VII.
Kuinka Ivan Iljitshin sairaus jo kolmatta kuukautta näin oli kehittymistään kehittynyt, sitä ei voi kertoa sentähden että kehitys kävi askel-askeleelta huomaamatta, mutta nyt oli se päässyt jo niin pitkälle, että sekä vaimo että tytär, ja hänen poikansa, palvelijansa, tuttavansa, lääkärinsä ja varsinkin hän itse — tiesivät, että koko hänen merkityksensä ympäristöönsä nähden sisältyi vain siihen, kuinka pian hän vihdoinkin heittää paikkansa tyhjäksi, vapauttaa eloonjäävät ahdistuksesta, jonka on läsnäolollaan aiheuttanut, sekä itsekkin vapautuu omista kärsimyksistään.
Hänen nukkumisensa kävi yhä huonommaksi; hänelle annettiin unijuomaa ja ruiskutettiin sisään morfiinia, mutta ei tämäkään häntä auttanut. Se tylsä tuska, jota hän silloin puoli-horroksissaan tunsi, helpoitti häntä uutuuttaan vain alussa, mutta sitten se kävi yhtä kiusalliseksi, jollei kiusallisemmaksikin kuin alkuperäinen vaiva.
Hänelle valmistettiin erikoisia ruokia lääkärien määräysten mukaan, mutta nämät ruokalajit kävivät hänelle päivä-päivältä tympeämmiksi ja vastenmielisemmiksi.
Hänen tarpeentekojansa varten oli myös valmistettu erikoisia laitoksia, ja jokainen käyttö tuotti hänelle kärsimystä. Kärsimystä epäsiisteyden, epähienouden ja hajun tähden, sen tunnon tähden, että tässä täytyi toisen ihmisen olla auttamassa.
Mutta tässä iljettävässä asiassa ilmestyi Ivan Iljitshille myös lohdutusta. Hänen jälkiään korjaamaan tuli näet aina keittiörenki — Gerasim.
Tämä Gerasim oli siistiluontoinen, raikas nuori talonpoika, johon kaupunkilainen ravinto näytti hyvin tehonneen. Hän oli aina iloinen ja kirkasmielinen. Ensi-alussa, kun tämä siististi, aito-venäläisesti puettu mies tuli toimittamaan tuota ilkeää tehtävää, joutui Ivan Iljitsh hämilleen.
Erään kerran, noustuaan astialta ja jaksamatta nostaa housujaan, vaipui hän pehmeään nojatuoliin ja katsoi kauhistuneena paljastettuja, voimattomia sääriään, joissa jäntereet räikeästi näkyivät.
Silloin astui sisään paksuissa saappaissaan Gerasim, tuulahuttaen ympärilleen saapastervan miellyttävää hajua ja raikasta talvi-ilmaa, astui sisään kepein, voimakkain askelin, yllään puhdas hamppuinen esiliina ja puhdas karttuunipaita, hihat käärittyinä pitkin nuortean-voimakkaita käsivarsia, ja katsomatta Ivan Iljitshiin ikäänkuin pidättääkseen kasvoiltaan loistavaa elämän-iloaan, jotta ei loukkaisi sairasta — meni astian luokse.
— Gerasim… — sopersi Ivan Iljitsh silloin heikosti.
Gerasim säpsähti, nähtävästi säikähtäen tehneensä jotakin nurinpäin ja käänsi vikkelästi sairasta isäntäänsä kohti nuot sievät, suopeat, yksinkertaiset, nuoret kasvonsa, joissa vasta näkyi ensimmäisiä parranhaituvia.
— Mitä suvaitsette?
— Eikö sinusta tämä ole vastenmielistä? Anna nyt anteeksi, mutta minä en sille mitään voi.
— Voi hyvänen aika tokkiinsa - vastasi Gerasim silmiään välähyttäen ja irvistäen terveillä valkoisilla hampaillaan. — Miksikäs minä en näkisi vaivaa? Tehän olette kipeä.
Ja notkein, väkevin käsin suoritti hän totutun työnsä ja meni ulos kevein askelin. Ja yhtä kevein askelin hän viiden minuutin kuluttua taas palasi huoneeseen.
Ivan Iljitsh istui yhä samassa asemassa nojatuolissa.
— Gerasim, — sanoi hän, kun palvelija oli asettanut puhtaaksi huuhdotun astian paikoilleen. — Ole niin hyvä ja tule minua auttamaan.
Gerasim meni.
— Nosta minut pystyyn. Minun on vaikea yksin päästä, ja Dmitrin olen lähettänyt kaupungille.
Hellävaroen ja keveästi nosti Gerasim hänet vahvoilla käsillään seisaalleen, kannatti sitten häntä toisella kädellä, samalla kun toisella veti housut ylös, ja tahtoi hänet jälleen istuttaa nojatuoliin. Mutta Ivan Iljitsh pyysi hänen auttamaan hänet sohvaan. Ilman ponnistusta ja tarvitsematta häntä puristaa, vei Gerasim sairaan melkein kantamalla sohvan ääreen ja istutti hänet siihen.
— Kiitosi kuinka näppärästi ja sievästi sinä kaikki teet.
Gerasim hymyili jälleen, tahtoen poistua. Mutta Ivan Iljitshin oli niin hyvä hänen kanssaan, ettei vielä hennonut häntä päästää.
— Kuules, olehan niin kiltti ja siirrä tuo tuoli minun likelleni. Ei se, vaan toinen, ja työnnä se sitten tänne jalkaini alle. Minun on helpompi olla, kun jalkani ovat ylempänä.
Gerasim toi tuolin ja laski sen kolahuttamatta lattiaan sekä kohotti Ivan Iljitshin jalat tuolille. Ivan Iljitshistä tuntui niin omituisen suloiselta sillä hetkellä, kun Gerasim kohotti hänen jalkojaan ylöspäin.
— Minusta tuntuu paremmalle, kun jalkani ovat näin korkealla, — selitti yhä Ivan Iljitsh.
— Asetahan vielä tuo tyyny alleni.
Gerasim teki näin. Kohotti jälleen isäntänsä sääriä ja työnsi tyynyn hänen allensa. Taas tuntui Ivan Iljitshistä niin suloiselta sen-aikaa kun Gerasim piteli hänen jalkojaan ylhäällä. Kun palvelija laski ne alas, tuntui hänestä taas pahemmalta.
— Gerasim, — sanoi hän hänelle, — oletko nyt hyvin töissä kiinni?
— En suinkaan, herra tuomari, — vastasi Gerasim kaupunkilaispuhetta tavotellen.
— Mitä tehtäviä sinulla vielä on?
— Mitäpäs tehtäviä minulla olisi. Kunhan vain halot käyn pilkkomassa huomiseksi, niin olen kaikki päivän työt tehnyt.
— Pitele sitten jalkojani vielä vähän, niinkuin äsken ylhäällä, — saatatko?
— Miksikäs ei, käyhän se laatuun.
Ja Gerasim kohotti jalat ylöspäin, jolloin potilaasta taas tuntui, että tämä asento huojensi kipua.
— Milloinkas sinä ne halot sitten hakkaat?
— Älkäähän nyt niistä huolehtiko. Kyllä tästä keritään.
Ivan Iljitsh käski Gerasimin istuutua ja pidellä jalkoja, sekä puheli hänen kanssaan. Ja kummallista se vain oli, että hänestä tuntui niin hyvältä niin kauvan kun Gerasim hänen jalkojaan noin piteli.
Siitä lähtien kutsui Ivan Iljitsh tuontuostakin Gerasimin huoneeseensa pitelemään jalkoja hartioilla, ja puheli mielellään hänen kanssaan. Gerasim noudatti pyyntöä myös mieluisasti, tehden työnsä niin ketterästi ja vaatimattoman-hyväntahtoisesti, että se paljon lauhdutti Ivan Iljitshin mieltä. Kaikkien muiden ihmisten terveys, voima ja elämän reippaus loukkasi Ivan Iljitshiä, mutta tämän Gerasimin reippaus ei häntä ensinkään katkeroittanut, vaan päinvastoin rauhoitti.
Ivan Iljitshin suurimpana sielunkärsimyksenä oli valhe. Tuo kaikkien ties-miksi hyväksi-tunnustama valhe, että hän on ainoastaan sairas, mutta ei muka kuole, ja että hänen on vain oltava rauhallinen ja noudattaminen parannusohjeita, josta muka sitten jotakin hyvää seuraa. Mutta hänpä tiesi, että tehtiinpä mitä tahansa, siitä ei muuta seuraa kuin vielä kiduttavampia kärsimyksiä ja kuolema. Ja tuo valhe vaivasi häntä, häntä vaivasi se, ettei tahdottu tunnustaa sitä, minkä kaikki tiesivät kuten hänkin, vaan tahdottiin syöttää häntä valheilla tässä kauheassa asemassa ja pakotettiin hänet itsensäkin ottamaan osaa tähän valheeseen.
Valhe, valhe! tämä hänen kuolemansa aattona sepitetty valhe, joka alensi tuon kamalanjuhlallisen totuuden kaikkien heidän ylellisyyksiensä, vieraspitojensa ja herkuttelujensa tasalle — se tuntui Ivan Iljitshistä kauhean kiduttavalta. Ja monta kertaa tottatosiaan, kun he näitä metkujaan hänen edessään harjoittivat, oli hän ihan huudahtamaisillaan heille: "heretkää valehtelemasta! sillä te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että minä kuolen, siis heretkää ainakin valehtelemasta!" Mutta hänellä ei ollut koskaan rohkeutta tätä sanoa. Hän huomasi koko ympäristönsä pitävän tätä, hänelle niin hirmuista, kuolintoimintaa vain satunnaisena ikävyytenä tai ehkä samankaltaisena epähienoutena, jona pidetään esimerkiksi sitä, jos joku ihminen astuu sisään hienoon vierassalonkiin ja levittää ympärilleen pahaa hajua; hän huomasi että juuri sama hienosto, jota hän koko ikänsä oli palvellut, nyt polki hänet jalkainsa alle. Lisäksi huomasi hän, ettei kukaan häntä säälinyt sentähden ettei kukaan tahtonut edes ymmärtää hänen asemaansa. Gerasim yksin ymmärsi hänen asemansa ja sääli häntä. Ja sentähden oli Ivan Iljitshin hyvä olla ainoastaan Gerasimin seurassa. Hänen oli hyvä olla, kun Gerasim toisinaan yöt-läpeensä piteli hänen jalkojaan tahtomatta mennä nukkumaan ja puheli: "Suvaitkaa olla huolehtimatta, Ivan Iljitsh, kyllä minä vielä ehdin tarpeekseni nukkua", milloin taas äkkiä, ruveten häntä sinuttelemaan, lisäsi: "ka enhän mie sinua näin hoiteleisi, jollet sie oisi niin kipeä!" Gerasim yksin ei valehdellut, ja kaikesta näkyi, että yksin hän älysi, mitä asia koski, eikä hän pitänyt tarpeellisena sitä salata, vaan suorastaan säälitteli heikoksi riutunutta herraansa. Kerranpa hän sen suoraan sanoikin, kun Ivan Iljitsh häntä poistoimitteli:
— Kaikki me kerran kuolemme. Onhan luonnollista että minä, joka olen terve, rasitan itseäni teidän tähtenne! — Näin hän lausui ilmaisten sanoillansa sen, ettei hän pidä rasitustansa raskaana nimenomaan sentähden, että hän sen uhraa kuolemaatekevän ihmisen hyväksi, vaan hän toivoo, että hänenkin hyväkseen, sitten kun se aika tulee, joku uhraa saman vaivan.
Paitsi mainittua valhetta, tai juuri sen seurauksena, tuotti Ivan Iljitshille mielenkidutusta kaikista enin se, ettei kukaan häntä niin säälinyt kuin hän itse tahtoi. Hänellä oli näet hetkiä, jolloin hän, pitkällisten kärsimysten jälkeen, — vaikka kovasti häpesikin sitä tunnustaa — sydämmessänsä himoitsi että joku häntä hellästi säälisi aivankuin sairasta lasta. Ja vaikka hän tiesi olevansa arvokas harmaapartainen oikeudenjäsen, ja että tämä siis oli mahdoton haave, niin hän kuitenkin sitä himoitsi. Hänen suhteensa Gerasimiin lähentelikin hiukan tätä haavetta. Ja sentähden se häntä lohdutti. Mutta saattoi sattua, että kun Ivan Iljitshillä parhaillaan oli tuollainen hellyyden hetki, jolloin hänen teki mieli itkeä ja ottaa vastaan hyväilyjä ja säälinosoituksia, huoneeseen astui hänen virkatoverinsa, oikeudenjäsen Shebek, ja sen sijaan että olisi itkenyt ja sydäntään hellitellyt — hän yhtäkkiä tekeytyi totisenankaraksi, syvämietteiseksi kasvoiltaan ja alkoi hitaasti lausua ajatuksiaan kassatsioonipäätöksen merkityksestä pysyen järkähtämättömänä mielipiteissään. Kaikki tämä häntä ympäröivä valhe ja kaikista enin se valhe, jonka hän omassa itsessään huomasi, myrkytti Ivan Iljitshin viimeiset elinpäivät.