V.
Niin kului pari kuukautta. Uuden vuoden edellä saapui kaupunkiin Ivan Iljitshin lanko ja majoittui heidän luokseen. Praskovja Fjodorovna sattui olemaan ostoksilla kaupungilla ja Ivan Iljitsh oli virastossaan. Kun tämä sitten tuli kotiin ja astui huoneeseensa, tapasi hän siellä lankonsa, tuollaisen terveen sangviinikon, parhaillaan purkamassa kapsäkkiään. Ivan Iljitshin askeleet kuullessaan nosti hän päätään ja katsoi häneen silmänräpäyksen ääntä päästämättä. Tämä katse selvitti Ivan Iljitshille kaiken. Lanko aukaisi suunsa huudahtaakseen "ah", mutta sai pidätetyksi. Tämä liike vahvisti todeksi kaiken.
— Mitä, olenko muuttunut?
— Ky-kyllä… muutospa näkyy olevan. Ja vaikka Ivan Iljitsh tämän jälkeen kuinka tahansa koetti houkutella lankoansa puhumaan muuttuneesta ulkomuodostaan, niin tämä oli tiukasti vaiti. Koteutui Praskovja Fjodorovna, ja lankomies meni hänen luokseen. Ivan Iljitsh väänsi huoneensa oven lukkoon ja alkoi katsella itseään kuvastimeen — ensin suoraan, sitten sivultapäin. Otti oman ja vaimonsa yhteisen kuvan ja vertasi kuvaa siihen, minkä näki peilissä. Muutos oli tavaton. Sitten hän paljasti käsivartensa kyynärpäihin asti, tarkasteli, laski hihat alas, istahti turkkilaissohvaan ja muuttui yötä synkemmäksi. "Ei tarvitse, ei tarvitse!" mutisi hän itsekseen, hypähti ylös, harppasi pöydän luo, lämäytti auki asiakirjat, koetti niitä lukea, mutta ei voinut. Sitten hän riuhtasi oven auki ja astui saliin. Vierashuoneen ovi oli suljettu. Hän hiipi sen luo varpaisillaan ja alkoi kuunnella.
— Ei, sinä liioittelet, — puhui Praskovja Fjodorovna.
— En liioittele! Sinä et sitä näe — hän on kuin kuollut ihminen, katsohan vain silmiä. Ei niissä ole valoa. Vaan mikä häntä vaivaa?
— Sitä ei kukaan tiedä. Nikolajev (se oli eräs toinen lääkäri) mainitsi tosin jotakin, mutta minä en tiedä. Leshtshetitskij (se oli tuo kuuluisa tohtori) sanoi päinvastoin…
Ivan Iljitsh läksi pois, meni huoneeseensa, heittäytyi pitkäkseen ja alkoi ajatella: "munuaistauti, munuaistauti". Hän muisti kaiken, mitä lääkärit hänelle olivat selittäneet, kuinka munaskuu ensin oli myrkyttynyt ja kuinka se siellä liikuskelee. Ja pinnistämällä mielikuvitustaan koetti hän tajuta tätä munaskuuta ja luoda siitä itselleen selvän käsityksen. Hänestä tuntui, ettei siihen paljoa tarvinnut. "Ei, kyllä minä vielä käväisen Pjotr Ivanovitshin puheilla." (Tämä oli se ystävä, jonka ystävä oli tohtori.) Hän soitti sähkökelloa, käski valjastaa hevosen ja hankkiutui lähtemään.
— Mihin nyt, Jean? — kysyi vaimo omituisen surumielisin ja harvinaisen suopein kasvonilmein.
Tuo epätavallisen-suopea ilme kiukustutti miestä. Hän katsahti synkästi puolisoonsa.
— Minun täytyy käväistä Pjotr Ivanovitshin tykönä.
Ja hän ajoi sen ystävän luo, jolla oli ystävänä tohtori. Ja hänen kanssaan itse tohtorille. Hän tapasi hänet kotona ja keskusteli kauvan hänen kanssaan.
Tarkastellen anatoomisesti ja fysioloogisesti erikoiskohdat siitä, mitä hänessä, tohtorin mielipiteen mukaan, oli tekeillä, tuli hän ymmärtämään kaikki.
Oli eräs pienen-pienoinen kappale umpisuolessa. Se saattoi kyllä tulla korjatuksi. Voimistamalla yhden elimen toimintakyvyn, heikontamalla taas toisen, saadaan aikaan imeytyminen — ja kaikki tulee reilaan.
Hän myöhästyi vähän päivälliseltä. Söi nyt päivällisensä iloisesti puhellen, mutta ei voinut pitkään-aikaan lähteä työnsä ääreen. Vihoviimein meni hän huoneeseensa ja istahti heti paperiensa ääreen. Hän lueskeli asiakirjoja ja teki työtä, mutta ei voinut päästä siitä tunteesta, että hänellä on syrjäinen, tärkeä, sielullinen asia, johon hän ryhtyy heti-kun vapautuu työstään. Lopetettuaan työnsä muisti hän, että tämä sielullinen asia oli hänen mielihauteensa umpisuolesta. Mutta hän ei antautunutkaan sen valtaan, vaan läksi vierashuoneeseen teepöytään. Siellä oli vieraita, puheltiin, soiteltiin pianoa, laulettiin, läsnä oli näet tuo nuori juristi, tyttären kaivattu sulhanen. Ivan Iljitsh vietti illan iloisemmin kuin kukaan muu, kuten Praskovja Fjodorovna huomautti, mutta hän ei hetkeksikään unhoittanut, että hänellä oli erikoisia, tärkeitä ajatuksia umpisuolesta. Kello 11 lausui hän hyvästit ja läksi huoneeseensa. Sairautensa alusta saakka oli hän nukkunut yksikseen pienessä kammiossa työhuoneensa vieressä. Tultuaan nyt sinne, riisutui hän ja otti Zolan romaanin, vaan, kun ei voinut sitä lukea, rupesi miettimään. Ja hänen mielikuvituksessaan tapahtui tuo toivottu umpisuolen parantuminen. Hän tunsi, kuinka imeytyminen ja irtautuminen tapahtui ja kuinka säännöllinen toiminta vakaantui. "Niin, kyllä se niin on kaikki", — sanoi hän itsekseen. — "Täytyy vain auttaa luontoa." Samalla muisti hän lääkkeet, nousi niitä ottamaan, ja paneutui seljälleen, kuunnellen kuinka hyväntekevästi rohdot vaikuttavat ja masentavat kivun. "Tasasuhtaisesti nautittava ja vältettävä vahingollisia vaikutuksia; nythän jo tuntuukin vähän paremmalta, paljonkin paremmalta." Hän alkoi hypistellä kylkeä, eikä hypistely koskenut kipeää. "Niin, eihän tuo tunnu — minä taidan tosiaankin jo voida paljon paremmin." Hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja laskeutui kyljelleen… "Umpisuoli paranee, imeytyminen tapahtuu." Yhtäkkiä tunsi hän taas tuon vanhan, tutun, mykän, kolottavan kivun, tuon itsepintaisen, hiljaisen, vakavan vaivan. Ja suussa sama tuttu saasta. Hänen sydäntään kouristi, aivoissa himmeni. "Jumalani, jumalani!" — sopersi hän, — "taasen, taasen se tuntuu eikä ikinä lakkaa." Vaan yhtäkkiä esiintyi hänelle asia kokonaan toisessa valossa. "Umpisuoli! munaskuu!" — sanoi hän itsekseen. — "Ei umpisuolta, ei munaskuuta tämä asia koske, vaan elämätä ja… kuolemaa. Niin, elämä on ollut, vaan nyt se menee pois, pois, enkä voi sitä pidättää. Niin. Miksi pettää itseänsä? näkeväthän kaikki, paitsi minä, että olen kuolemaantuomittu, ja kysymys on ainoastaan viikoista, päivistä — se voi tapahtua vaikka heti-paikalla. Elämä on ollut valkeus, nyt on koittanut pimeys. Tuonoin olin täällä — nyt lähden sinne. Minne?" Hän tunsi vilunväristystä, hengitys pysähtyi. Hän kuuli vain sydämmensä iskut.
"Kun ei minua enää ole olemassa, niin mitä silloin on olemassa? Ei mitään. Missä minä siis tulen olemaan sitten-kun minua ei ole olemassa? Täytyykö todella kuolla? Ei, en tahdo." Hän hypähti ylös haluten sytyttää valkean, hapuili kynttilää vapisevin käsin, pudotti jalustan kynttilöineen lattiaan ja vierähti jälleen takaisin tyynyjen päälle. "Minkätähden? vaan samase", — puheli hän itsekseen tuijottaen silmät-auki pimeyteen. — "Kun kerran on kuoltava, niin on kuoltava. Vaan heistä ei kukaan sitä tiedä, eikä tahdokkaan tietää, eikä osaa sääliä. He vain soittelevat. (Hän kuuli kaukaisen, oven takaa kantautuvan äänen ja riturnellin remun). He eivät nyt mistään välitä, vaikka kerran on heidänkin kuoltava. Voi hulluja ihmisiä! Minulle varemmin, heille myöhemmin, mutta sama on heilläkin edessä. Vaan nyt he vain pitävät hauskaa, ne elukat!" Kiukku salpasi hänen hengitystään, tila tuntui sietämättömän raskaalta ja kiduttavalta. "Mutta eihän voi olla niinkään, että kaikkia alati painaisi tämä hirveä pelko?" Hän kohottautui vuoteessaan.
"Asiat ovat hiukan sekavat, täytyy rauhoittua, täytyy ajatella kaikki uudestaan alusta saakka". Ja hän alkoi ajatella. "Niin, taudin alku. Ensin loukkasin minä kylkeni, mutta se ei minua vahingoittanut, yhtä iloinen olin päivä-päivältä senkin jälkeen; sitten alkoi tuntua hiukan kolotusta, sitten vähän enemmän, sitten kävin tohtoreissa, sitten tuli alakuloisuus ja tuska päiväjärjestykseen, sitten taas riensin tohtoreihin; ja niin lähestyin lähestymistäni turmion kuilua. Voimani vähenivät. Yhä likemmäs kävi kulkuni. Ja nyt olen kuihtunut eikä valoa enää ole silmissäni. Ja nyt tulee kuolema, vaikka minä tässä mietin vain umpisuolen-tulehdusta. Minä haudon mielessäni sen parantamista, vaan tässä tuleekin kuolema. Kuolemako todentotta?" Jälleen valtasi hänet kauhu, henkeä salpasi, hän kumartui hapuilemaan tulitikkuja, vaan työkkäsi kyynäspäänsä yöpöytää vasten. Kävi kipeää, hän suuttui että pöytä oli hänen tiellään, työkkäsi harmissaan vielä kovemmin ja kaasi yöpöydän. Ja epätoivoissaan rymähti hän läähättäen seljälleen, odottaen kuoleman tuloa tuossa tuokiossa.
Vieraat olivat samaan aikaan poislähdössä ja Praskovja Fjodorovna saatteli heitä etehiseen. Hän sattui kuulemaan rymäyksen ja riensi sisään.
— Mikä nyt?
— Ei mikään. Vahingoissa kaadoin.
Rouva palasi noutamaan kynttilän. Mies makasi raskaasti ja kiivaasti hengittäen ikäänkuin se, joka on juossut virstan matkan yhteenperään, ja katsoi tuijottavin silmin vaimoonsa.
— Mikä sinua vaivaa, Jean?
— E-ei mikään. Ka-kaa-sin… Ei kannata puhua! Ei hän kuitenkaan ymmärrä, ajatteli hän itsekseen.
Puoliso ei todellakaan näyttänyt käsittävän. Hän nosti yöpöydän pystyyn, sytytti miehellensä kynttilän ja meni kiireesti pois. Hänen oli saatettava jotakin vierasta. Kun hän taas palasi, lepäsi mies samalla tavalla seljällään, tuijottaen kattoon.
— Voitko huonommin?
— Ky-kyllä.
Rouva pudisti päätään ja jäi istumaan.
— Kuulehan, Jean! eiköhän liene parasta kutsua Leshtshetitski kotiin käymään?
Tämä kuuluisan tohtorin kotiinkutsuminen merkitsi samaa kuin olla säälimättä rahaa.
Mies hymyili myrkyllisesti ja sanoi jäykästi "ei".
Vaimo istui vielä kotvan aikaa ja kumartui suutelemaan miestään otsalle.
Mies vihasi häntä sielunsa kaikilla voimilla sillä hetkellä, kun vaimonsa häntä suuteli, ja sai hillitä itseään ollakseen sysäämättä häntä luotaan.
— Hyvästi. Suokoon Jumala sinun nukahtaa.
— Hm, niin.