IV.
Kaikki olivat terveinä. Ei näet saattanut sanoa sairaudeksi sitä, että Ivan Iljitsh toisinaan puhui, että hänellä on kummallinen maku suussa ja jotakin pahalle-tuntuvaa vatsan vasemmalla puolella. — Mutta tapahtui, että tämä pahantuntu alkoi lisääntyä ja muuttua, jollei vielä kivuksi niin ainakin alituiseksi vaivaksi kyljessä, josta taas johtui mielialan katkeruus. Tämä mielialan katkeruus, joka kasvamistaan kasvoi, alkoi nyt turmella sitä elämän kevyttä ja sopusuhtaista hauskuutta, joka jo oli ollut vakaantumaisillaan Golovinien perheessä. Mies alkoi nyt yhä useammin riidellä vaimonsa kanssa, ja pian hävisi keveys ja hauskuus, ja vaivoin säilyi yksin säädyllisyys jäljellä; kotoiset kohtaukset rupesivat jälleen tihenemään. Ainoina lepopaikkoina olivat enää taas nuot lemmen saarelmat, mutta niitäkin oli vähän eikä niihinkään enää voinut turvautua ilman räjähdyksen vaaraa. Praskovja Fjodorovna ei nyt aiheettomasti saattanut sanoa, että hänen miehellään oli synkkä luonto. Omituisella liioittelemistavallaan kertoi hän ihmisille, että tuo kauhea luonto oli kaiken ijän ollut samallainen ja että tarvitaan hänen hyvyytensä kestääkseen sellaista kaksikymmentä vuotta. Totuus oli siinä, että riidat nyt alkoivat miehen puolelta. Hänen riitaisuutensa alkoi aina juuri ennen päivällistä ja usein nimenomaan silloin, kun liemilautanen oli asetettu hänen eteensä ja hänen oli rupeaminen syömään. Milloin hän muistutti, että joku ruoka-astia on pilattu, milloin että ruoka ei ole kunnollista, milloin sitä että poika nojasi kyynäspäillään pöytään, tai että tyttären tukka oli hassusti laitettu. Ja kaikesta hän syytti Praskovja Fjodorovnaa. Alussa väitteli Praskovja Fjodorovna vastaan torjuen syytökset rumilla sanoilla, mutta kun mies pari kertaa päivällisen alussa oli tämän johdosta joutunut ihan raivoonsa, niin hän ymmärsi, että tämä oli sairaloisuutta, jonka hänen miehessään aiheutti ravinnon sisäänottaminen, ja tyynsi itsensä niin ettei enää väitellyt vastaan, vaan ainoastaan kiirehti syömistä. Tämän nöyrtymisensä luki Praskovja Fjodorovna itselleen suureksi ansioksi. Huomattuaan että hänen miehellään muka oli kauhea luonto ja että tämä muka teki hänen elämänsä onnettomaksi, alkoi hän surkutella omaa itseään. Ja kuta enemmän hän surkutteli itseään, sitä enemmän hän vihasi miestään. Hän rupesi jo toivomaan, että hän kuolisi, mutta ei sentään sydämmensä pohjasta voinut sitä tehdä, sentähden että silloin jäisi ilman palkkarahoja. Ja tämä ärsytti häntä yhä enemmän miestään vastaan. Hän piti itseään kauhean onnettomana juuri sen tautta, ettei miehen kuolemakaan voinut häntä pelastaa, ja vaikka koetti salata katkeruutensa, niin tämä peitetty harmi yhä vain kartutti hänen mielensä kiukkua.
Kerran oli heillä taas ollut tuollainen kotoinen kahakka, jossa Ivan Iljitsh oli esiintynyt kovin itsekkäänä. Kun sovinto perästäpäin seurasi ja mies selitti, että hänen mielenkatkeruutensa johtui jonkunlaisesta sairauden kiihoituksesta, niin arveli vaimo, että jos hän on kipeä, niin täytyy ruveta itseään parantamaan sekä vaati häntä menemään jonkun kuuluisan lääkärin luo.
Mies menikin. Kaikki kävi juuri niin kuin hän edeltäpäin hyvin tiesi. Hänet vastaanotettiin sillä tohtorimaisella arvokkaisuudella, jonka leima oli hänelle tuttu omasta virasta oikeuspalatsissa. Hän ymmärsi hengessään kaikki nuot rinnan-koputukset, jotka vaativat edeltäpäin määrätyitä ja nähtävästi tarpeettomia vastauksia, sekä tuon merkitsevän ryhdin, joka pakoitti alistumaan tohtorin tahdon alle, tohtorin, joka muka kaikki asiat tuntee ja ymmärtää ja osaa kenet tahansa parantaa käyttäen aina samoja temppuja. Kaikki tapahtui juuri kuin siellä oikeuslaitoksella. Saman ryhdin kuin hän siellä oli ottanut päällensä syytteenalaisten edessä, aivan saman ryhdin otti myös kuuluisa lääkäri hänen edessään. Lääkäri puhui: se ja se seikka osoittaa, että teillä on sisäelimissä sitä ja sitä; mutta jos ei tämä käy ilmi niistä tai niistä tuntomerkeistä, niin teissä täytyy otaksua olevan sitä ja sitä. Jos taas otaksutaan sitä ja sitä, niin silloin… j.m.s. Ivan Iljitshille oli tärkeä ainoastaan yksi kysymys: onko hänen tilansa vaarallinen vai ei? Mutta tästä asiaankuulumattomasta kysymyksestä ei tohtori ollut tietääkseenkään. Tohtorin näkökannalta oli moinen kysymys joutava ja arvoton, asiaan kuului vain otaksumien punnitseminen — oliko tässä kysymyksessä munuaistauti, vai kroonillinen katarri, vai umpisuolentulehdusko. Ei siis ollut kysymystä Ivan Iljitshin elämästä, oli vain kiista munuaisista ja umpisuolesta. Ja tämän kiistan ratkaisi tohtori Ivan Iljitshin silmien edessä loistavalla tavalla umpisuolen eduksi, tehden kuitenkin sen verukkeen, että virtsan tutkiminen voipi antaa uusia todisteita ja että silloin on asia lopullisesti selviävä. Kaikki tämä oli tismalleen-täsmälleen samaa, mitä Ivan Iljitsh itse tuhansia kertoja oli tehnyt syytteenalaistensa suhteen yhtä loistavalla tempulla. Ja yhtä loistavasti teki tohtori loppulausuntonsa, juhlallisesti, vieläpä iloisesti katsahtaen silmälasiensa ylitse potilaaseen. Lääkärin lausunnosta teki Ivan Iljitsh sen johtopäätöksen että asiat ovat — huonosti, vaan että hänelle, tohtorille, ja kentiesi kaikille muillekkin se on yhdentekevää. Ja tämä huomio hätkäytti häntä sairaloisesti, herättäen hänessä suurta sääliä omaa itseään kohtaan sekä katkeraa vihaa tohtoria kohtaan, joka oli välinpitämätön niin tärkeästä kysymyksestä.
Mutta hän ei huolinut väittää mitään vastaan, vaan nousi ylös, pani rahat pöytään ja sanoi huoahtaen: — me sairaat taidamme useinkin tehdä teille sopimattomia kysymyksiä? Minä haluaisin tietää, onko tauti, niinsanoakseni, vaarallinen vai ei?…
Tohtori katsahti häneen ankarasti yhdellä silmällä läpi silmälasien ikäänkuin haluten sanoa: "Syytetty, jollette te pysy teille määrättyjen kysymysten rajojen sisässä, niin olen pakoitettu ryhtymään toimenpiteisiin teidän poistamiseksenne istuntosalista."
— Minä mainitsin teille jo sen, mitä pidin tarpeellisena ja mukavana, — lausui lääkäri. — Lopun on näyttävä virtsan tutkimus.
Ja tohtori kumarsi hyvästiksi.
Ivan Iljitsh astui hitaasti ulos talosta, istuutui alakuloisena rekeen ja käski ajaa kotiinsa. Koko matkan hän lakkaamatta muisteli kaikkea, mitä tohtori oli puhunut, koettaen kääntää noita sotkuisia, epäselviä, oppineita sanoja yksinkertaiseen kieleen sekä lukea niistä vastauksen kysymykseensä: ovatko asiani jo aivan huonosti vai eikö vielä ole mitään hätää? Ja hänestä näytti, että lääkärin koko puheen sisällys oli se, että hänen laitansa on aivan huonosti. Ajaessaan pitkin katuja, tuntui kaikki Ivan Iljitshistä surulliselta. Ajurit, talot, kadulla kulkevat ihmiset, kauppapuodit — kaikissa niissä tuntui nyt olevan surun leima. Ja tuo mykkä, kalvava kipu, joka ei silmänräpäykseksikään hellittänyt, tuntui nyt, lääkärin sekavia puheita muistellessa saavan toisellaisen, paljoa vakavamman merkityksen. Oudoin, raskain tuntein kuunteli nyt Ivan Iljitsh sen jäydäntää sisässään.
Päästyään kotiinsa, alkoi hän kertoa vaimolleen, mitä oli saanut tilastaan tietää. Vaimo kuunteli, mutta kesken kertomusta astui tytär hattupäässä huoneeseen lähteäkseen äitinsä kera ulos kaupungille. Hän istahti väkinäisesti kuuntelemaan tätä surkeutta, vaan ei malttanut kauvaa, eikä äitikään jaksanut kuulla loppuun asti.
— No, sepä nyt lysti, että siellä kävit, — sanoi vaimo, — katsohan nyt, että rupeat nauttimaan säännöllisesti lääkkeitä. Anna tänne resepti, niin lähetän Gerasimin apteekkiin.
Ja rouva läksi pukeutumaan.
Mies pidätti hengitystään niin kauvan kuin vaimo oli huoneessa, ja huoahti raskaasti vasta sitten, kun tämä oli poistunut. — No, mitäpäs siitä, — arveli hän, — ehkäpä ei tosiaankaan vielä ole kerrassa mitään hätää.
Hän alkoi tämän jälkeen nauttia lääkkeitä ja noudattaa tohtorin määräyksiä, jotka vielä muuttuisivat tuon virtsan tutkimuksen johdosta. Mutta nytpä sattuikin niin, että tässä tutkimuksessa sekä siinä, jonka oli seuraaminen sen jälkeen, tapahtui joku sekaannus. Itse tohtori oli vaikeasti tavattavissa, ja sentähden kävi niin, ettei tullut tehdyksi aivan siten kuin tämä oli tarkoittanut. Vai oliko vika siinä, että potilas ehkä oli unohtanut jotakin sanomatta, tai valehdellut, tai salannut jotakin lääkäriltään? Ivan Iljitsh alkoi kuitenkin täsmällisesti noudattaa määräyksiä, ja tämä noudattaminen toi hänelle ensiaikoina lohdutusta.
Lääkärissä-käyntinsä jälkeen oli Ivan Iljitshin päätoimena tarkasti täyttää tohtorin määräykset terveydenhoitoon ja rohtojen nauttimiseen nähden sekä kuunnella omaa sisäistä kipuaan, oman elimistönsä kaikkia toimintoja. Ivan Iljitshin pääharrastuksina olivat nyt ihmisten terveys ja ihmisten taudit. Kun hänen läsnäollessaan satuttiin puhumaan sairaista, kuolleista, parantuneista ja varsinkin sellaisesta sairaudesta, joka oli hänen tautinsa kaltaista, niin hän kuunteli tarkasti, vaikka koettikin salata mielenliikutustaan, tiedusteli kaikellaista asiaankuuluvaa sekä vertaili omaan sairauteensa.
Kipu ei helpoittanut, mutta Ivan Iljitsh pakoitti itsensä ajattelemaan, että hänen laitansa on nyt parempi. Hän saattoikin pettää itsensä niin kauvan kuin ei mikään hänen mieltään ärsyttänyt. Mutta heti kun sattui ikävyyksiä vaimon kanssa, vastoinkäynti virassa, pahoja kortteja ruuvipelissä, niin hän heti tunsi sairautensa koko voiman: ennen oli hän tällaiset vastoinkäymiset kestänyt toivossa että saa pahat parannetuksi taistelemalla ja että vihdoin voittaa menestyksen kruunun. Mutta nyt häntä jokainen vastoinkäynti viilsi sydämmeen ja saattoi epätoivoon. Ja hän sanoi itselleen: "siinä sen nyt näkee, heti kun rupesin paranemaan ja rohdot jo alkoivat vaikuttaa, silloin tämä kirottu onnettomuus tekee kaikki tyhjäksi…" Ja hän suuttui sattuneeseen onnettomuuteen tai ihmisiin, jotka tuottivat hänelle ikävyyksiä ja koettivat häntä tappaa, ja hän tunsi että tämä oma suuttumus se hänet juuri tappaa, mutta hän ei voinut sitä hillitä. Olisi luullut, että hänen itsensäkin olisi pitänyt tajuta, että moinen kiukustuminen olosuhteisiin ja ihmisiin pahentaa hänen sairauttaan etteikä sentähden saa kääntää huomiota ikäviin sattumiin, mutta hän harkitsi aivan päinvastoin ja väitti tarvitsevansa rauhaa, piti silmällä kaikkea, mikä suinkin tätä rauhaa rikkoi ja äkämystyi joutavimmastakin häiriöstä. Hänen tilaansa pahensi myös se, että hän lueskeli lääketieteellisiä kirjoja ja neuvotteli tohtorein kanssa. Tilan huonontuminen tapahtui niin tasaisesti, että hän saattoi helposti pettyä verratessaan yhtä päivää toiseen, sillä erotusta ei paljon ollut. Mutta kun hän neuvotteli lääkärien kanssa, silloin hänestä näytti, että tila käy huonompaan päin, vieläpä kovaa vauhtia. Ja, tästä huolimatta, hän alinomaa neuvotteli tohtorein kanssa.
Samassa kuussa kääntyi hän toisenkin kuuluisan lääkärin puoleen. Se toinen kuuluisa lääkäri sanoi hänelle melkein samaa kuin ensimmäinenkin, asettaen vain kysymyksensä hiukan eri muotoon. Neuvottelu tämän kuuluisuuden kanssa vain lisäsi Ivan Iljitshin epäilyksen ja kauhun kaksinkertaiseksi. Hänen hyvän tuttavansa hyvä tuttava — eräs sangen kelvollinen lääkäri — hän taas määritteli taudin ihan eri-tavalla, ja siitä huolimatta, että lupasi terveeksitulemista, sekoitti kysymyksineen ja otaksumilleen yhä hullummin Ivan Iljitshin mielen, saattaen mies-paran yhä enemmän epäilyksen valtaan. Eräs homeopaatikko määritteli taudin vielä eri-tavalla antaen omia lääkkeitään, ja Ivan Iljitsh nautti niitäkin viikon ajan, tosin salaa kaikilta. Mutta kun hän ei viikon päästä tuntenut mitään helpoitusta, kadotti hän luottamuksensa sekä entisiin keinoihin että tähän ja vaipui yhä suurempaan alakuloisuuteen. Kerran eräs tuttu rouvashenkilö kertoi hänelle ihmeparantumisesta pyhäinkuvien avulla. Ivan Iljitsh eksyi hörökorvin kuuntelemaan tätäkin lörpötystä ja uskoi kuin uskoikin tapahtuman todenperäisyyden. Kerrottu tapaus säikäytti häntä. "Olenko minä todella niin henkisesti heikontunut?" ajatteli hän. "Joutavia! Kaikki on roskaa, ei saa antautua luulottelun valtaan, vaan täytyy ankarasti pysyä kiinni sen lääkärin parannuskeinoissa, minkä kerran on valinnut. Ja niin minä teen, se olkoon nyt päätetty. Pois tuhmat ajatukset, sillä kesään asti aijon minä täsmällisesti seurata ennen annettuja ohjeita. Sittenpähän nähdään — ja nyt olkoon loppu näille horjuvaisuuksille!…" Helppo oli näin ajatella, mutta mahdoton panna täytäntöön. Kipu kalvoi yhä kyljessä ikäänkuin voimistuen ja muuttuen yhä pysyväisemmäksi, maku suussa tuli yhä kummallisemmaksi, niin että hänestä tuntui kuin suusta lemuaisi inhoittava löyhkä, ja ruokahalu ja ruumiinvoimat heikontuivat heikontumistaan. Mahdoton oli enää pettyä itsensä suhteen: jotakin hirmuista, uutta ja merkitsevää, millaista ei milloinkaan ennen ollut ollut Ivan Iljitshin elämässä, oli nyt hänessä tekeillä. Ja hän yksin tiesi tästä, ei kukaan ympärillä olevista sitä ymmärtänyt tai ei tahtonut ymmärtää, sillä he ajattelivat että kaikki mailmassa käy tavalliseen tapaan. Tämä se kaikista enin kiusasikin Ivan Iljitshiä. Kotiväki, varsinkin vaimo ja tytär, jotka nykyään olivat vieraissa-ajelujensa pahimmassa kuumeessa, ei mitään ymmärtänyt, vaan, kuten hän huomasi, he harmittelivat sitä, ettei hän ollut yhtä iloinen eikä kyläilyhaluinen kuin he itse, ikäänkuin hän olisi ollut siihen syypää. Vaikka he koetavatkin tätä salata, niin hän kuitenkin näki, että hän oli heille esteenä, mutta että hänen puolisonsa asettui määrättyyn suhteeseen hänen sairauteensa ja pysyi siinä riippumatta siitä, mitä toinen puhui tai teki. Tämä suhde oli seuraava: "Te tiedätte", — puheli rouva tuttavilleen, — "että Ivan Iljitsh ei voi, kuten muut kunnon ihmiset, ankarasti noudattaa annettuja lääkitysohjeita. Hän saattaa tänäpäivänä nauttia rohtoja ja syödä, mitä on käsketty, sekä mennä ajoissa makuulle, mutta huomenna yhtäkkiä, kun häntä tutkin, unohtaa hän ottamasta tippojaan, syödä popsii samminlihaa, jota hänelle ei ole määrätty, vieläpä istahtaa korttia lyömään kello 1:een saakka yöllä."
— No milloinkas tässä sitten saisi! — sanoo Ivan Iljitsh harmistuneena, — jos nyt kerran sen teinkin Pjotr Ivanovitshin luona.
— Entäpäs eilen Shebekin kanssa?
— Samapa tuo, en olisi kuitenkaan saanut tuskilta nukutuksi.
— No olipa nyt miten oli, mutta tuolla tavalla et sinä koskaan pääse parantumaan, ja meitä vain kiusaat.
Praskovja Fjodorovnan ulkonainen suhde miehensä sairauteen oli sellainen, että hän piti Ivan Iljitshiä itseään syypäänä tautiinsa, joka hänestä oli vain uusi kiusanteko vaimoa kohtaan. Mies kyllä tunsi, ettei hänen vaimonsa syytöksillään mitään pahaa tarkoittanut, mutta hänen ei silti ollut helpompi.
Virastossaan oli Ivan Iljitsh myös huomaavinaan tuon saman kummallisen suhteen itseään kohtaan: milloin hänestä näytti että häneen tirkistellään kuin mieheen, joka pian aikoo jättää paikkansa tyhjäksi, milloin taas hänen toverinsa alkoivat yhtäkkiä laskea ystävällistä pilaa hänen luulevaisuudestaan, ikäänkuin tuo kauhea ja kamala, ennenkuulematon ilmiö, mikä hänessä oli tekeillä, ja joka lakkaamatta imi häntä hillitsemättä vieden häntä jonnekkin, olisi ollut mitä hauskin ja sopivin pilanesine. Häntä ärsytti varsinkin Shvarz, joka leikillisyyksineen, elämänhaluineen ja seuravaatimuksineen muistutti häntä itseään kymmenen vuotta takaperin.
Saattoi toisinaan saapua ystäviä lyömään korttia hänen luokseen. Kortit jaettiin, uudet kortit sekoitettiin, ruudut erotettiin läjiinsä, niitä oli 7. Pelaaja sanoi: ilman valttia — ja kannatti 2:ta ruutua. Vieläkö enempää tarvittiin? Tämä oli hauskaa, pulskaa, kerrassaan loistavaa peliä! Vaan silloin Ivan Iljitsh yhtäkkiä tuntee tuon kalvavan kivun kyljessään, tuon tympeän maun suussaan ja hänestä näyttää siinä olevan jotakin raakaa, että hän sellaisessa tilassa voipi riemuita korttipelistä.
Hän tuijottaa Mihail Mihailovitshiin, pelitoveriinsa, kuinka tämä, käsi täynnä voimaa, lyödä läiskäyttelee pöytään ja kohteliaan-alentuvaisesti pidättyy tempaamasta kaatoja, siirtäen ne Ivan Iljitshiä kohti, rasittamatta kuitenkaan itseään tai kurottamatta kättään kovin kauvas. "Mahtaneeko hän luulla minua niin heikoksi, etten jaksa kurottaa kättäni", ajattelee Iljitsh unohtaen valtit ja lyö liikakerran valttia omillaan sekä häviää pelinsä kolmella harhalyönnillä, ja mikä kaikista kauheinta, huomaa, kuinka Mihail Mihailovitsh kärsii, vaikka tappio hänestä on yhdentekevä. Ja se on kauheata ajatella, miksi hänestä nyt tuntuu yhdentekevältä.
Kaikki näkevät, että hänen on raskasta olla, ja sanovat hänelle: "me voimme keskeyttää, jos olette väsynyt. Olkaa hyvä ja levähtäkää". Levähtääkkö? Ei, eihän hän ole vähääkään väsynyt, he pelatkoot robberttinsa loppuun. Kaikki ovat synkät ja vaiteliaat. Ivan Iljitsh tuntee itse saattaneensa heidät synkälle mielelle, vaan ei voi sitä korjata. He saavat illallisensa ja lähtevät kukin kotiinsa. Ja Ivan Iljitsh jääpi yksikseen kotiinsa, sielussaan tajuten, että hänen elämänsä on myrkytetty ja että hän myrkyttää elämän muiltakin, ja ettei tämä saasta häviä, vaan tunkeutuu yhä syvemmälle koko hänen olemukseensa.
Ja tämä tunto mielessä sekä lisäksi tuntien ruumiillista kipua ynnä sielun kauhua, täytyy hänen mennä vuoteeseen ja usein tuskien tautta valvoa suurin osa yötä. Ja aamuksi täytyy jälleen nousta jalkeille, pukeutua, ajaa oikeuteen, puhua, kirjoittaa, tai jos ei sinnekkään lähteä, niin olla kotona nuot kaksikymmentäneljä vuorokauden tuntia, joista jokainen on hänelle kidutus. Ja näin täytyi elää turmionsa partaalla ilman ainoatakaan ihmistä, joka olisi ymmärtänyt tai häntä säälinyt.