XXIV.
"Kahden päivän kuluttua matkustin mitä parhaassa, levollisimmassa mielentilassa, jätettyäni hyvästi vaimolleni.
"Piirikunnan keskuksessa oli aina työtä loppumattomiin, ja elettiin kuin aivan eri pikku maailmassa. Kahtena päivänä olin virastossa kymmenen tuntia kumpanakin. Toisena päivänä tuotiin minulle virastoon kirje vaimoltani. Luin sen heti.
"Hän kirjoitti lapsista, sedästä, hoitajattaresta, ostoksista, ja ohimennen, kuin aivan tavallisesta seikasta, että Truhatschevski oli käynyt tuomassa lupaamansa nuotit ja luvannut vielä soittaa, mutta että hän oli kieltäytynyt.
"Minäpä en muistanut, että hän olisi luvannut tuoda mitään nuotteja; minusta oli näyttänyt, että hänen hyvästijättönsä tuona iltana oli lopullinen, ja siksi tuo tieto vaikutti minuun epämieluisesti. Mutta minulla oli niin paljon puuhaa, etten joutanut ajattelemaan, ja vasta illalla, palattuani asuntooni, luin kirjeen uudelleen.
"Paitsi sitä, että Truhatschevski oli vielä käynyt kotonani minun poissaollessani, tuntui kirjeen koko sävy sangen teennäiseltä. Mustasukkaisuuden hullu peto alkoi ärjyä häkissään ja yritti hypätä ulos, mutta minä pelkäsin sitä ja työnsin kiireesti teljen oven eteen. 'Mikä inhottava tunne tämä mustasukkaisuus!' sanoin itselleni. 'Mikä voi olla luonnollisempaa, kuin se, mitä hän kirjoittaa?'
"Menin vuoteeseen ja rupesin ajattelemaan huomisia toimiani. Minun on aina ollut vaikea saada unta näillä istuntomatkoilla oudoissa paikoissa, mutta nyt nukahdin sangen pian. Toisinaan, tiedättehän, herää yht'äkkiä kuin sähköiskuun. Heräsin sellaiseen ja jo herätessäni ajattelin vaimoani, lihallista rakkauttani häneen, Truhatschevskia ja sitä, että heidän välillään on kaikki lopussa. Pelko ja viha ahdistivat sydäntäni. Mutta minä koetin ajatella järkevästi. 'Mitä turhia', sanoin itselleni, 'eihän ole mitään aihetta eikä ole ollutkaan mitään. Ja kuinka voinkaan niin halventaa häntä ja itseäni, että oletan jotakin sellaista! Mies, jota miltei voi pitää palkkasoittajana, tunnetusti luonteeton henkilö, ja arvossapidetty nainen, kunnioitettu perheenäiti, minun vaimoni! Järjetöntä!' niin tuntui yhtäältä. 'Miksi ei niin voisi olla?' tuntui toisaalta. 'Miksi ei tässä olisi voinut olla samaa, yksinkertaista ja käsitettävää minkä vuoksi minä hänet nain, samaa, minkä vuoksi minä olen elänyt hänen kanssaan, sitä, mikä oli ainoaa häneltä haluamaani ja mitä siis toisetkin halusivat, tuo soittajakin? Hän on naimaton, terve (muistan kuinka hänen hampaansa murskasivat kotletin rustoa ja hänen punaiset huulensa ahnaasti painuivat viinilasin reunaan), kylläinen, muhkea mies, joka ei pitänyt itsellään muita sääntöjä kuin sen, että käyttäisi hyväkseen kaikkia tarjoutuvia nautintoja. Ja heitä oli yhdistämässä musiikki, hienostetuin himojen herättäjä. Mikä voi häntä pidättää? Ei mikään. Kaikki, päinvastoin, houkuttelee häntä. Vaimoni? Mikä hän sitten on? Sama salaisuus kuin hän aina on ollut. En tunne häntä. Tunnen hänet vain eläimenä. Eikä eläintä mikään voi eikä saakaan pidättää.'
"Vasta silloin muistin heidän kasvonilmeensä tuona iltana, kun he Kreuzer-sonaatin jälkeen soittivat erään intohimoisen, en muista kenen säveltämän, kerrassaan siivottomuuteen saakka aistillisen kappaleen. 'Kuinka saatoinkaan lähteä?' ajattelin, muistaessani heidän kasvonsa. 'Eikö ollut aivan selvää, että kaikki tapahtui heidän välillään sinä iltana? Ja saatoinhan nähdä, että jo sinä iltana he molemmat, ja varsinkin vaimoni, hiukan häpesivät sitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Muistan hänen heikon, surumielisen, autuaallisen hymynsä hänen pyyhkiessään hikeä punehtuneilta kasvoiltaan, kun menin pianon luo. He jo silloin välttivät katsomasta toisiinsa ja vasta illallispöydässä, kun hän kaasi vaimolleni vettä, he katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät tuskin huomattavasti.' Muistin kauhistuen tuon heidän silmäyksensä ja tuskin huomattavan hymynsä, jonka sattumalta olin äkännyt. 'Asia on selvä', sanoi minulle ääni sisimmässäni, ja toinen ääni sanoi heti aivan toista: 'hullu päähänpisto, eihän se voi olla mahdollista.' Minua alkoi kammottaa pimeässä, raapaisin tulta, ja minua alkoi melkein pelottaa pienessä keltaisella paperoidussa huoneessani. Sytytin savukkeen ja, kuten tavallista kun pääsemättömästi harhailen selvittämättömien ristiriitojen sokkelossa, aloin polttaa; poltin savukkeen toisensa jälkeen tylsyttääkseni mieleni tajuamasta ristiriitoja.
"En päässyt uneen koko yönä ja kello viiden aikaan, kun en voinut enää kestää jännitystä, nousin, herätin ovenvartijan, joka palveli minua, ja lähetin hänet noutamaan hevosia. Piirineuvostoon lähetin kirjelipun, jossa ilmoitin, että kiireelliset asiat vaativat minua lähtemään Moskovaan, ja pyysin määräämään jonkun neuvoston jäsenistä sijaani. Kello kahdeksan nousin rattaille ja lähdin".