XXII.

"Koko sinä päivänä en puhunut vaimoni kanssa, — en voinut. Hänen läheisyytensä synnytti minussa sellaisen vihan häntä kohtaan, että pelkäsin itseäni. Päivällispöydässä hän lasten aikana kysyi minulta, milloin matkustan. Minun oli seuraavalla viikolla matkustettava maalle piirineuvoston istuntoon. Sanoin milloin aion lähteä. Hän kysyi, enkö tarvitsisi mitään matkalle. En vastannut mitään, istuin ääneti päivällisen loppuun ja ääneti menin työhuoneeseeni. Viime aikoina hän ei milloinkaan tullut luokseni huoneeseeni, varsinkaan tähän aikaan. Makaan työhuoneessani ja kiukkuilen. Yht'äkkiä kuulen tutun käynnin. Ja mieleeni pyrkii kauhea ilkeä ajatus, että hän, kuten Urian vaimo, tahtoo peittää jo tekemänsä rikoksen ja senvuoksi tulee näin tavattomaan aikaan luokseni. 'Tuleekohan hän vain tänne!' ajattelin, kuunnellen hänen läheneviä askeliaan. 'Jos tulee, niin olen siis oikeassa.' Ja sielussani herää kuvaamaton viha häntä kohtaan. Askeleet lähenevät yhä. Ehkä menee ohitse, saliin. Ei, ovi narahtaa ja kynnykselle ilmestyy hänen kookas, kaunis vartalonsa. Hänen kasvonsa, silmänsä ovat arat ja mielistelevät, minkä hän tahtoo salata, mutta minkä kuitenkin näen, ja tiedän, mitä se merkitsee. Olin miltei tukehtua, niin kauan pidätin hengitystäni, ja yhä katsoen häneen etsin käsiini savukekotelon ja sytytin savukkeen.

"'Mitä tuo on, tulen istumaan luoksesi hetkeksi, ja sinä alat tupakoida', sanoi hän ja istuutui viereeni sohvalle kallistuen puoleeni. Minä siirryin syrjemmälle, välttäen koskettamasta häneen.

"'Näen, että olet tyytymätön siitä, että aion soittaa sunnuntaina', sanoi hän.

"'En ole lainkaan tyytymätön', vastasin.

"'Mutta näenhän sen.'

"'Oletpa tarkkanäköinen. Minä en näe mitään muuta kuin että sinä käyttäydyt kuin ilonainen… Sinua vain kaikki kunnottomuus miellyttää, mutta minua se kauhistuttaa.'

"'Jos sinä rupeat räyhäämään kuin mikäkin rantajätkä, niin minä menen tieheni.'

"'Mene, mutta tiedä se, että ellet sinä pidä perheen kunniaa arvossa, niin minä en pidä sinua minkään arvoisena (hiisi sinut periköön!), vaan perheen kunnia!'

"'Mitä, mitä nyt?'

"'Mene tiehesi, Jumalan tähden, mene!'

"Joko hän sitten teeskenteli, ettei käsittänyt, mitä tarkoitin, tahi ei todellakaan käsittänyt, mutta hän loukkaantui ja suuttui kovasti. Hän nousi, mutta ei poistunut, vaan pysähtyi keskelle huonetta.

"'Sinä olet käynyt aivan mahdottomaksi', alkoi hän. 'Ihmisen kanssa, jolla on tuollainen luonne, ei enkelikään voisi elää.' Ja koettaen kuten aina, loukata minua mahdollisimman kipeästi, hän huomautti käytöksestäni hänen sisartaan kohtaan (olin kerran vimmoissani ollut karkea hänen sisarelleen). Hän tiesi, että se koski minuun, ja siksi iski minua siihen kohtaan. 'Tämän jälkeen ei mikään tekosi voi minua enää kummastuttaa', päätti hän.

"'Niin, niin, nyt sinä loukkaat, halvennat, häpäiset minua, ja minussa taaskin on syy', ajattelin, ja yht'äkkiä minut valtasi niin kiihkeä viha häntä kohtaan, jollaista milloinkaan ennen en ollut tuntenut.

"Minut valtasi ensi kerran halu ilmaista vihaani fyysillisesti. Ponnahdin pystyyn ja syöksyin hänen luokseen; mutta samassa silmänräpäyksessä kuin hypähdin seisoalleni, tajusin vihani ja kysyin itseltäni: 'onko edullista antautua tämän tunteen valtaan?' ja heti vastasin, että se olisi edullista, että se säikähdyttäisi häntä, ja aloin heti, sensijaan että olisin koettanut lannistaa vimmaani, vain kiihdyttää sitä ja olin mielissäni, kun tunsin sen yhä yltyvän.

"'Mene, tahi tapan sinut!' huusin, mennen aivan hänen luokseen ja tarttuen hänen käteensä. Kiihdytin tietoisesti äänensävyäni puhuessani, ja varmaan olin kauhean näköinen, sillä hän säikähtyi niin, ettei kyennyt liikahtamaankaan, vaan mutisi: 'Vasja, mitä ajattelet, mikä sinun on?'

"'Mene!' karjuin yhä kovemmin, 'Sinä saatat minut raivoihini. En vastaa teoistani!'

"Päästettyäni raivoni valloilleen juovuin siitä ja tahdoin vielä tehdä jotakin tavatonta, mikä olisi ilmaissut vimmani rajattomuutta. Minussa raivosi halu lyödä häntä, tappaa hänet, mutta tiesin, ettei se käynyt laatuun, ja senvuoksi, päästääkseni kuitenkin kiukkuni purkaantumaan, sieppasin pöydältä paperipainimen ja heitin sen maahan hänen ohitseen, vielä kerran huutaen: 'pois täältä!' Heitin sen taitavasti hänen sivuitseen. Silloin hän poistui, mutta pysähtyi ovelle. Ja vielä hänen nähtensä (tein sen vartavasten, jotta hän näkisi) sieppasin pöydältä kaikenlaisia esineitä, kynttilänjalkoja, mustetolpan ja heittelin niitä maahan yhä huutaen: 'Mene! tiehesi heti! En vastaa teoistani!' Hän meni — ja minä herkesin heti raivoamasta.

"Tunnin kuluttua tuli lastenhoitaja luokseni ja sanoi, että vaimollani oli hysteerinen kohtaus. Menin hänen luokseen; hän itki ja nauroi, ei voinut puhua mitään ja vapisi koko ruumiiltaan. Hän ei teeskennellyt, hän oli todella sairas.

"Aamupuolella hän rauhoittui, ja me sovimme riitamme sen tunteen vaikutuksen alaisina, jota nimitin rakkaudeksi.

"Aamulla, kun sovittuamme tunnustin hänelle, että olin ollut hänelle mustasukkainen Truhatschevskin tähden, hän ei hämmentynyt vähäistäkään, vaan purskahti mitä luonnollisimmalla tavalla nauramaan: niin kummalliselta hänestäkin tuntui, kuten hän sanoi, mahdollisuuskin, että sellaiseen mieheen voisi kiintyä.

"'Voiko kunnollinen nainen tuntea sellaista miestä kohtaan muuta kuin musiikin tuottamaa mielihyvää? Jos tahdot, niin en enää koskaan tahdo tavata häntä … en sunnuntainakaan, vaikkakin kaikki jo ovat kutsutut; kirjoita hänelle, että olen huonovointinen, ja kaikki on lopussa. Ilkeätä on vain, että joku, ja pahinta — hän itse, voisi luulla, että hän on vaarallinen. Ja minä olen liian ylpeä salliakseni niin ajateltavan.'

"Hän ei valehdellut, hän uskoi itse siihen, mitä puhui; hän toivoi sanoillaan voivansa herättää itsessään halveksimista tuota miestä kohtaan ja puolustautua sen avulla häneltä, mutta se ei onnistunut hänelle. Kaikki oli häntä vastaan, erittäinkin kirottu musiikki. Niin päättyi se asia, ja sunnuntaina tulivat vieraat, ja he soittivat taas."