VI.
Ivan Iljitsh näki kuolevansa ja oli alituisessa epätoivossa. Sielunsa syvyydessä tiesi hän kuolevansa, mutta hän ei ollut siihen ainoastaan tottumaton, vaan suorastaan ei sitä tajunnutkaan eikä mitenkään voinut ymmärtää koko asiaa.
Tuo syllogismin esimerkki, jonka hän oli oppinut Kiesewetterin logiikasta, että Kaijus on ihminen, ihmiset ovat kuolevaisia, siis Kaijus on kuolevainen — oli hänestä kaiken ikänsä näyttänyt oikealta vain Kaijukseen nähden, mutta ei suinkaan häneen itseensä nähden. Siinä oli Kaijus hänestä vain ihminen, ylipäänsä ihminen, ja se oli aivan oikein sanottu, mutta hän ei ollut Kaijus eikä ylipäänsä ihminen, vaan hän oli aina ollut kokonaan muista erillinen olento: hän oli ollut vain Vanja, joka eli mammansa ja pappansa sekä Mitja ja Volodja veikkojensa kanssa leikkikaluineen, rengin ja lapsenpiian seurassa, sitten sen sievän Katjan kera, eli kaikkine iloineen, suruineen, lapsuuden riemuineen ja nuoruuden huvituksineen. Mutta olikos Kaijus koskaan tuntenut tuota nahkaisen kairapallon hajua, josta Vanja niin piti? Tokkohan Kaijus niin oli suudellut äitinsä kättä ja tokkohan hänelle olivat samalla tavalla kahisseet äidin silkkipuvun laskokset? Tokkohan hän oli nostanut kapinaa leivosten takia koulussa? Tokkohan Kaijus oli yhtä rakastettu? Ja kykenikö Kaijus niin johtamaan kokousta kuin hän?
Se Kaijus oli todella kuin kuolevainen olento, jolle kuului asiaan kuolla, mutta hänelle, Vanjalle, Ivan Iljitshille, kaikkine hänen tunteineen, ajatuksineen — hänelle oli se kokonaan toinen asia. Eikä voinut olla niin, että hänenkin oli pakko kuolla. Sehän olisi ollut liian hirveätä!
Näin hänestä tuntui.
"Jos minunkin on kuoltava, kuten Kaijuksen, niin tottakai minäkin sen noin tietäisin, ja sisällinen ääni minulle sen niin sanoisi, mutta eihän minussa mitään semmoista ole ollut; sekä minä että kaikki ystäväni, me olemme ymmärtäneet, ettei asia lainkaan ole sama kuin Kaijuksen laita. Vaan mistä nyt tuulee!" — puheli hän itsekseen. — "Mahdotonta, ihan mahdotonta! Ja kuitenkin se on totta. Kuinkas tämä on selitettävä?"
Eikä hän voinut sitä käsittää, vaan koetti karkoittaa tämän ajatuksensa, pitäen sitä valheellisena, epäsäännöllisenä, sairaloisena ilmiönä, ja koetti kiristää sen yhteen muiden, säännöllisten, terveiden ajatusten kanssa. Mutta tämä ajatus, joka ei ollut kuin pelkkä ajatus, vaan ikäänkuin todellisuus, yllätti hänet tuontuostakin ja asettui hänen eteensä.
Ja hän houkutteli tämän ajatuksensa paikalle vuoronperään muita ajatuksia, toivoen löytävänsä niistä tukea. Hän koetti palata ajatuksensa entisille urille, jotka ennen olivat häneltä karkoittaneet kuoleman mietteet. Mutta kummakseen havaitsi hän, että kaikki se, mikä ennen oli karkoittanut, peittänyt ja masentanut kuoleman-tunnon, nyt ei enää tepsinyt. Viime-ajat oli Ivan Iljitsh enimmäkseen viettänyt näissä aatteiden ponnistuksissa, jotka tarkoittivat tuota kuoleman-tunnon masentamista entisillä keinoilla. Milloin hän taas puheli itsekseen: "annas kun käyn tästä käsiksi virkatoimiini — sillähän minä ennenkin elin." Ja hän meni virastoonsa, ajaen luotaan kaikki epäilykset, ryhtyi keskusteluihin toverien kanssa, istahti paikalleen entiseen tapaan, hajamielisesti, miettiväisin katsein tarkastellen yleisöä ja nojautuen molemmin laihtunein käsivarsin tammisen nojatuolin kaiteisiin, taivutti kuin ennenkin ruumiinsa virkakumppanin puoleen, selaili asiakirjaa, kuiskutteli, sekä sitten, yhtäkkiä revähyttäen silmänsä suuriksi ja aivan kuin kauhistuen, lausui määrätyt sanat, kunnes vihdoinkin ryhtyi asiaan. Mutta yhtäkkiä, kesken kaikkea, ja vähääkään välittämättä virallisen asian suorituksesta, tuntui kyljessä kipu, alkaen sekin oman kalvavan toimintansa. Ivan Iljitsh kyyristyi kuulostamaan koettaen karkoittaa sitä mielestään, mutta se jatkoi toimintaansa, — ja samalla hän, kuolema, tuli ja asettui suoraan hänen eteensä ja katsoi häneen niin että hän tyrmistyi, niin että tuli sammui hänen silmissään, ja hän alkoi jälleen kysellä itseltään: onko siis vain se totta? Ja toverit ja hänen alaisensa virkamiehet huomasivat kummastuksekseen ja harmikseen, että hän, tuo ennen niin terävä ja loistava tuomari, nyt sekaantui ja teki virheitä. Hän pudistelihen toipuakseen järkiinsä ja sai miten-kuten istunnon johdetuksi loppuun sekä palasi kotiinsa surumielin, koska ei enää tuomari-toimellaan kyennyt salaamaan sitä, mitä tahtoi salata, eikä oikeusvirastossakaan voinut välttää sitä. Kaikista pahinta oli se, ettei se houkutellut häntä luokseen sitä varten, jotta hän jotakin tekisi, vaan ainoastaan sitä varten, jotta hän siihen katsoisi, katsoisi suoraan sen silmiin ja tuntisi sanomatonta sielunkidutusta.
Pelastaaksensa itsensä tästä tilasta, haki Ivan Iljitsh lohdutusta muiden suojaverhojen takaa, mutta vaikka ne hetken häntä suojasivatkin, niin ne kohta taas — jolleivät juuri särkyneet, niin ainakin — paistoivat läpi, ikäänkuin se olisi tunkeutunut puhki kaiken, eikä mikään voinut siltä tietä sulkea.
Saattoi sattua viime aikoina että hän astui sisään vierashuoneeseensa, jonka kerran oli itse sisustanut, tuohon samaan huoneeseen, jossa hän oli suistunut tikapuilta, ja jonka koristamiseksi hän — kuinka myrkyllisen naurettavaa se hänestä nyt oli ajatella — oli uhrannut elämänsä, sillä tästä loukkautumastahan hän tiesi tautinsa alkaneen. Saattoi sattua että hän silloin sisäänastuessaan huomasi lakeeratussa pöydässä pahan naarmun, minkä joku terävä esine siihen oli viiltänyt. Hän tutki syyn ja keksi sen albumin pronssihelassa, joka oli väännetty vinoon. Hän otti käsiinsä tuon kalliin albumin, jonka hän itse oli aistikkaasti täyttänyt, ja harmitteli tyttärensä ja tämän ystävien epäsiisteyttä, löytäessään siitä milloin rikki revityn, milloin ylösalasinkäännetyn valokuvan. Hän järjesti kaiken taas huolellisesti ja taivutti koristehelan paikoilleen.
Sitten saattoi hänelle tulla halu siirtää kaikki nämät albumi-vehkeet toiseen nurkkaan kukkien viereen. Hän kutsui lakeijan tai tulivat tytär tai äiti häntä auttamaan, jolloin syntyi vastaväitteitä ja erimielisyyksiä, niin että ukko suuttui, vaan kaikki tuntui kuitenkin hyvälle sentähden ettei hän silloin muistanut sitä, joka häntä ahdisteli, — sitä ei silloin ollut näkyvissä.
Mutta kun hän itse rupesi siirtämään noita huonekaluja, tokasi vaimo: "älä koske, kyllä palvelijat sen tekevät, muuten taas turmelet itsesi!" — ja silloin se taas äkkiä välähti verhojen lävitse niin että hän sen selvästi huomasi. Se välähti, ja hän toivoi että se katoaisi, mutta rupesi väkinäisesti kuuntelemaan kyljessään takovaa kipua, — niin, siellä se taas istua äkötti se sama ilkimys eikä hän enää voinut sitä unhoittaa, ja hän oli näkevinään kuoleman irvistelevän kukkien takaa. Mitä varten hän siis tässä näin puuhasi?
"Ja eikö se ole totta, että minä tässä paikassa, näitä verhoja asetellessani, hukkasin elämäni, kuten ihminen myrskyssä? Kuinka kauheaa ja kuinka tuhmaa! Voiko se olla mahdollista? Ei, ei, ja kuitenkin se on totta."
Hän läksi omaan huoneeseensa, jääden jälleen kahden-kesken kuoleman kanssa. Silmä silmää vasten sen kanssa — voimatta mitään tehdä. Vain tuijottaa siihen ja tuntea kylmää väristystä!