XXV.
Junailija tuli vaunuun, ja huomattuaan kynttilämme palaneen melkein loppuun, sammutti sen asettamatta uutta sijaan. Ulkona alkoi valjeta. Posdnishev oli vaiti, hengittäen raskaasti koko ajan, niin kauan kuin junailija oli vaunussa. Hän jatkoi kertomustaan vasta kun tämä oli poistunut ja puolipimeässä vaunussa kuului vain ikkunalasien helähtely ja kauppapalvelijan tasainen kuorsaaminen. Sarastuksen puolihämärässä ei Posdnishevia ensinkään näkynyt. Kuulin vain hänen yhä kiihtyneemmän, kärsivän äänensä.
"Minun oli ajettava viisineljättä virstaa hevosilla ja kahdeksan tuntia junassa. Hevosmatka oli ihana. Oli syyspäivä, pakasti ja aurinko paistoi kirkkaasti. Tiedättehän, sellainen aika, jolloin rattaiden pyörät painavat jäljen kovahkoksi ajettuun tiehen. Tiet olivat tasaiset, päivänvalo selkeä, ilma reipastuttava. Vankkureissa oli mukava ajaa. Päivänkoitossa matkalle lähtiessäni kävi mieleni keveämmäksi. Katsellessani hevosia, ja vastaantulijoita, unohdin minne olin matkalla. Toisinaan minusta tuntui, että ilman muuta vain ajan, ja ettei sitä mikä minut oli pakottanut lähtemään, lainkaan ollut olemassa. Ja minusta oli erittäin mieluista unohtua sillä tavoin. Kun taas muistin matkani tarkoituksen, sanoin itselleni: 'sittenpähän näet, älä ajattele.' Puolimatkassa tuli kaiken lisäksi viivähdys, mikä vieläkin enemmän hajoitti ajatuksiani: vankkurit vioittuivat ja ne oli korjattava. Tällä vioittumisella tuli olemaan tärkeä merkitys, sillä sentähden en joutunutkaan Moskovaan kello viideksi, kuten olin laskenut, vaan vasta kahtatoista käydessä, koska en ennättänyt pikajunaan vaan täytyi jäädä seuraavaan, matkustajajunaan. Matka kärryjä hakemaan, korjaus, maksun suorittaminen, teenjuonti kievaritalossa, juttelu pihamiehen kanssa, — kaikki tämä johti ajatuksiani muihin asioihin. Hämärissä kaikki oli valmiina ja minä lähdin taas matkaan, ja yöllä oli vieläkin parempi matkustaa kuin päivällä. Oli uudenkuun aika, hiukan pakkasta, keli oli vielä erinomainen, hevoset mainiot, ajaja iloinen, ja minä ajoin ja nautin, ajattelematta juuri lainkaan sitä, mikä minua odotti, tai oikeastaan juuri siksi tunsin aivan erikoisen suurta nautintoa, että tiesin mikä minua odotti, ja sanoin hyvästi tämän elämän riemuille. Mutta rauhallinen mielentilani, mahdollisuus lannistaa tunteeni, oli lopussa, kun hevosmatka päättyi. Niin pian kuin olin astunut rautatievaunuun, muuttui kaikki aivan toiseksi. Tämä kahdeksantuntinen rautatiematka oli minulle niin hirveä, etten ikänäni sitä unohda. Mistä lie johtunut, siitäkö, että istuuduttuani vaunuun aloin kiihkeästi kuvailla mielessäni olevani jo perillä, vai siitä, että rautatie vaikuttaa niin kiihottavasti ihmiseen, mutta siitä hetkestä lähtien kun olin tullut vaunuun, en enää kyennyt hallitsemaan mielikuvitustani, ja se loi lakkaamatta eteeni mustasukkaisuuttani kiihdyttäviä näkyjä, toisen toisensa jälkeen, toisen toistaan kyynillisemmän, ja kaikki vain siitä — siitä, mitä kotona tapahtui minun poissaollessani, kuinka hän petti minua, vihasta ja eräänlaisesta oman häpeäni juopumuksesta, tarkastellessani näitä mielikuvia, enkä voinut karkoittaa niitä mielestäni; en voinut haihduttaa niitä, en voinut olla loihtimatta niitä esiin. Eikä siinä kyllin, vaan mitä enemmän syvennyin tutkimaan mielikuvitukseni luomia näkyjä, sitä lujemmin aloin uskoa niiden todellisuuteen. Näiden mielikuvien selväpiirteisyys näytti minusta todistavan, että se, mitä kuvittelin mielessäni, oli todellista. Jokin pahahenki keksi ja kuiskasi minulle mitä kauheimpia mahdollisuuksia. Mieleeni muistui kauan sitten sattunut keskusteluni Truhatschevskin veljen kanssa, ja minulle tuotti eräänlaista riemua raadella sieluani sillä, että sovellutin sitä Truhatschevskiin ja vaimooni.
"Siitä oli kulunut pitkä aika, mutta muistin sen kuitenkin. Truhatschevskin veli mainitsi kerran, kun häneltä kysyttiin, käykö hän porttoloissa, että säädyllinen mies ei mene sellaisiin paikkoihin, joissa voi saada tauteja ja joissa muutoinkin on saastaista, kun kuitenkin aina voi löytää säädyllisenkin naisen. Ja niinpä hänen veljensä oli löytänyt minun vaimoni. Tosin hän ei enää ole nuorempia, jokunen hammaskin lienee lähtenyt, ja hiukan turpeahko hän on, ajattelin hänen puolestaan, mutta mitä tehdä, täytyy käyttää hyväkseen sitä, mitä saa. Hän osoittaa alentuvaisuutta vaimoani kohtaan, ottaen hänet rakastajattarekseen, sanoin itselleni. Onhan hän kuitenkin vaaraton hänen kalliille terveydelleen… Ei, se on mahdotonta! ajattelen kauhistuen. Ei ole mitään sellaista tapahtunut, ei mitään. Eikä ole minkäänlaista aihetta ajatella mitään sentapaista. Sanoihan hän minulle häpeävänsä ajatellakin, että minä voisin olla hänelle mustasukkainen tuon miehen tähden. Niin, mutta hän valehtelee, valehtelee! huudan minä, ja taas alkoi sama… Samassa vaunussa oli vain kaksi muuta matkustajaa, vanha nainen ja hänen miehensä, ja he poistuivat eräällä asemalla, ja minä jäin yksin. Olin kuin häkkiin suljettu peto; milloin hypähdin pystyyn, menin ikkunoihin, milloin aloin horjuen kävellä edestakaisin, ikäänkuin toivoen siten voivani kiirehtää junan kulkua; mutta vaunu kaikkine istuimineen ja ikkunoineen vain tärisi aivan samoin kuin tämäkin…"
Ja Posdnishev hypähti seisoalleen, käveli hetkisen ja istuutui uudelleen.
"Minä pelkään, pelkään rautatievaunuja, ne kauhistuttavat minua. Kauhistuttavat!" jatkoi hän. "Sanoin itselleni: ajattelenpa jotakin muuta. No, vaikkapa kievarin isäntää, jonka luona join teetä. Näin mielikuvituksessani pitkäpartaisen pihamiehen ja hänen pojanpoikansa; poika on saman ikäinen kuin minun Vasjani. Vasja? Hän näkee soittajan suutelevan hänen äitiään. Mitähän poloisen sielussa liikkuu? Mutta mitäpä tuo nainen siitä! Hänhän rakastaa… Taas ilmestyy sama kuva. Ei, ei… Koetan muistella sairaalakatselmusta. Eilen muudan potilas teki valituksen tohtorin käyttäytymisestä. Tohtorilla oli samanlaiset viikset kuin Truhatschevskilla. Ja kuinka röyhkeästi hän … he pettivät minua molemmat, kun hän sanoi matkustavansa pois. Ja taas ilmestyivät samat kuvat. Kaikki mitä ajattelin, johti Truhatschevskiin. Kärsin hirvittävästi. Pahinta kaikesta oli tämä epätietoisuus, epäilykset, kaksinaisuus, tietämättömyys siitä, täytyikö minun rakastaa vaiko vihata häntä. Kärsimykseni olivat niin sietämättömät, että tulin jo ajatelleeksi, ja se ajatus miellytti minua suuresti, että poistuisin junasta matkan varrella, heittäytyisin kiskoille ja antaisin kaiken loppua. Silloin en ainakaan enää epäilisi. Ainoa mikä esti minua sitä tekemästä, oli sääli itseäni kohtaan, joka heti synnyttyään herätti vihani vaimoani kohtaan. Truhatschevskia kohtaan minussa oli eräänlainen omituinen, vihamielisyyden tunne, oman häpeäni ja hänen voittonsa tietoisuus, mutta vaimoani vihasin hirvittävästi. 'Ei käy laatuun, että lopetan elämäni ja jätän hänet, hänenkin täytyy saada kärsiä edes hiukan, saada edes käsittää, mitä minä olen kärsinyt', selittelin itselleni.
"Jokaisella asemalla menin ulos vaunusta haihduttaakseni ajatuksiani. Erään aseman ravintolassa näin juotavan, ja silloin otin itsekin heti viinaryypyn. Vieressäni seisoi muuan juutalainen, joka myöskin joi. Hän rupesi kanssani puheisiin, ja minä, vain päästäkseni olemasta yksin vaunussani, menin hänen kanssaan likaiseen kolmannen luokan vaunuun, joka oli täynnä tupakansavua ja lattialle viskeltyjen auringonsiementen kuoria. Istuin hänen viereensä, ja hän puheli paljon kaikenlaista ja kertoi kaskuja. Kuuntelin häntä, mutta omilta ajatuksiltani en käsittänyt mitään hänen puheestaan. Hän huomasi sen ja alkoi vaatia minulta tarkkaavaisuutta; silloin nousin ja menin takaisin omaan vaunuuni. 'Minun täytyi ajatella tarkoin', sanoin itselleni, 'onko totta, mitä minä ajattelen, ja onko minulla mitään syytä kiusata itseäni'. Istuuduin aikoen rauhallisesti harkita asioita, mutta heti sotkeuduin taas harhakuviin: rauhallisen harkinnan sijasta — kaikenlaisia näkyjä ja mielikuvia. 'Kuinka monesti olen näin kärsinyt', puhuin itselleni (muistelin entisiä mustasukkaisuudenpuuskiani), 'ja sitten huomannut, ettei ole ollutkaan mitään. Niinpä nytkin, kenties, ja aivan varmasti, tapaan hänet rauhallisesti nukkumasta; hän herää, ilostuu tulostani ja hänen sanoistaan ja katseestaan tunnen, ettei ole ollut mitään ja että tämä kaikki on ollut typerää kuvittelua. Oi, kuinka hyvä se olisi!' — 'Mutta ei, siten on tapahtunut liian usein, nyt ei enää niin tapahdu', tuntui jokin ääni kuiskaavan, ja silloin ilmestyivät taas mielikuvat. Mikä hirveä kidutus! Enpä veisi nuorta miestä kuppatautisairaalaan, saadakseni halun naisiin lähtemään hänen mielestään, vaan omaan sieluuni — näkemään niitä paholaisia, jotka ovat sitä raadelleet! Sillä olihan kauheata, että minä ajattelin itselläni olevan epäilemättömän, täyden oikeuden hänen ruumiiseensa, aivankuin se olisi ollut minun ruumiini, ja samalla kertaa tunsin, etten voi sitä vallita, ettei se ole minun ja että hän voi määrätä siitä oman mielensä mukaan ja tahtookin käyttää sitä toisin kuin minä tahtoisin. Enkä minä voi mitään hänelle enkä tuolle toiselle. Tämä vain, kuten Vanjkavouti hirsipuun juurella, laulaa laulun siitä, kuinka simasuuta suudeltiin ja niin edelleen. Ja voitto on hänen. Ja vielä vähemmin voin vaimolleni jotakin. Ellei hän ole tehnyt, mutta tahtoisi, ja minä tiedän hänen tahtovan, niin se on vieläkin pahempaa: tekisi sitten mieluummin niin, että tietäisin, ettei olisi tätä epätietoisuutta. En olisi voinut sanoa mitä minä tahdoin. Toivoin, ettei hän olisi tahtonut sellaista, mitä hänen täytyi tahtoa. Sehän oli täydellistä hulluutta!"