XXI.
"Sellaiset olivat suhteemme, kun tuo toinen mies ilmestyi. Hän saapui Moskovaan — hänen nimensä on Truhatschevski — ja tuli tapaamaan minua. Tuli kerran aamulla. Otin hänet vastaan. Olimme joskus sinutelleet toisiamme. Hän luovi 'teidän' ja 'sinun' välillä, pyrkien kuitenkin 'sinua' kohti, mutta minä ohjasin suoraan 'teihin', ja hän alistui kohta. Heti ensi silmäykseltä tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Mutta — kummallista! — jokin ihmeellinen, kohtalokas voima esti minua työntämästä häntä luotani, loitontamasta, ja pakotti minua lähentämään häntä itseeni. Olisinhan perin mutkattomasti voinut puhella hänen kanssaan kylmänlaisesti, sanoa hyvästi, esittelemättä häntä vaimolleni. Mutta eipähän, tulin kuin vartavasten puhuneeksi hänen soitostaan, mainitsin kuulleeni, että hän oli heittänyt viulunsoiton. Hän vastasi että hän, päinvastoin, nyt soitti enemmän kuin ennen. Muisteli, että minäkin soittelin ennen. Vastasin, etten soita enää, mutta että vaimoni soittaa hyvin. Merkillistä! Suhteeni häneen tapaamisemme ensimäisenä päivänä, ensimäisellä hetkellä oli sellainen, kuin se voi olla vasta kaiken sen jälkeen, mitä tapahtui. Siinä oli jotakin pingoittunutta: tarkkasin jokaista hänen ja itseni lausumaa sanaa ja annoin niille tärkeän merkityksen.
"Esittelin hänet vaimolleni. Heti sukeutui keskustelu musiikista ja hän tarjoutui avuliaasti soittamaan vaimoni kanssa. Vaimoni, kuten aina viime aikoina, esiintyi sangen viehkeästi ja miellyttävästi, oli levottomuutta herättävän kaunis. Vieras selvästikin miellytti häntä kohta ensi näkemältä. Sitäpaitsi hän ilostui siitä, että saisi tilaisuuden yhteissoittoon viulun kanssa, mistä hän tavattomasti piti, niin että oli palkannut sitävarten viulunsoittajan teatterista; tuo ilo kuvastui hänen kasvoillaan. Mutta katsahtaessaan minuun hän heti oivalsi, mitä mielessäni liikkui, ja hänen ilmeensä muuttui, ja niin alkoi molemminpuolisen pettämisen näytteleminen. Hymyilin ystävällisesti ja koetin näyttää olevani erittäin mielissäni. Hän, silmäillen vaimoani sillä tavalla kuin kaikki siveettömät miehet silmäilevät kauniita naisia, tekeytyi ikäänkuin hänen mielenkiintonsa olisi ollut pelkästään keskusteluaineessa, joka ei vähäistäkään kiinnittänyt hänen mieltään; vaimoni koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta minun teeskennelty mustasukkaisen-hymyni, jonka hän sangen hyvin tunsi, ja toisen himokkaat silmäykset tekivät hänet levottomaksi. Näin, että hänen silmiinsä tuli heti ensi kohtaamisen aikana kiihkeä loiste ja että heidän välillään, luultavasti mustasukkaisuuteni vaikutuksesta, näytti syntyvän kuin sähkövirta, joka teki heidän katseensa ja hymynsä sävyn samanlaiseksi. Vaimoni punastui — vieras punastui. Hän hymyili — vieraskin hymyili. Haasteltiin musiikista, Pariisista, kaikenlaisista joutavuuksista. Truhatschevski nousi lähteäkseen ja jäi seisomaan, hymyillen, painaen hattuaan vapisevaa reittään vasten, katsoen vuoroon vaimooni, vuoroon minuun, ikäänkuin odottaen, mitä teemme. Muistan sen hetken erikoisen hyvin siksi, että sillä hetkellä olisin voinut olla kutsumatta häntä, ja silloin ei olisi mitään tapahtunut. Mutta minä katsahdin häneen, katsahdin vaimooni. 'Äläpäs luule, että olen mustasukkainen', sanoin ajatuksissani vaimolleni, 'tahi että pelkään sinua', sanoin ajatuksissani vieraalleni ja pyysin häntä tuomaan jonakin iltana viulun mukaansa ja soittamaan vaimoni kanssa. Vaimoni katsahti hämmästyneenä minuun, punastui ja, ikäänkuin pelästyen, rupesi estelemään, selittäen, ettei hän soita kyllin hyvin. Hänen estelemisensä suututti minua, ja minä kehoittelin yhä innokkaammin. Muistan sen omituisen tunteen, joka valtasi minut katsoessani hänen niskaansa, kaulaansa, jonka valkoinen hipiä jyrkästi erottautui mustasta jakaukselle kammatusta tukastaan, hänen mennessään luotamme ponnahtelevin, lintumaisin askelin. Minun täytyi tunnustaa itselleni, että tuon miehen läsnäolo kiusasi minua. Minun vallassani on, ajattelin, toimittaa niin, etten milloinkaan enää näe häntä. Mutta sittenhän vain tunnustaisin pelkääväni häntä! Ei, minä en pelkää häntä. Se olisi liian alentavaa, puhuin itselleni. Ja vielä eteisessä, tietäen vaimoni kuulevan, kehoitin häntä tulemaan jo tänä iltana viuluineen. Hän lupasi tulla ja lähti.
"Illalla hän tuli viuluineen, ja he soittelivat. Mutta kesti jonkun aikaa, ennenkuin soittaminen luonnistui, — ei ollut niitä nuotteja, joita hän tarvitsi, ja niitä kappaleita, joita oli, ei vaimoni osannut soittaa valmistelematta. Minä rakastan suuresti musiikkia ja avustin heitä laittamalla kuntoon nuottitelinettä ja kääntämällä lehteä. He soittivat joitakuita 'sanattomia lauluja' ja erään Mozartin sonaatin. Truhatschevski soitti erinomaisesti: hänellä oli suuressa määrin sitä, mitä sanotaan soinnuksi. Senlisäksi hänellä oli hienostunut, jalo maku, mikä ei ollut ensinkään ominaista hänen luonteelleen.
"Hän oli tietenkin aika tavalla etevämpi vaimoani ja auttoi tätä, samalla kuitenkin kohteliaasti kehuen hänen soittoaan. Hänen käytöksensä oli moitteeton. Vaimoni näytti olevan kiintynyt vain musiikkiin ja oli sangen teeskentelemätön ja luonnollinen. Minä, vaikkakin koetin näyttää olevani innostunut musiikkiin, kärsin koko illan mustasukkaisuuden tuskia.
"Kohta ensi hetkellä, kun hänen ja vaimoni katseet kohtasivat toisensa, näin että eläin, joka asui heissä molemmissa, vastoin kaikkia tilanteen ja seurapiirin sovinnaissääntöjä, kysyi: 'voiko?' ja vastasi: 'kyllä, kernaasti'. Huomasin, ettei hän ollut mitenkään odottanut kohtaavansa vaimossani, moskovalaisessa säätyläisnaisessa, niin ihastuttavaa naista, ja oli siitä iloinen. Iloinen siksi, ettei hänellä ollut pienintäkään pelkoa siitä, että tämä ei suostuisi. Kysymys oli vain siitä, ettei sietämätön aviomies häiritsisi. Jos olisin itse ollut puhdas, en olisi sitä ymmärtänyt, mutta minä, kuten useimmat muut, olin ajatellut naisista samoin, ennenkuin menin naimisiin, ja siksi hänen sielunsa oli minulle kuin avoin kirja. Erikoisesti kärsin siitä, että selvästi tajusin, ettei hän tuntenut minua kohtaan muuta kuin alituista vihamielisyyttä, jonka vain silloin tällöin keskeyttivät tottumukseksi käyneet aistillisuudenpuuskat, mutta tämä mies — sekä ulkonaisen hienostuneisuutensa ja uutuutensa että varsinkin kieltämättömän musikaalisen lahjakkuutensa avulla, lähentymisen, jonka yhteissoitto sai aikaan, sen vaikutuksen avulla, joka musiikilla, erittäinkin viulunsoitolla on tunteikkaihin luonteisiin, — varmasti, ilman pienintäkään epäilystä, ei ainoastaan miellyttäisi, vaan voi saada vaimon kokonaan valtoihinsa, mielensä mukaan muokata ja muuntaa hänet, tehdä hänestä mitä suinkin haluaisi. Näin sen selvästi ja kärsin hirvittävästi. Mutta siitä huolimatta, tahi ehkä juuri senvuoksi, jokin voima pakotti minut vastoin tahtoani olemaan hänelle perin kohtelias, eikä vain kohtelias, vaan suorastaan ystävällinen. Vaimoni ja hänen tähtensä tein sen näyttääkseni, etten pelännyt häntä, ja itseni tähden ehkä pettääkseni itseäni, — en tiedä, mutta kohta ensi tapaamisestani lähtien tunsin, etten voinut olla vilpitön. Minun oli pakko, jotten olisi haluani noudattaen heti tappanut häntä, tekeytyä ystävälliseksi. Juotin hänelle aamiaispöydässä kalliita viinejä, ihastelin hänen soittoaan, puhuessani hymyilin hänelle mitä herttaisimmin ja kutsuin hänet seuraavaksi sunnuntaiksi päivälliselle ja soittamaan vielä vaimoni kanssa. Sanoin kutsuvani joitakuita tuttavianikin, musiikin ihailijoita, kuulemaan hänen soittoaan. Niin päättyi se vierailu".
Posdnishev muutti asentoaan ankaran kiihtymyksen vallassa ja päästi taas ominaisen äännähdyksensä.
"Oli aivan ihmeellistä, kuinka tuon miehen läsnäolo vaikutti minuun", jatkoi hän, kyeten nähtävästi vain vaivoin pysymään tyynenä. "Tulen toisena tahi kolmantena päivänä senjälkeen kotiin näyttelystä, astun eteiseen ja tunnen yht'äkkiä jotakin raskasta, ikäänkuin kiven, laskeutuvan sydämelleni enkä voi selittää itselleni, mitä se on. Mennessäni eteisen poikki olin huomannut jotakin, mikä muistutti minulle hänestä. Vasta työhuoneeseen tultuani tajusin, mitä se oli, ja menin takaisin eteiseen tarkistaakseni huomioni. En ollut erehtynyt, siellä riippui hänen viittansa. Kuosin mukainen viitta. (Kaiken, mikä koski häntä, vaikka en selvittänytkään itselleni, minä panin tarkoin merkille.) Ajattelen: niinpä niin, hän on täällä. Menen saliin, en vierashuoneen vaan lasten lukuhuoneen lävitse. Lisa, tyttäreni, istuu kirjan ääressä, ja pöydän luona lapsenhoitaja pienimmän kanssa leikittelee jollakin kannella. Salin ovi oli raollaan ja sieltä kuulen tasaisia arpeggiolyöntejä ja hänen ja vaimoni äänen. Koetan kuunnella, mutta en eroita sanoja. Soinnut pianolla ovat nähtävästi vain tarkoitetut estämään heidän puhettaan, suuteloita … ehkä kuulumasta. Hyvä Jumala, mikä silloin heräsi minussa! Mitä kuvailinkaan mielessäni! Kun vain muistelenkin petoa, joka silloin heräsi sielussani, niin minua hirvittää! Sydämeni tuntui puristuvan kokoon, lakkasi hetkeksi sykkimästä ja alkoi sitten vimmatusti takoa. Voimakkain tunteeni oli, kuten aina suuttumuksen hetkinä, sääli itseäni kohtaan. Lasten aikana! hoitajan aikana! ajattelin. Olin varmaan kauhean näköinen, sillä Lisakin katsoi minuun oudosti. Mitä minun oli tekeminen? Menisinkö sisään? En voi: teen vielä Herra tiesi mitä. Mutta poistuakaan en voi. Hoitaja katsoo minuun, kuten ymmärtäisi asemani. En voi muuta kuin mennä sisään, päätin, ja avasin nopeasti oven. Truhatschevski istui pianon ääressä ja soinnutteli arpeggioitaan ylöspäin taivutetuilla, pitkillä, valkoisilla sormillaan. Vaimoni seisoi pianon kulmassa avattujen nuottilehtien ääressä. Hän ensimäisenä näki tahi kuuli, kun tulin, ja katsahti minuun. Joko hän pelästyi ja tekeytyi rauhalliseksi tahi ei todellakaan pelästynyt mutta hän ei vavahtanut eikä liikahtanutkaan, vaan ainoastaan punastui, sitäkin vasta hetkisen kuluttua.
"'Olenpa iloinen, että tulit; emme ole voineet päättää, mitä me sunnuntaina soittaisimme', sanoi hän sellaisella sävyllä, jota ei olisi käyttänyt, jos olisimme olleet kahden. Tämä ja se, että hän sanoi 'me' puhuessaan itsestään ja Truhatschevskista, suututti minua. Tervehdin ääneti.
"Truhatschevski puristi kättäni ja alkoi heti, kuten minusta näytti, ivallisesti hymyillen selittää, että hän oli tullut tuomaan nuotit sunnuntaista soittoa varten ja että he eivät olleet päässeet yksimielisyyteen siitä, mitä olisi soitettava: vaikeampaako, klassillista, nimittäin Beethovenin viulusonaatti, vaiko pikkukappaleita. Tämä kaikki oli niin luonnollista ja yksinkertaista, ettei ollut mitään, mihin olisi voinut takertua, mutta kuitenkin näin ja olin varma siitä, että se oli valhetta ja että he olivat sopineet keskenään, miten pettäisivät minua.
"Kiusallisimpia seikkoja mustasukkaiselle (ja niitähän ovat meidän yhteiskunnassamme kaikki) ovat määrätyt seuraelämän säännöt, jotka suovat miehelle ja naiselle tilaisuuden mitä läheisimpään ja vaaralliseen kosketukseen keskenään. Narrina pidettäisiin sitä, joka yrittäisi vastustaa lähentymistä tanssiaisissa, lääkärin ja hänen naispotilaansa keskinäistä läheisyyttä, lähentymistä taiteen — maalaustaiteen ja erittäinkin musiikin — harjoittamisessa. Kaksi ihmistä harjoittaa kahden taiteista jalointa — soitantoa; siinä on välttämätöntä jonkinlainen läheisyys; eikä sellaisessa lähentymisessä ole mitään moitittavaa. Vain typerä, mustasukkainen aviomies voi siinä nähdä jotakin paheksuttavaa. Ja kuitenkin kaikki tietävät, että juuri näiden toimien avulla, erittäinkin musiikin, tapahtuvat useimmat huorinteot meidän yhteiskunnassamme.
"Hämmennys, joka kuvastui kasvoissani, sai nähtävästi heidätkin hämilleen: en saanut hyvään aikaan sanaakaan suustani. Olin kuin suu alaspäin käännetty pullo, josta vesi ei pääse juoksemaan pois sentähden, että pullo on liian täysi. Minun teki mieleni herjata häntä, ajaa hänet tiehensä, mutta tunsin, että minun taas täytyi olla häntä kohtaan rakastettava ja ystävällinen. Niin teinkin. Tekeydyin ikäänkuin olisin hyväksynyt kaiken, taaskin tuon kummallisen tunteen vaikutuksesta, joka pakotti minut osoittamaan hänelle sitä suurempaa ystävällisyyttä, mitä enemmän hänen läsnäolonsa minua kiusasi. Sanoin hänelle, että luotan hänen makuunsa ja neuvoin vaimoni tekemään samoin. Hän viipyi vielä niin kauan, kuin oli välttämätöntä sen epämiellyttävän tunnelman haihduttamiseksi, jonka minun odottamaton tuloni, saikähtynyt ilmeeni ja äänettömyyteni oli aikaansaanut, ja poistui sitten, kun muka oli päätetty, mitä huomenna soitettaisiin. Mutta minä olin vakuutettu siitä, että siihen verraten, mikä heidän mieltään oli kiinnittänyt, oli kysymys siitä, mitä soitettaisiin, heille täysin yhdentekevä.
"Saattelin hänet erinomaisen kohteliaasti eteiseen. (Kuinkapa en olisi saattanut miestä, joka oli tullut häiritsemään ja tuhoamaan kokonaisen perheen onnea!) Puristin tavattoman ystävällisesti hänen valkoista, pehmeää kättään."