XVI.
"Mainitsitte lapset. Kuinka kauheasti valehdellaankaan lapsista! Lapset ovat jumalan siunaus, lapset ovat ilo. Valettahan tämä on! Se on ollut totta joskus, mutta nyt siinä ei ole totuuden rahtuakaan. Lapset ovat vaiva eikä mitään muuta. Useimmat äidit sen kyllä tuntevatkin ja toisinaan huomaamattaan sen suoraan myöntävätkin. Kysykää useimmilta äideiltä meidän varakkaiden luokassa, ja he vastaavat teille, etteivät tahdo saada lapsia, pelosta että heidän lapsensa sairastelisivat ja kuolisivat, eivätkä tahdo imettää, jos jo ovat synnyttäneet, jotta eivät kiintyisi niihin ja sitten kärsisi. Nautinto, jonka lapsi heille tuottaa suloillaan, kätösillään, pikku jaloillaan, koko pienellä ruumiillaan, on vähäisempi kuin pelko, jota he tuntevat, puhumatta lapsen sairastumisesta tahi kuolemasta, jo yksin sairastumisen ja kuoleman mahdollisuudestakin. Punnittuaan etuja ja haittoja he huomaavat, että haitat ovat painavammat, ja senvuoksi lapsen saaminen ei ole toivottavaa. He sanovat tämän suoraan, arvelematta, luulen, että nuo tunteet johtuvat heissä rakkaudesta lapsiin, hyvästä ja kiitettävästä tunteesta, josta he ylpeilevät. He eivät huomaa, että he niin puhuen suorastaan kieltävät rakkauden ja vahvistavat vain oman itsekkyytensä. He tuntevat vähemmän nautintoa lapsen suloista kuin kärsimystä pelosta sen puolesta, ja siksi ei saa tulla lasta, jota he rakastaisivat. He eivät uhraa itseään rakastetun olennon hyväksi, vaan tuon rakastetun olennon oman itsensä hyväksi.
"Onhan selvää, ettei sellainen ole rakkautta, vaan itsekkyyttä. Mutta kätemme ei kohoa tuomitsemaan heitä, varakkaiden perheiden äitejä, kun muistaa mitä kaikkea he kärsivät lasten terveyden vuoksi meidän herraselämässämme, kiitos jälleen lääkärien. Kun muistan vain, vielä nytkin, vaimoni elämän ja tilan ensi aikoina, kun meillä oli kolme, neljä lasta, kuinka niiden hoito vei hänen kaiken aikansa, hänen kaikki ajatuksensa, niin aivan kauhistun! Elämämme ei suorastaan ollut elämää. Se oli alituisen vaaran uhkaa, siitä pelastumista, uusi vaara, taas epätoivoisia ponnistuksia ja uudelleen pelastuminen, — tuntui kuin olisi ollut uppoavassa laivassa. Toisinaan minusta tuntui tuo kaikki tahalliselta, siltä kuin hän olisi vain ollut olevinaan huolestunut lasten voinnista, voidakseen pitää minut vallassaan. Sehän oli niin houkuttelevaa, sillähän hän sai kaikki kysymykset ratkaistuiksi oman mielensä mukaisesti. Minusta näytti joskus siltä, että kaikki, mitä hän näissä tapauksissa teki ja puhui, oli ennakolta harkittua ja tarkoituksellista. Mutta niin ei ollut, hän kärsi itse sanomattomasti ja vaivasi itseään alinomaan lasten tähden, heidän terveydestään ja sairauksistaan. Se oli hänelle kidutus ja minulle samoin. Ja muutahan hän ei voinut. Sillä kiintymystä lapsiin, eläimellinen tarve ruokkia, helliä, suojella heitä hänellä kyllä oli, kuten useimmilla naisilla, mutta hänellä ei ollut sitä, mikä oli eläimillä, — mielikuvituksen ja harkinnan puutetta. Kana ei ole peloissaan siitä, mitä voi tapahtua sen poikaselle, ei tiedä niitä kaikkia tauteja, jotka voivat käydä siihen käsiksi, ei tiedä niitä keinoja, joilla ihmiset luulevat voivansa suojella taudeilta ja kuolemalta. Kanalle lapset eivät ole mikään vaiva. Se tekee poikasilleen sen, mikä sille on ominaista ja hauska tehdä; lapset ovat sille ilo. Kun kananpoika alkaa sairastaa, on emon huolenpito sangen rajoitettua: se lämmittää ja ruokkii poikastaan. Ja sen tehdessään se tietää tekevänsä kaiken, mikä on tarpeen. Jos poikanen kuolee, ei se kysele itseltään, miksi se on kuollut, mihin mennyt, se kaakattaa jonkun aikaa, sitten herkeää, ja elämä jatkuu entiseen tapaan. Mutta niin ei ole laita meidän naisparkojemme ja minun vaimoni. Puhumattakaan siitä, että hän aina ajatteli tauteja, miten parantaa niitä, kuinka kasvattaa lapset, hän joka puolelta kuuli ja luki mitä erilaisimpia ja alituisesti vaihtuvia sääntöjä. Näin on ruokittava, tällä; ei, ei sillä tavoin, ei sillä, vaan näin; miten on puettava, juotettava, kylvettävä, kävelytettävä, vietävä ulkoilmaan, — siitä kaikesta me, hän varsinkin, saimme joka viikko uusia sääntöjä. Aivankuin vasta eilispäivänä olisi ruvettu synnyttämään lapsia, ja jos ruokimme toisin, kylvetimme toisin, tahi toiseen aikaan kuin säännöt määräsivät ja lapsi sairastui, niin syyllisiä olimme me, koska olimme menetelleet toisin kuin olisi pitänyt menetellä.
"Näin, kun lapset olivat terveinä. Sekin jo oli vaiva. Mutta kun sattui sairaus, niin silloin oli tietenkin suorastaan helvetti. Uskotaan, että tauti voidaan parantaa ja että on olemassa sellainen tiede ja sellaisia ihmisiä — lääkärit, — he kyllä tietävät. Eivät kaikki, vaan parhaat heistä tietävät. Lapsi sairastuu, ja niin on löydettävä tämä, paras, se joka voi pelastaa, ja silloin lapsi on pelastettu; mutta ellet löydä sitä lääkäriä tahi jos asut toisessa paikassa kuin hän, silloin lapsi on hukassa. Niin ei uskonut yksin vaimoni, niin uskovat kaikki hänen piirinsä naiset, ja joka taholta hän kuulee vain tätä: Jekaterina Semjonovnalta kuoli kaksi lasta, kun ei ajoissa kutsuttu Ivan Saharitshia, mutta Maria Ivanovnan vanhimman tyttären Ivan Saharitsh paransi, ja Petrovit menivät tohtorin neuvosta ajoissa asumaan hotelleihin ja jäivät henkiin, tahi eivät menneet — ja lapsetpa kuolivat. Ja näillä oli heikko lapsi ja he matkustivat tohtorin neuvosta etelään, ja lapsi pelastui. Onko siis ihme, että hän kärsi ja tuskaili koko elämänsä, kun lasten henki, joihin hän oli eläimellisesti kiintynyt, riippui siitä, että hän saisi ajoissa tietää, mitä Ivan Saharitsh siitä tahi tästä asiasta sanoo! Ja mitä Ivan Saharitsh sanoisi, sitä ei tiedä kukaan, vähimmin kaikista hän itse, koska hän sangen hyvin tietää, ettei hän tiedä mitään eikä voi mitään auttaa, vaan metkuilee vain miten sattuu, jotta ihmiset vain eivät lakkaisi uskomasta, että hän tietää jotakin. Jos vaimoni olisi ollut täydellisesti eläin, ei hän olisi tuskaillut; jos hän olisi ollut täydellisesti ihminen, olisi hän uskonut Jumalaan ja puhunut ja ajatellut kuin uskovaiset ja rahvaan naiset: 'Herra antoi, Herra otti, Herran kättä et voi välttää.' Hän olisi ajatellut, ettei yhdenkään ihmisen, ei siis hänen lapsensakaan, elämä ja kuolema ole ihmisten vaan yksin Jumalan vallassa, eikä hän silloin olisi tuntenut tuskaa siitä, että hän olisi kyennyt estämään lastensa sairastumisen ja kuoleman, mutta ei ollut sitä tehnyt. Hänelle oli asema seuraava: on olemassa hentoja, lukemattomille vaaroille alttiita heikkoja olentoja. Näitä olentoja kohtaan hän tuntee intohimoista, eläimellistä kiintymystä. Senlisäksi nämä olennot ovat uskotut hänen hoiviinsa, mutta samalla niiden varjelemiskeinot ovat häneltä salattuja ja aivan vieraiden ihmisten tiedossa, joilta voi saada apua ja neuvoja vain suuresta maksusta eikä aina siitäkään.
"Eikö siitä jo kärsisi? Hän kärsikin alati. Tuskin olimme ehtineet rauhoittua jonkun mustasukkaisuuskohtauksen tahi riidan jälkeen ja yrittäneet taas hengähtää, lukea, ajatella hiukan, ryhtyä johonkin toimeen, kun samassa ilmoitetaan, että Vasjaa oksettaa, tahi Mashalla on nenävuoto, tahi Andrjushalla rohtumaa, ja niin on rauha taas lopussa. Mihin juostava, minkä tohtorin luo, mihin sairas eristettävä? Alkavat ruiskeet, kuumeenmittaamiset, lääkkeet, lääkärin käynnit. Eikä tämä kaikki vielä ennätä loppua, kun jo on uusi häiriö edessä. Meillä ei ollut mitään tyyntä, vakaantunutta perhe-elämää, elimme ainaisessa kuviteltujen tahi todellisten vaarojen pelossa. Ja sellaistahan on nykyään elämä useimmissa perheissä. Minun perheessäni se vain ilmeni erikoisen räikeänä. Vaimoni oli lapsirakas ja herkkäuskoinen.
"Lapset eivät siis suinkaan tehneet elämäämme paremmaksi, ne kerrassaan myrkyttivät sen. Senlisäksi niistä, lapsista, tuli meille uusi eripuraisuuden aihe. Siitä alkaen kuin lapsia tuli ja mitä suuremmiksi ne kasvoivat, sitä useammin juuri lapset olivat sekä riidan välineenä että esineenä. Eikä vain riidan esineenä, vaan taisteluaseinammekin, me ikäänkuin taistelimme toisiamme vastaan — lapsilla. Meillä oli kummallakin lemmikkimme — aseemme. Minä tappelin tavallisimmin Vasjalla, vanhimmalla, ja vaimoni Lisalla. Mutta sitä mukaa kuin lapset varttuivat ja heidän luonteenpiirteensä kävivät selviksi, tulikin heistä liittolaisia, joita kumpikin koetimme kosiskella puolellemme. He kärsivät siitä kauheasti, poloiset, mutta meidän alituinen sotatilamme ei antanut meille aikaa ruveta ajattelemaan heitä. Tytär oli minun liittolaiseni, vanhin poika, joka oli vaimoni näköinen, hänen lemmikkinsä, oli usein vihamielinen minua kohtaan."