XXIII.
"Lienee tarpeetonta mainita, että olin sangen turhamainen; ellei meidän elämässämme olisi turhamainen, ei voisi elääkään. Niinpä ryhdyn sunnuntaina mielihalulla tekemään valmistuksia päivällistä ja musiikki-illanviettoa varten. Ostin itse kaikenlaista tavaraa päivällisiksi ja kävin kutsumassa vieraat.
"Kello kuudeksi olivat vieraat saapuneet; hänellä oli hännystakki ja mauttomat briljanttinapit. Hän käyttäytyi luontevasti, vastasi kaikkeen kiirehtien, hienosti hymyillen myöntämisen, ymmärtämisen merkiksi, tiedättehän, tuohon erikoiseen sävyyn, ikäänkuin kaikki, mitä teette tahi sanotte, olisi juuri sitä, mitä hän oli odottanut. Kaiken, mikä hänestä oli tapojen vastaista, panin nyt mielihyvin merkille, koska kaikki se luonnollisesti rauhoitti minua ja osoitti, että hän oli vaimoni nähden siksi alhaisella asteella, ettei vaimoni, kuten hän oli sanonut, voinut laskeutua niin alas. En antanut mustasukkaisuuden ruveta kiusaamaan itseäni. Ensiksikin olin jo liiaksi siitä kärsinyt, ja minun täytyi saada hengähtää; toiseksi tahdoin uskoa ja uskoinkin vaimoni vakuutteluihin. Mutta vaikka en ollutkaan mustasukkainen, niin oli käytökseni häntä ja vaimoani kohtaan kuitenkin hieman teennäistä, ja päivällisen kestäessä ja alkuillan aikana, ennenkuin soitto oli alkanut, minä yhä vielä tarkkasin heidän liikkeitään ja katseitaan.
"Päivällinen oli kuten ainakin päivällinen, ikävä, teennäinen. Soitto alkoi jotenkin aikaisin. Muistan tämän illan kaikki yksityistapaukset: muistan kuinka hän toi viulunsa, avasi laatikon, nosti peitteen, jonka joku nainen oli ommellut hänelle, otti viulun ja alkoi virittää. Muistan, kuinka vaimoni istuutui teeskennellyn välinpitämättömin ilmein, jonka avulla hän, kuten huomasin, koetti salata pelkoaan — etupäässä soittotaitonsa vuoksi, — pianon ääreen. Sitten alkoi tavanmukainen a-sävelen soinnuttaminen, näppäileminen viululla, nuottien asetteleminen. Muistan vielä, kuinka he katsahtivat toisiinsa, vilkaisivat kuulijoihin, sanoivat sitten jotakin toisilleen, ja soitto alkoi. Truhatschevski veti ensimäiset soinnut. Hänen kasvoilleen tuli vakava, tuima, miellyttävä ilme, ja kuunnellen viulunsa ääntä hän varovasti näpäytteli kieliä sormillaan. Piano vastasi. Soitto alkoi…"
Posdnishev vaikeni ja päästi useita kertoja peräkkäin omituisia äännähdyksiään. Aikoi taas jatkaa, mutta tuhautti nenäänsä ja pysähtyi taas.
"He soittivat Beethovenin Kreuzer-sonaatin", jatkoi hän sitten. "Tunnetteko sen ensimäisen presto-osan? Tunnetteko?" kiljaisi hän. "Ooh!… Se on jotakin kauheata, tuo sonaatti. Ja erittäinkin tämä osa. Ja musiikki yleensä on jotakin hirveätä! Mitä se on? En käsitä. Mitä on musiikki? mitä se tekee? ja miksi se tekee sitä, mitä se tekee? Sanotaan, että musiikki vaikuttaa sieluun ylentävästi. Lorua, valhetta! Se vaikuttaa kyllä, vaikuttaa voi, — puhun itsestäni, — mutta ei suinkaan mieltäylentävästi. Se ei ylennä, ei alenna mieltä, vaan ärsyttää. Kuinka teille sanoisin? Musiikki saa minut unohtamaan itseni, todellisen asemani; musiikin vaikutuksen alaisena minusta tuntuu, kuin tuntisin sellaista, mitä oikeastaan en tunne, ymmärtäisin, mitä en ymmärrä, voisin mitä en voi. Selitän sen siten, että musiikki vaikuttaa kuin haukotus, kuin nauru: minua ei nukuta, mutta kuitenkin haukottelen, katsoessani haukottelevaa; ei ole mille nauraa, mutta nauran kuullessani naurettavan.
"Se, musiikki, siirtää minut heti, silmänräpäyksessä siihen sieluntilaan, jossa on ollut se, joka musiikin on säveltänyt. Minä sulaudun häneen sieluineni ja siirryn yhdessä hänen kanssaan sieluntilasta toiseen; mutta miksi niin teen, en tiedä. Mutta se, joka on säveltänyt, sanokaamme Kreuzer-sonaatin — Beethoven — hänhän tiesi, miksi hän oli sellaisessa sieluntilassa; se tila pakotti hänet tiettyihin toimiin, ja senvuoksi sillä tilalla oli häneen nähden tarkoitus, mutta minuun nähden ei mitään. Ja siksipä musiikki vain ärsyttää, mutta ei johda tulokseen. Soitetaan sotilasmarssi, sotilaat marssivat sen tahdissa, musiikki on tehnyt tehtävänsä; soitetaan tanssimusiikkia, minä tanssin, musiikki on tehnyt tehtävänsä; lauletaan messu, nautin herranehtoollisen, siinäkin musiikin tarkoitus on täytetty; mutta tässä on vain kiihoitus, mutta sitä, mihin musiikki kiihoittaa, ei tapahdu. Ja siksi musiikin vaikutus toisinaan on niin kauhea. Kiinassa musiikin harjoittaminen on valtion asia. Ja niin täytyykin olla. Kuinka voidaan sallia jokaisen, joka tahtoo, hypnotisoida toisen tahi monia ja sitten tehdä heille mitä haluaa? Ja pahinta on, että tuo hypnotisoija voi olla ensimäinen tielle osuva irstailija! Hirveä ase sellaisen ihmisen käsissä.
"Sopiiko esim. Kreuzer-sonaatti, sen ensimäinen presto, soitettavaksi vierashuoneessa, jossa on naisia avokaulaisissa puvuissaan. Kappale soitetaan, sille taputetaan käsiä, sitten istutaan syömään jäätelöä ja puhumaan uusimmista juoruista! Sellaisia kappaleita sopii esittää ainoastaan vakavissa, juhlallisissa tilaisuuksissa ja silloin kuin on edellytyksiä sellaista musiikkia vastaavalle toiminnalle. Silloin on soitettava ja tehtävä sitä, mihin musiikki innoittaa. Mutta tuollainen aikaan ja paikkaan soveltumaton energian ja tunteen esiinmanaaminen, tunteen, joka ei pääse missään ilmenemään, se vaikuttaa väkisinkin tappavasti. Ainakin minuun tämä kappale teki kauhean vaikutuksen; olin keksivinäni aivan uusia tunteita, uusia mahdollisuuksia, joista en ollut siihen saakka mitään tiennyt. 'Kas näin: aivan toisin kuin ennen ajattelin ja elin, aivan toisin', olin kuulevinani äänen sanovan sisimmässäni. Mitä tuo uusi oli, jonka havaitsin, sitä en voinut selvittää itselleni, mutta tunsin suurta iloa tuon uuden tajuamisesta. Kaikki ympärilläni olevat henkilöt, niiden joukossa vaimoni ja Truhatschevskin, näin aivan toisessa valossa.
"Preston jälkeen he soittivat ihanan, mutta sangen tavallisen, mitään uutta sisältämättömän andanten typerine muunnelmineen ja perin heikon finaalin. Sitten he vielä vieraiden pyynnöstä soittivat Ernstin elegian ja muita pikkukappaleita. Kaikki sangen hyvää musiikkia, mutta sen aikaansaamaa tunnelmaa ei voinut verratakaan äskeiseen. Kaikki se tapahtui ensimäisen tunnelman taustalla.
"Mieleni oli keveä ja hilpeä koko illan. En ollut milloinkaan nähnyt vaimoani sellaisena kuin sinä iltana. Hänen loistavat silmänsä, hänen vakava, arvokas ilmeensä soiton kestäessä ja jonkinlainen heltyneisyytensä, hänen vieno, surumielinen, autuaallinen hymynsä senjälkeen kuin he olivat lopettaneet! Minä näin tämän kaiken, mutta en ajatellut sen merkitsevän muuta kuin että hän oli tuntenut samaa kuin minäkin, että hänellekin oli kuvastunut ikäänkuin uusia tähän saakka salassa olleita tunteita.
"Ilta oli kulunut hauskasti, ja vieraat tekivät poislähtöä. Truhatschevski, tietäen että minun oli kahden päivän kuluttua matkustettava istuntoon, sanoi hyvästellessään, että toivoi taas Moskovaan saapuessaan voivansa viettää yhtä hauskoja hetkiä kuin tänä iltana. Siitä saatoin päättää, että hän ei katsonut voivansa käydä meillä minun poissaollessani, ja olin siitä hyvilläni.
"Huomasimme, että koska en palaisi ennen hänen lähtöään, emme enää tapaisi toisiamme.
"Ensi kerran puristin vilpittömästi mielissäni hänen kättään ja kiitin häntä hauskasta illasta. Vaimolleni hän ikäänkuin sanoi lopullisesti jäähyväiset. Heidän hyvästelynsä näytti minusta täysin luonnolliselta ja kaikin puolin säädylliseltä. Kaikki oli käynyt erinomaisesti. Olimme molemmat, vaimoni ja minä, erittäin tyytyväiset iltaamme".