XX.
"Sellaista oli vähän ennen loppua.
"Välillämme vallitsee jonkinlainen aselepo, eikä ole mitään syytä sitä rikkoa; satun mainitsemaan, että jokin koira on näyttelyssä saanut mitalin. Vaimoni väittää: ei mitalia, vaan kiitoslauseen. Riita alkaa. Tarraudumme asiasta toiseen, syydämme soimauksia: 'tiesihän tuon, aina sama juttu', 'minä siis valehtelen!…' Tunnen että taas alkaa kauhea riita, jolloin tekisi mieli tappaa itsensä tahi hänet. Tiedän, että se heti alkaa, ja pelkään sitä kuin tulta, ja siksi tahtoisin hillitä itseni, mutta kiukku valtaa koko olemuksen. Hän — samassa, vieläkin pahemmassa tilassa, sinkauttaa takaisin jokaisen sanani, antaen niille valheellisen merkityksen; jokainen hänen sanansa huokuu myrkkyä; mihin hän tietää kipeimmin koskevan, sinne hän survaisee. Jatkuu — kiihtyy. Huudan: 'vaikene!' tahi jotakin sentapaista. Hän ryntää ulos huoneesta, juoksee lastenhuoneeseen. Minä koetan pidättää häntä sanoakseni sanottavani loppuun ja tartun hänen käsivarteensa. Hän teeskentelee tuntevansa kipua ja huutaa: 'lapset, isänne lyö minua!' Minä huudan: 'älä valehtele!' — 'Eikä tämä ole ensimäinen kerta!' huutaa hän tahi jotakin samantapaista. Lapset juoksevat hänen luokseen. Hän rauhoittaa heitä. Minä sanon: 'älä teeskentele!' Hän: 'sinä näet kaikessa vain teeskentelyä; sinä tapat ihmisen ja sanot sitten että hän teeskentelee. Nyt ymmärrän sinut. Sitä sinä vain tahdotkin!' — 'Kunpa läkähtyisit siihen paikkaan!' huudan minä. Muistan vielä, kuinka kauhistuin sanottuani nuo hirveät sanat. En olisi voinut ajatellakkaan voivani päästää suustani niin kauheita, raakoja sanoja, ja ihmettelen, kuinka tulin ne sanoneeksi. Sanoin ja juoksin työhuoneeseeni, heittäydyin sohvalle ja aloin polttaa. Kuulen hänen menevän eteiseen ja valmistautuvan uloslähtöön. Kysyn: 'minne menet?' Hän ei vastaa. 'Menköön vaikka hiiteen', sanon itsekseni, palatessani työhuoneeseen, menen taasen pitkäkseni ja sytytän savukkeen. Mieleeni tulee tuhansia erilaisia suunnitelmia, miten kostaa hänelle, miten päästä hänestä, ja kuinka sovittaa kaiken ja järjestää, kuten mitään ei olisi tapahtunut. Ajattelen, poltan, poltan. Ajattelen lähteä pois hänen luotaan, paeta, matkustaa Amerikkaan! Joudun niin pitkälle, että ajattelen, kuinka pääsen hänestä eroon ja kuinka ihanalta se tuntuu, kuinka otan toisen, kauniin naisen, aivan uuden. Pääsen siten, että hän kuolee, tahi siten, että otan avioeron, ja mietin, kuinka sen tekisin. Näen, että kuljen harhapoluilla, että ajattelen muuta kuin mitä pitäisi ajatella, mutta, jotten näkisi ajattelevani tarpeettomia, siksi poltan.
"Mutta kodissa kulkee elämä rataansa. Luokseni tulee kotiopettajatar, kysyy: 'missä rouva on? milloin tulee?' Palvelija kysyy: 'onko katettava teepöytä?' Menen ruokasaliin; lapset, varsinkin vanhimmat, Lisa, joka jo ymmärtää asioita, katsovat minuun kysyvästi, pahansuovasti. Juomme teen vaitiollen. Häntä ei vielä kuulu. Niin kuluu koko ilta — hän ei ole tullut, ja kaksi tunnetta vuorottelee sielussani: suuttumus häneen siitä, että hän kiusaa minua ja lapsia poissaolollaan, joka päättyy siihen, että hän kuitenkin taas palaa, ja pelko siitä, että hän ei tulekaan ja tekee jotakin itselleen. Tahtoisin mennä etsimään häntä. Mutta mistä? Hänen sisarensa luotako? Mutta olisihan tyhmää mennä kysymään. Olkoon Herran huomassa. Jos hän tahtoo kiusata, niin kiusaantukoon itsekin. Hän kai vain odottaakin, että tulisin häntä hakemaan. Ja seuraavalla kerralla on vieläkin pahempaa. Mutta ellei hän olekaan sisarensa luona, vaan tekee tahi jo on tehnyt jotakin itselleen!… Kello lyö yksitoista, kaksitoista. En mene makuuhuoneeseen — tyhmäähän olisi yksin maata ja odottaa — vaan paneudun pitkäkseni siihen, niissä olen. Tahdon tehdä jotakin, kirjoittaa kirjeen, lukea, mutta en voi mitään. Istun yksinäni työhuoneessani, kiusaudun, suututtelen, kuuntelen. Kolme, neljä — hän on yhä poissa. Aamupuolella nukahdan. Herään — hän ei ole tullut.
"Kaikki kotona käy tavallista kulkuaan, mutta kaikki ovat neuvottomina ja katsovat minuun kysyvästi ja moittivasti, arvellen kaiken johtuneen minusta. Ja minussa taistelevat keskenään suuttumus siitä, että hän kiusaa minua, ja levottomuus hänen tähtensä.
"Kello yhdentoista tienoissa aamulla tulee hänen sisarensa hänen lähettämänään. Alkaa tavallinen laulu: 'hän on kauheassa tilassa. Mitä tämä oikeastaan on? Mutta eihän mitään ole tapahtunut!' Puhun hänen mahdottomasta luonteestaan ja vakuutan, etten ole tehnyt mitään.
"'Mutta eihän asia voi näilleenkään jäädä', sanoo sisar.
"'Hänen asiansa, eikä minun', selitän. 'Minä en astu ensimäistä askelta. Jos tuli ero, niin erotaan.'
"Kälyni poistuu toimittamattomin asioin. Olin urheasti sanonut, etten astu ensimäistä askelta; mutta kun hän oli mennyt ja minä tulin huoneestani ja näin lapset surkeina, peloissaan, olin jo valmis astumaan ensimäisen askeleen. Tekisin sen mielellänikin, mutta en tiedä miten. Taas kävelen, tupakoin, juon aamiaispöydässä viinaa ja viiniä — ja pääsen siihen, mihin itsetiedottomasti pyrin: en näe asemani typeryyttä, mielettömyyttä.
"Kello kolmen tienoissa hän tulee. Ei puhu mitään nähdessään minut. Ajattelen, että hän on leppynyt, alan puhua, että kiihdyin hänen soimauksistaan. Hänen ilmeensä on yhä jäykkä ja hirveän kiusaantunut, ja hän sanoo, ettei tullut selityksille, vaan ottamaan lapset mukaansa, ja ettemme voi elää yhdessä. Sanon, etten minä ole syyllinen, vaan että hän saattoi minut raivoihini. Hän luo minuun ankaran, ylpeän katseen ja sanoo: 'Älä puhu enempää, sinä kadut.' Sanon hänelle, etten kärsi ilveilyä. Silloin hän kirkaisee jotakin, josta en saa mitään selvää, ja juoksee omaan huoneeseensa. Avain kilahtaa: hän on lukinnut oven. Kolkutan — ei vastausta, ja poistun kiukuissani. Puolen tunnin kuluttua Lisa syöksyy itkien luokseni. 'Mitä? Onko tapahtunut jotakin?' - 'Äidin huoneesta ei kuulu mitään.' Menemme. Tempaisen ovesta kaikin voimin. Salpa oli työnnetty huonosti kiinni, ja molemmat ovenpuoliskot lentävät auki. Menen vuoteen luo. Vaimoni makaa hervottomana, alushameisillaan ja pitkävartiset kengät jalassa. Pöydällä oli tyhjä opiumipullo. Saamme hänet virkoamaan. Kyyneliä ja taas sovinto. Ei sovintoa: kummankin sielussa on yhä entinen viha toistaan kohtaan ja lisänä tämän viimeisen synnyttämä katkeruus, jonka kumpikin panemme toisemme tiliin. Mutta täytyyhän tämä jotenkuten lopettaa, ja niin jatkuu elämä taas entiseen tapaansa. Ja sellaisia ja sitäkin pahempia riitoja oli lakkaamatta, joskus kerran viikossa, toisinaan kerran kuussa, väliin joka päivä. Yhä samanlaista. Kerran otin jo ulkomaanpassin — riitaa oli kestänyt kaksi päivää. Mutta sitten taas puolinainen selittely, puolinainen sovinto — ja minä jäin."