tuhoavat tuhansien, satojen tuhansien ihmisten elämän, enkä minä voi olla yhdistämättä syytä ja seurausta keskenään. Minä ymmärrän, että he, kuten asianajajat ja kaikki muutkin tahtovat, ansaita rahoja, ja minä antaisin mielelläni heille puolet tuloistani, ja varmasti jokainen, jos käsittäisi, mitä he tekevät, jotta he vain eivät puuttuisi perhe-elämäämme, eivät milloinkaan lähestyisi meitä. En kylläkään ole kerännyt tilastoa, mutta tiedossani on kymmeniä tapauksia — niitä on lukemattomia! — joissa he ovat surmanneet lapsen äidin kohtuun, vakuuttaen, ettei äiti voi kestää synnytystä, mutta äiti siitä huolimatta on myöhemmin synnyttänyt mainiosti. Näitä murhia ei kukaan ota lukuun, yhtävähän kuin otettiin lukuun inkvisition tekemiä murhia, koska uskottiin että ne tapahtuivat ihmiskunnan onneksi. Heidän tekemiään rikoksia ei voi lukea. Mutta kaikki nämä rikokset eivät ole mitään sen siveellisen materialistisen mädännäisyyden rinnalla, jonka he istuttavat yhteiskuntaan, erittäinkin naisten kautta.
"En puhukaan siitä, että jos heidän ohjeitaan rupeaisi seuraamaan, niin ihmiset eivät saisi kaikkialla uhkaavan tartunnanvaaran vuoksi tulla yhteen, vaan heidän täytyisi kokonaan eristäytyä; kaikkien täytyisi heidän neuvojensa mukaisesti istua toisista erillään, päästämättä hetkeksikään suustaan karbolihapporuiskutusta (muuten on keksitty, ettei sekään kelpaa). Mutta sekään ei vielä ole mitään. Myrkky on pääasiallisin tekijä ihmisten, erittäinkin naisten turmelemisessa.
"Nykyään ei käy sanominen: 'elät huonosti, elä paremmin'; sitä ei ole sanottava itselleen eikä toiselle. Jos elää huonosti, on syy etsittävä hermoston toiminnan epäsäännöllisyydestä j.m.s. Ja silloin on mentävä lääkärien luokse, he neuvovat ostamaan parillakymmenellä kopeekalla lääkettä apteekista, ja nielemään sen. Käyt huonommaksi, ota lisää lääkkeitä, käy uudestaan lääkärissä. Erinomainen keino!
"Mutta sekään ei kuulu asiaan. Sanon vain, että vaimoni kykeni mainiosti itse imettämään lapset, ja tämä lasten kasvattaminen ja imettäminen yksin pelasti minut mustasukkaisuuden kidutuksesta. Ellei niin olisi ollut, olisi kaikki tapahtunut jo aikaisemmin. Lapset suojelivat minua ja häntä. Kahdeksan vuoden kuluessa hän synnytti viisi lasta. Ja kaikki, paitsi ensimäistä, hän imetti itse".
"Missä ovat nyt lapsenne", kysäisin.
"Lapset?" kysyi hän säikähtäen.
"Suokaa anteeksi, teidän on ehkä vaikea muistella heitä?"
"Ei se mitään. Lapset otti kälyni ja hänen veljensä huostaansa. He eivät antaneet niitä minulle. Minä annoin heille omaisuuden, mutta lapsia he eivät antaneet minulle. Minuahan pidetään hulluna. Tulen nyt heidän luotaan. Sain nähdä lapset, mutta en saanut heitä luokseni. Muutoinhan kasvattaisin heidät niin, että heistä ei tulisi samanlaisia, kuin heidän vanhempansa olivat. Mutta heistä täytyy tulla juuri sellaisia. Mitäpä teet! Onhan luonnollista, ettei heitä anneta minulle, ei uskota minun hoitooni. Enkähän sitäpaitsi tiedä, kykenisinkö kasvattamaan heidät. Luulen, etten kykenisi. Olen ihmisraunio rampa. Mutta yksi minussa on. Minä tiedän. Niin, varmaa on, että tiedän sen, minkä tietämiseen kaikilta muilta kuluu vielä pitkä aika.
"Niin, lapset ovat elossa ja kasvavat samanlaisina villeinä kuin kaikki heidän ympärillään. Olen nähnyt heidät kolme kertaa. En voi tehdä mitään heidän hyväkseen, en mitään. Nyt matkustan etelään. Minulla on siellä pikku talo ja puisto…
"Kauan kestää, ennenkuin ihmiset tulevat tietämään sen, minkä minä tiedän. Kuinka paljon on rautaa ja mitä metalleja on auringossa ja tähdissä he voivat pian saada tietää, mutta sen keksiminen, mikä paljastaa meidän sikamaisuutemme, se on vaikeaa, hirveän vaikeaa!
"Te edes kuuntelette; olen kiitollinen edes siitä".