III.
Niin riensi Ivan Iljitshin elämä 17 vuotta eteenpäin naimisiinmenosta. Hän oli jo silloin arvokas prokuraattori, joka jo saattoi kieltäytyä erinäisistä määräyksistä odotellessaan mukavampaa paikkaa, kun ihan odottamatta tapahtui eräs ikävä seikka, joka oli vähällä kokonaan rikkoa hänen elämänsä rauhan. Ivan Iljitsh oli odotellut presidentin paikkaa yliopistokaupungissa, mutta eräs Goppe oli jotenkin livahtanut hänen edelleen ja vei häneltä paikan. Ivan Iljitsh katkeroittui, päästi suustaan moitteita ja riitautui sekä hänen että läheisimmän päällystönsä kanssa. Siitä oli seurauksena se, että häntä kohtaan tultiin kylmäksi, ja seuraavassa nimityksessä taas jätettiin huomioonottamatta.
Tämä tapahtui vuonna 1880. Se vuosi oli kaikista raskain kestettävä Ivan Iljitshin elämässä. Sinä vuonna kävi ilmi toiselta puolen, että palkka ei riitä elantoon, toiselta puolen — että kaikki hänet olivat unhoittaneet ja että se, mikä hänestä itsestä omaan persoonaan nähden näytti mitä suurimmalta, julmimmalta vääryydeltä, oli muista aivan tavallinen asia. Ei edes isä pitänyt velvollisuutenaan auttaa häntä. Hänestä tuntui, että kaikki olivat hänet hyljänneet pitäen hänen asemaansa 3500:n ruplan palkalla ihan normaalina, vieläpä onnellisenakin. Hän yksin tiesi, että kokemalla sellaista vääryyttä, mitä hänelle oli tehty, kuulemalla ijänkaiken vaimon pistopuheita sekä tekemällä velkoja ja elämällä yli-varojensa, — hän yksin tiesi, että hänen asemansa oli kerrassaan epänormaali.
Saman vuoden kesäksi otti hän, säästääkseen menojansa, virkavapauden sekä matkusti vaimoineen maaseudulle Praskovja Fjodorovnan veljen luo. Mutta siellä maalla, ollessaan ilman virkaa, tunsi Ivan Iljitsh ensi kertaa elämässään ei ainoastaan ikävää, vaan myös sietämätöntä tuskaa, ja tuli siihen päätökseen, että näin on mahdotonta elää ja että on välttämätöntä ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin.
Viettäessään unetonta yötä, jona hän herkeämättä käveli edestakaisin terassilla, päätti hän matkustaa Pietariin järjestämään asioitansa sekä, rangaistakseen heitä, niitä, jotka eivät olleet pitäneet hänestä lukua, siirtyä toiseen hallinto-osastoon.
Toisena päivänä hän, huolimatta vaimonsa ja lankonsa kaikista kielloista, matkustikin Pietariin.
Hän läksi tälle matkalle vain yhden asian tähden: pyytämään viidentuhannen ruplan paikkaa. Hän ei enää tavoitellut mitään erikoista hallintopiiriä, suuntaa tai toimialaa. Hän tarvitsi vain paikkaa, — viidentuhannen paikkaa, olipa se sitten ylihallituksessa, pankkialalla, rautatiellä, Keisaritar Marian laitoksissa tai vaikkapa tullissa, kunhan vain tuli tuo viisituhatta, sillä välttämätöntä oli erota omasta virastostaan, jossa häntä ei ymmärretty arvossapitää.
Ja kas: ihmeellisen odottamaton menestys seurasikin Ivan Iljitshiä tällä matkalla. Kurskin asemalla astui I luokan vaunuun tuttu F. S. Iljin ja ilmoitti Kurskin kuvernöörin juuri saaneen sähkösanoman, että ministeristössä on näinä päivinä tapahtuva se muutos, että Pjotr Ivanovitshin paikalle määrätään Ivan Semjonovitsh.
Esitetyllä paikanmuutoksella oli, paitsi merkitystään Venäjälle, erikoinen merkitys Ivan Iljitshiin nähden sen kautta että se hänelle oli mitä suurimmassa määrässä otollinen. Pjotr Ivanovitsh oli nimittäin Sakari Ivanovitshin ystävä, joka Sakari Ivanovitsh taas oli Ivan Iljitshin hyvä toveri ja ystävä.
Moskovaan päästyään sai Ivan Iljitsh tietää että vaihdos oli tosi, ja saavuttuaan Pietariin tapasi heti Sakari Ivanovitshin, jolta sai kuin saikin lupauksen varmasta paikasta ennenpalvelemassaan oikeusministeristössä.
Viikon perästä lennätti hän vaimolleen sähkösanoman:
Sakari nimitetty Müllerin paikalle, ensi esittelyssä saan määräykseni.
Mainitun henkilövaihdoksen johdosta sai siis Ivan Iljitsh odottamattaan entisessä virastossaan sellaisen nimityksen, jossa hän kohosi pari astetta ylemmäksi tovereitaan, saaden viidentuhannen palkan ynnä kolmetuhatta viisisataa ruplaa muuttorahoiksi. Kaikki harmi entisiä vihamiehiään sekä koko virastoa kohtaan oli unhoitettu, ja Ivan Iljitsh tunsi itsensä täysin onnelliseksi.
Hän palasi maalle iloisempana ja tyytyväisempänä kuin oli pitkään aikaan ollut. Myös Praskovja Fjodorovna ilahtui ja heidän välillään syntyi aselepo. Ivan Iljitsh jutteli, kuinka kaikki hänelle Pietarissa olivat osoittaneet suosiota, kuinka kaikki hänen vihamiehensä nyt olivat nolattuina madelleet hänen jaloissaan, kuinka kaikki kadehtivat hänen asemaansa, ja varsinkin, kuinka kaikki häntä kovasti rakastivat siellä Pietarissa.
Praskovja Fjodorovna kuunteli hänen puheitaan ja oli uskovinaan kaiken eikä sanonut vastaan missään asiassa, vaan teki ainoastaan suunnitelmia uuteen elämänjärjestykseen siinä kaupungissa, jonne oli muutettava. Ja Ivan Iljitsh näki ilokseen, että nämät suunnitelmat olivat hänen omia suunnitelmiaan, että ne sopivat yhteen ja että hänen kompastunut elämänsä saapi jälleen takaisin pysyväisen, sille kuuluvan hauskan ja sovinnollisen luonteensa.
Ivan Iljitsh oli saapunut maalle vain lyhyeksi ajaksi. Syyskuun 10:nä p:nä oli hänen otettava vastaan virkansa, ja sitä paitsi tarvittiin aikaa asiain järjestämiseen uudessa paikassa, kaikkien kapineiden kuljettamiseen maaseudulta, lisään-ostamiseen ja monen muun seikan määräämiseen, sanalla sanoen kaiken järjestämiseen sillä tavalla kuin oli päätetty hänen aivoissansa ja kuin oli melkein myös Praskovja Fjodorovnan sielussa päätetty.
Ja nyt, kun kaikki oli mennyt näin mukavasti, ja kun he pyrinnöissään olivat yhtä mieltä vaimon kanssa ja sitäpaitsi olivat ennen vain vähän eläneet yhdessä, nyt he niin suloisesti sopivat yhteen, etteipä sellaista sopua ollut heidän välillään vallinnut edes avioliiton ensi-vuosina.
Ivan Iljitsh oli ensin aikeissa kuljetuttaa perheensä heti mukanaan, mutta hartaat pyynnöt sisaren ja langon puolelta, joista yhtäkkiä oli tullut erinomaisen sukulaisrakkaita Ivan Iljitshiä ja hänen perhettään kohtaan, saivat aikaan sen, että Ivan Iljitsh matkusti pois yksikseen.
Hilpeä mieliala, jonka oli aiheuttanut onnenpotkaus, ja jota vielä oli lisännyt sopu vaimon kanssa, ei luopunut hänestä koko ajalla. Löytyi herttainen huoneusto, juuri sellainen, jollaista mies vaimoineen oli haaveillut. Tilavat, korkeat, vanhaan tyyliin rakennetut vastaanottohuoneet, mukava, suurenmoinen työhuone, rouvan- ja tyttären kammiot, lukukamari pojalle, — kaikki kuin vartavasten heille tehty. Ivan Iljitsh ryhtyi itse sisustukseen, valitsi seinäpaperit ja verhot, osteli huonekaluja, varsinkin vanhantyylisiä, joita hän piti erikoisesti sopivina, ja kaikki kasvoi kasvamistaan juuri sitä ihannetta kohti, jonka hän oli itselleen asettanut. Kun hän oli saanut kaiken puoliväliin järjestetyksi, huomasi hän että tulokset ihan voittavat hänen odotuksensa. Hän näki että kaikki valmiiksi tultuaan on saapa ihmeen aistikkaan, hienon ja ylevän leiman. Unelmoiden kuvitteli hän itselleen, miltä heidän salinsa on näyttävä valmiina! Silmäillessään vielä keskitekoista vierashuonetta, oli hän jo näkevinään tulipesän, pesävarjostimen, korukalu-hyllyn, nuot hajalleenheitetyt sirot tuolit, nuot lautaset, maljat, pronssikapineet pitkin seinämiä — kaikki jo paikoilleen pantuina. Häntä ilahdutti ajatus, kuinka hän on hämmästyttävä Pashaa ja Pikku-Liisaa, joilla myös on aistinsa näiden asiain suhteen. He eivät vähääkään odota saavansa nähdä tällaista! Hänen onnistui varsinkin löytää ja ostaa halvalla vanhoja kapineita, jotka loivat sisustuksiin erikoisen hienon kokonaisvaikutuksen. Kirjeissään omaisilleen hän tahallaan esitteli kaikki huonommaksi kuin todellisuudessa — hämmästyttääkseen heitä. Kaikki tämä kiinnitti ja innosti niin hänen mielensä, ettei uusi virkakaan, kuten hän oli odottanut, häntä siinä määrässä mukaansa temmannut. Istunnoissa oli hänellä toisinaan hajamielisyyden hetkiä; hän saattoi mietiskellä esimerkiksi: millaiset reunukset on hankittava ikkunaverhoihin, suoratko vai poimuiset. Hän oli niin kiintynyt puuhiinsa, että usein itse touhusi hikipäissään sijoitellen huonekaluja, vieläpä itse ripusteli ja sovitteli uutimia ikkunoihin. Kerran kiipesi hän tikapuille näyttääkseen ymmärtämättömälle verhoilijalle, kuinka hän tahtoo oviverhot pantaviksi, astahti harhaan ja rymähti alas, mutta ollen vankka ja vikkelä mies, sai käsillään kiinni ja satutti ainoastaan kylkensä ovenpielen haarukkaan. Loukkautumaa vähän pakotti, mutta pian se taas parani. Ivan Iljitsh tunsi itsensä koko puuhaus-ajan omituisen iloiseksi ja terveeksi. Hän kirjoitti omaisilleen: "minusta tuntuu kuin olisin tullut 15 vuotta nuoremmaksi!" Hän oli luullut saavansa sisustukset kuntoon syyskuun kuluessa, vaan työ venyi puoliväliin lokakuuta. Mutta kaunista siitä tulikin, sitä ei sanonut ainoastaan hän, vaan kaikki, jotka sen näkivät.
Tosin ei tässä ollut kummempaa katsottavaa kuin mitä tavallisesti on kaikilla ei kovin rikkailla ihmisillä, vaan sellaisilla, jotka tahtovat rikkaita jäljitellä ja ainoastaan senvuoksi ovat toinen-toistensa kaltaisia: silkkipäällyksiä, mustaa-puuta, kukkia, mattoja, tummanvälkähteleviä pronssikaluja, sanalla sanoen kaikkea sitä, mitä kaikki määrättyyn luokkaan kuuluvat ihmiset käyttävät ollaksensa toisten määrättyyn luokkaan kuuluvien ihmisten kaltaisia. Ivan Iljitshinkin huoneet olivat niin muodinmukaiset, ettei edes huomio niihin kääntynyt; mutta hänestä itsestään ne näyttivät aivan erikoisilta. Kun hän sitten oli vastaanottanut omaisensa rautatie-asemalla, kuljettanut heidät valaistuun, valmiiseen asuntoon, ja valkoiseen kaulaliinaan puettu lakeija oli aukaissut oven — kukkasilla koristettuun etehiseen, sekä kun he sitten astuivat sisään vierashuoneeseen ja kabinettiin, päästellen mielihyvän huudahduksia, niin tunsi isäntä Ivan Iljitsh itsensä erinomaisen tyytyväiseksi, juoksutti heitä ympäri joka-paikkaan, imien sisäänsä heidän ylistelyitään ja loistaen mielihyvästä. Kun Praskovja Fjodorovna sitten, heidän istuessaan iltateen ääressä, tiedusti häneltä, kuinka hän oikeastaan oli pudonnut tikapuilta, niin hän vain naurahti ja näytti liikkeillä, mitenkä hän oli lentänyt ja säikäyttänyt verhoilijan.
— Mitäpäs moinen keikaus vanhalle voimistelijalle! Joku muu olisi voinut siinä itsensä tappaa, mutta minuun vain hiukkasen kolahti. Käyhän tuo vieläkin vähän kipeää, kun koskee, mutta kyllä se pian paranee. Eikä siinä näy muuta kuin mustelma.
Ja niin alkoivat he elää uudessa rakennuksessaan, josta, kuten aina, silloin kun pulskasti tullaan toimeen, ei puuttunut muuta kuin yksi huone lisää; ja uusi palkkakin riitti mainiosti niin ettei siitäkään tuntunut puuttuvan kuin mitätön summa — viitisen sataa ruplaa. Varsinkin ensi-aika oli onnellista, kun ei kaikki vielä ollut loppuun järjestetty, ja oli siis vielä kaikellaista puuhattavaa, ostettavaa, tilattavaa ja paikoilleen sovitettavaa. Vaikka sattuikin jonkun verran erimielisyyksiä miehen ja vaimon välillä, niin molemmat sentään olivat niin tyytyväiset, ja siksi paljon oli puuhaa, että kaikki päättyi ilman suurempia riitoja. Sitten kun ei enää ollut mitään järjestettävää, tuntui tosin hiukan ikävältä, ikäänkuin jotakin puuttuisi, mutta siinäpä sitten tulla tupsahti uusia tuttavuuksia ja tottumuksia, ja elämä täydentyi.
Vietettyään aamupäivän oikeuspalatsilla, palasi Ivan Iljitsh tavallisesti kotiinsa päivälliseksi, ja hänen mielialansa oli ensiaikoina hyvä, vaikka vähän kärsikin juuri asumuksen tautta. (Häntä kiusasi jokainen tahra pöytäliinalla, silkkipäällyksissä tai risautunut rihma akuttimissa. Hän oli pannut siksi paljon vaivaa järjestämiseen, että kaikellainen hävitys koski hänen mieleensä kipeästi.) Mutta ylipäänsä solui Ivan Iljitshin elämä niin kuin sen hänen uskonsa mukaan oli määräkin solua — kevyesti, hauskasti ja säädyllisesti. Hän nousi kello 9, joi kahvinsa, luki sanomalehden, puki sitten yllensä univormun ja ajoi virastoon. Siellä oli hänellä aina vastassa nuot jo valmiiksi muokatut länget, jotka olivat niin tutut että hän kerralla niihin osui. Anojia, kanslia-asioita, istunnoita — sekä julkisia että valmistavia. Kaikesta tästä täytyi osata seuloa pois kaikki se ummehtunut aines, mikä aina uhkaa rikkoa virka-asiain säännöllistä juoksua: ei saa sallia ihmisten kanssa mitään suhteita paitsi virkaankuuluvia, ja aiheen suhteisiin täytyy olla ainoastaan virallisen, ja itse suhteiden pelkästään virallisia. Tulee nyt esimerkiksi joku henkilö ja haluaa saada tietää jotakin. Ivan Iljitshillä ei tietysti, yksityisen miehen tavoin, voi olla mitään suhteita sellaiseen ihmiseen; mutta annappas että tällä henkilöllä on asiaa oikeustonjäsenelle, sellaista asiaa, jonka voi ilmaista virallisella paperilla ja juhlallisella otsakkeella, — niin tällaisten suhteiden rajojen sisässä tekee Ivan Iljitsh kaiken, ehdottomasti kaiken voitavansa sekä noudattaa tämän ohessa ihmisystävällisiä seuratapoja, s.o. kohteliaisuutta. Niin pian kuin tämä virallinen suhde lakkaa, lakkaa myös kaikki muu. Tämän kyvyn erottaa virallinen puoli todellisesta elämästä omisti Ivan Iljitsh korkeimmassa määrässä sekä sai sen pitkällisen käytännön ja taidon avulla kehitetyksi aina sille asteelle, että hän väliin, kuten ammattitaiteilija, suvaitsi ikäänkuin leikillä sekoittaa toisiinsa inhimilliset ja viralliset suhteet. Hän salli sen itselleen sentähden, että tunsi itsessään alati voiman, milloin vain tarvis vaati, jälleen eristämään virallisuuden ja syrjäyttämään inhimilliset vaatimukset. Tämä asia ei käynyt häneltä ainoastaan kepeästi, hauskasti ja säädyllisesti, vaan vieläpä varsin taiteellisesti.
Lomahetkinä hän poltteli tupakkaa, joi teetä, keskusteli hiukan politiikasta, hiukan yleisistä asioista, hiukan korteista, ja kaikista enin virkanimityksistä. Väsyneenä, mutta tunteilla taiteilijan, joka huolellisesti on suorittanut osansa soittaessaan yhtä ensimmäisistä viuluista orkesterissa, palasi hän sitten kotiin. Sieltä oli sillävälin äiti tyttärineen lähtenyt jonnekkin kaupungille, tahi oli heillä joku vieraana; poika oli tavallisesti koulussa tahi luki läksyjään valmistajain johdolla, opiskellen sanallisesti kaikkea sitä, mitä kimnaasissa opetetaan. Kaikki oli hyvin. Päivällisen jälkeen, jollei ollut vieraita, lueskeli Ivan Iljitsh toisinaan jotain kirjaa, josta oli paljon puhuttu, ja illan tullen istuutui työhönsä, s.o. lueskeli papereita, tutkiskeli lakipykäliä, — vertoi todistajain lausumia ja punnitsi niitä lain vaa'alla. Tämä työ ei hänestä tuntunut ikävältä, jos ei erin hauskaltakaan. Ikävän tullessa saattoi ruveta pelaamaan ruuvia, vaan jos ei sattunut siihen tilaisuutta, niin oli tämä kuitenkin parempaa kuin istuminen yksikseen taikka vaimonsa kanssa. Ivan Iljitshin mielihuveja taas olivat pienoiset päivälliset, joihin hän kutsui hienon-mailman huomatuimpia naisia ja miehiä, ja joissa ajanvietto koetettiin saada samallaiseksi kuin tällaisten ihmisten tavallinen ajanvietto, aivan niinkuin hänen vierashuoneensakin oli jäljitetty muiden malliksi-kelpaavien vierashuoneiden mukaan.
Erään kerran oli heillä myös tanssi-iltama. Ivan Iljitshistäkin oli hauskaa, ja kaikki oli hyvin, vaikka nousikin suuri riita vaimon kanssa leivoksista ja konvehteista; Praskovja Fjodorovnalla näet oli oma suunnitelmansa, Ivan Iljitsh taas vaati jyrkästi, että kaikki makeiset otettaisiin kalliilta kondiittorilta ja tilasikin omin päin tältä ison määrän leivoksia, ja riita nousi siitä, että leivokset jäivät syömättä, vaikka kondiittorin lasku teki 45 ruplaa. Se oli kova ja ikävä riita, niin että Praskovja Fjodorovna tiuskasi miehelleen: "voi sua sen pöllöpää!" jonka johdosta toinen, päähänsä tarttuen, tuli sydännyksissään maininneeksi jotakin avioerosta. Mutta itse iltama oli kuitenkin hilpeä. Vieraina oli parhainta seuraa, ja Ivan Iljitsh tanssi ruhtinatar Trufonowan kanssa, sen naisen sisaren kanssa, joka oli tunnettu "Haihduta huoleni"-nimisen yhdistyksen perustajana. Virkamiehen ilot ne olivat itserakkauden iloja, seuraelämän ilot taas olivat turhamaisuuden iloja, mutta Ivan Iljitshin todellisina iloina olivat — ruuvipelin ilot. Hänen täytyi tunnustaa että kaikkien, surullisintenkin elämänilmiöiden jälkeen, ei ollut mailmassa ihanampaa, kirkkaampaa iloa kuin istahtaminen hyvien toverien ja räyhäämättömien pelaajien kera ruuvipöytään, mutta välttämättä neljän-miehen, (sillä jos on viisi, niin tuntuu ikävältä erota seurasta, vaikka on olevinaankin mielissään) ja oli virkistävää oikein hengessä ja totuudessa antaa korttien lentää, sekä sitten haukata illallista ja juoda lasillinen hyvää viiniä. Jos sitten lisäksi oli sattunut hiukan voittamaan — hiukan vain, sillä suuret summat olivat ikäviä — niin maistuipa uni ruuvipelin jälkeen kovin suloiselta ja hyvällä-tuulella meni Ivan Iljitsh silloin maata.
Niin he elelivät. Seurapiiri oli heillä mitä parhain, huomattuja henkilöitä ajeli heidän luonaan eikä nuoria herroja puuttunut heidän talostaan.
Katsannossaan tuttavapiirinsä suhteen olivat mies, vaimo ja tytär täydellisesti yksimieliset, niin että he, vaikkeivät olleetkaan siitä keskenään sopineet, aivan samalla tapaa työnsivät luotaan kaikki eri-piireihin kuuluvat ystävät ja sukulaiset, kaikellaiset likanaamat, jotka sopimattoman-imelästi tulla tuiskahtivat heidän vierashuoneeseensa, jonka seiniä koristivat jaappanilaiset maljakot. Tällaiset pyhittämättömät ystävät saatiin pian lakkaamaan juoksustaan, ja Golovinien seurapiiri pysyi kuin pysyikin puhtaana. Nuoret keikarit hakkailivat Liisa-neitiä ja yksi heistä Petrishtshev, Dmitri Ivanovitsh Petrishtshevin poika ja hänen omaisuutensa ainoa perillinen, nuori lakimies, alkoi siinä määrässä pitää tyttöä kuumana, että Ivan Iljitshinkin jo täytyi asiasta kuiskutella Praskovja Fjodorovnalle, että eikö olisi syytä toimittaa nuoret ajelemaan kahden kesken troikalla tai hommata seuranäytelmä. Niin heillä elettiin, ja kaikki meni tasaista kulkuaan, ja kaikki tuntui sangen hyvältä.