VIII.
Oli aamu. Sen tiesi vain siitä, että Gerasim poistui huoneesta ja sisään astui lakeija Pjotr: sammutti yökynttilät, avasi yhden ikkuna-uutimista sekä alkoi hiljakseen siivota huonetta. Se oli muuten samantekevä mikä aika vuorokaudesta nyt oli, tai mikä viikonpäivä, sillä kaiken himmensi tuo jäytävä, silmänräpäykseksikään herkeämätön kipu, tuo tunne toivottomasti poisriutuvasta, valheellisesta elämästä ja lähestymistään-lähestyvästä, hirveästä, vihatusta kuolemasta, joka yksin oli totta. Viikot, päivät ja vuorokauden tunnit eivät tässä merkinneet mitään.
— Tahtooko herra teetä? kysyi palvelija.
"Hän näkyy sitä kysyvän vain senvuoksi, että herrasväillä on tapana aamuisin juoda erityistä ainetta", mietti sairas ja vastasi lyhyesti:
— En tahdo.
— Ettekös halua siirtyä sohvaan?
"Hänen näkyy pitävän laittaa kamari korjuuseen, jonka vuoksi minä tässä olen tiellä likaamassa ja epäjärjestystä aikaansaamassa", ajatteli potilas, ja vastasi vain:
— En halua, jätä minut rauhaan.
Lakeija touhusi vielä jonkun aikaa huoneessa. Ivan Iljitsh kurotti kättään ja sen huomattuaan lähestyi Pjotr häntä kuuliaisesti.
— Mitä haluatte?
— Annas kelloni!
Pjotr haki kellon, joka oli aivan vuoteen vieressä, ja ojensi hänelle.
— Puoli yhdeksän. Eivätkö muut vielä ole nousseet?
— Eivät suinkaan, herra tuomari. Nuoriherra on mennyt kouluun ja rouva on käskenyt itseänsä herättää vasta sitten, jos te häntä kaipaatte. Menenkös herättämään?
— Älä, ei tarvitse. — "Enköhän sentään maistaisi teetä?" ajatteli hän. — Tuota niin… tuoppas sitä teetä, — sanoi hän ääneen.
Pjotr yritti poistumaan ovesta. Ivan Iljitshiä rupesi yksin-jäänti hirvittämään. "Millä häntä pidättäisin? Niin, — lääkkeet."
— Hoi Pjotr, annas ensin minulle lääkkeitä. "Kukas tiesi vielä lääkkeetkin auttavat", ajatteli potilas. Hän otti lusikan ja kulautti kurkkuunsa. "Eikö mitä, ei ne auta. Se on kaikki roskaa ja petosta", päätti hän, heti kun oli tuntenut suussaan tutun, tuon äitelän-iljettävän maun. "Ei, en minä sitä saata uskoa. Mutta miksi, miksi tämä kipu? Jospa se hetkeksikään helpoittaisi!" Ja hän alkoi voihkia. Pjotr kääntyi takaisin.
— Ei, mene sinä nyt vain ja tuo teetä.
Pjotr läksi.
Jäätyään yksin, voihkaili Ivan Iljitsh ei niinkään paljon kipunsa tähden, vaikka se olikin kauhea, kuin sisällisten tuskien tautta. "Yhtä ja samaa, yhtä ja samaa yöt ja päivät pitkään! Jospa se tapahtuisi edes pikemmin. Mikä niin? Kuolema, pimeys. Ei, ei. Ennen mikä muu hyvänsä kuin kuolema!"
Kun Pjotr astui sisään teetarjottimineen, katsoa tuijotti Ivan Iljitsh kotvan aikaa sekamielin häneen käsittämättä, kuka hän oli ja mitä hän siihen tuli. Pjotr joutui hämilleen tästä katseesta, ja vasta sitten kun sairas sen huomasi, tointui hän tajuntaansa.
— Niin, — sopersi hän, — vai teetä, hyvä on, laskehan pöydälle.
Mutta auta minua sitten peseytymään ja muuttamaan puhdasta paitaa.
Ja Ivan Iljitsh alkoi peseytyä. Pitäen levähdyslomia, pesi hän kätensä, kasvonsa, puhdisti hampaansa, alkoi sukia hiuksiaan ja katsahti peiliin. Häntä hirvitti, — hirvitti varsinkin se, kun hiukset niin litistyivät vasten kalpeata otsaa.
Kun hänelle muutettiin paitaa, tiesi hän, että hänestä on tuntuva vielä hirveämmälle, jos hän katsahtaa ruumiiseensa, eikä sentähden itseensä katsonut. Vihdoin oli kaikki tehty. Hän puki yllensä yöviitan, kääriytyi vaippaan ja istahti nojatuoliin teen ääreen. Hetken tunsi hän itsensä virkeäksi, mutta heti kun rupesi juomaan teetä, tuntui sama maku suussa, sama kipu kyljessä. Hän joi väkisten lasinsa pohjaan ja paneutui taas maata, oikaisten jalkansa suoriksi. Hän paneutui maata ja päästi Pjotrin luotaan.
Yhtä ja samaa. Milloin välkähtää toivon pisara, milloin kuohahtaa epätoivon meri, ja yhä vain jäytää, jäytää tuska ja kipu, ja jokainen hetki on toinen-toisensa kaltainen. Yksikseen on kauhean tuskallista olla, tekee mieli kutsua joku luokseen, mutta hän tietää edeltäpäin, että toisten läsnäollessa on vielä tukalampi. "Jospa saisi jälleen vaikka morfiinia, jotta voisi unhoittaa kaiken surkeuden. Annas kun sanon tohtorille, että hän keksisi vielä jotain tehoavaa. Sillä näin on ihan mahdotonta!"
Siten vietti hän pari tuntia. Mutta silloin kilahti soitto etehisessä. "Oi jospa se olisi tohtori!" Aivan oikein, tohtori se oli, nuorekas, reipas, lihavahko, iloinen herrasmies, jolla olivat sellaiset kasvojenilmeet kuin olisi hän tahtonut sanoa — että mitä te siellä tyhjää säikähditte, kyllä me heti teille kaikki laitamme. Tohtori tietää vallan hyvin, ettei tällaisen naaman näyttäminen täällä kelpaa, mutta hän on nyt kerran sen ijäkseen päällensä pukenut eikä voi sitä pois riistää — aivan kuin ihminen, joka jo aamulla on pukeutunut hännystakkiin ja ajelee vierailuilla koko päivän.
Tohtori hieroo käsiään reippaana ja luottamusta-herättävänä.
— Minulla on kylmä. Siellä on raikas pakkanen ulkona. Antakaahan jahka ensin lämmittelen, — sanoo hän, kasvoillaan sellainen ilme että kunhan tässä vähän ehtii lämmetä, niin kyllä hän sitten muka heti laittaa asiat kuntoon.
— No, kuinkas nyt on? kysyy hän sitten.
Ivan Iljitsh tuntee, että tohtorin oikeastaan tekee mieli kysyä että "kuinkas nyt hurisee?" mutta että hänkin tuntee, ettei niin kehtaa sanoa, ja sentähden vain kysyy: "kuinka olette yönne maannut?"
Ivan Iljitsh katsoo tohtoriin ikäänkuin aikoen kysyä:
"Etkö sinä koskaan ole häpeävä valehtelemistasi?" Matta tohtori ei ole ymmärtävinään hänen ilmettänsä.
Ja Ivan Iljitsh sanoo:
— Vointini on yhtä kamala kuin ennenkin. Kipu ei hellitä, ei herkeä.
Ettekö voisi jotakin keksiä?
— Hm, noin te sairaat aina puhutte. No, nyt kai olen kylliksi lämminnyt eikä huolellisinkaan Praskovja Fjodorovna voisi väittää minun lämpömäärääni vastaan. Siispä sallikaa minun teitä tervehtiä. — Ja tohtori puristaa potilaan kättä.
Ja jättäen tuonnoisen leikillisyytensä, alkaa tohtori totisin kasvoin tutkia ja tunnustella potilasta, valtasuonta, lämpöastetta — ja taas alkavat nuot koputukset ja kuulostukset.
Ivan Iljitsh tietää lujasti ja varmasti, että kaikki tuo on roskaa ja pelkkää petosta, mutta kun tohtori polvilleen asettuen kurottaiksen hänen ylitsensä, likistäen korvansa milloin ylemmä, milloin alemma ja sangen merkitsevin naamoin teettää hänellä kaikellaisia voimisteluliikkeitä, niin Ivan Iljitsh antautuu tähän vastustamatta, aivan kuten hän ennen on suostunut advokaattien puheisiin, silloin kun hän jo sangen hyvin tiesi, että he suorastaan valehtelevat, sekä syyn, miksi he valehtelevat.
Tohtorin seistessä näin polvillaan sohvalla ja vielä viimeistellessä koputuksiaan, alkoi ovelta päin kuulua silkkileningin kahinaa ja rouvan ääntä, kun tämä nuhteli Pjotria siitä, ettei hänelle oltu ilmoitettu tohtorin saapumisesta.
Praskovja Fjodorovna astuu sisään, suutelee miestään ja alkaa heti vakuuttaa, että hän on jo aikaa-sitten noussut ja että hän vain väärinkäsityksen tähden on ollut näkymättömissä tohtorin tullessa.
Ivan Iljitsh katsoo vaimoonsa tarkastellen häntä kiireestä-kantapäähän ja lukien hänelle viaksi sekä hänen valkoisen hipiänsä että täyteläisyytensä, hänen kättensä ja kaulansa puhtauden, hänen hiustensa kiillon ja elonvirkeiden silmäinsä loisteen. Ja hänen kosketuksensa häneen panee hänet värisemään vihasta, joka hänessä tulvahtaa vaimoansa vastaan.
Vaimon suhde mieheensä ja hänen sairauteensa on yhä entisellään. Kuten tohtori on muodostanut itselleen suhteen potilaisiinsa, jota hän ei enää voi muuttaa, samoin on hänkin luonut itselleen erikoisen suhteen mieheensä — sellaisen, ettei mies muka tee mitä pitäisi, ja on itse syypää sairauteensa, vaan hän koettaa rakkaudella häntä taivuttaa terveyttään hoitamaan — eikä voi enää muuttaa suhdettaan häneen.
— Niin, eihän hän tottele eikä ota lääkkeitä aikoinaan. Ja varsinkin paneutuu hän maata sellaiseen asentoon, joka on hänelle varmaankin vahingollista, — jalat ylöspäin.
Ja hän kertoi, kuinka hänen miehensä toimittaa Gerasimin pitelemään jalkojaan ylhäällä.
Tohtori hymyili lempeän-halveksivasti: "Mitäpäs sille taitaa että nuo sairaat toisinaan keksivät moisia tuhmuuksia, mutta heille voi antaa anteeksi."
Kun tutkimus oli loppunut, katsoi tohtori kelloansa ja silloin Praskovja Fjodorovna selitti miehellensä, että tahtokoonpa tämä tahi ei, mutta nyt hän on kutsunut kuuluisaa tohtoria heillä käymään, ja he tulevat yhdessä tämän Mihail Davidovitshin kanssa — niin nimitettiin jokapäiväistä tohtoria — tutkimaan ja tuomitsemaan sairaan tilaa.
— Älä sinä nyt enää huoli vastustella. Minä teen sen itseni tähden, — sanoi hän ivallisesti, antaen tuntea että hän tekee kaiken miehensä takia, joten ei tällä ole oikeutta sitä häneltä kieltää. Sairas oli vaiti ja rypisti otsaansa. Hän tunsi että tuo valhe, joka häntä ympäröitsi, oli niin sekasotkuinen, että oli enää vaikea mitään erottaa.
Kaiken, mikä miestä koski, oli vaimo tekevinään ainoastaan itsensä tähden, ja niin hän todella tekikin, mutta puheessaan toi hän sen esiin sillä tavalla, että toisen täytyi saada asiasta aivan päinvastainen käsitys.
Kello 1/2 12 päivällä saapui todella kuuluisa tohtori taloon. Jälleen pantiin toimeen kuulostuksia ja tärkeitä keskusteluita sekä läsnä että toisessa huoneessa, ja kyselmyksiä ja vastauksia yhtä merkitsevin naamoin kuin ennenkin — niin että jälleen tuon todellisen elämän- ja kuolemantutkimuksen asemesta, mikä potilaalle nyt olisi ollut tärkeintä, syntyi kysymys munaskuista ja umpisuolesta, jotka olivat jotenkin nousseet kapinaan, jota kukistamaan nyt ryhtyivät molemmat tohtorit saadaksensa ne muka taas järjestykseensä.
Kuuluisa tohtori lausui hyvästit vakavan, mutta ei toivottoman näköisenä. Arkaan kysymykseen, jonka Ivan Iljitsh häneen kohotetuin, kauhusta ja toivosta välkkyvin silmin teki, että: onko mahdollisuutta terveeksi tulemiseen? — vastasi hän, ettei tietysti takuuseen voi mennä, mutta että mahdollisuus on olemassa. Toivon katse, jolla Ivan Iljitsh seurasi tohtoria tämän poislähtiessä, oli niin sääliä-herättävä, että Praskovja Fjodorovna sen nähdessään vielä tyrskähti itkuunkin poistuessaan toiseen huoneeseen maksaaksensa palkkion kuuluisalle tohtorille.
Sitä hengen korkenemusta, minkä tohtori toivon-herätyksellään oli aikaansaanut, ei kuitenkaan kauvan kestänyt. Siinä oli jälleen sama huone, samat taulut, uutimet, seinäpaperit, rohtopullot — ja sama, oma kolottava, kärsivä ruumis. Ja Ivan Iljitsh alkoi voihkia, kunnes hänelle tehtiin sisäänruiskutus, jolloin hän vaipui unenhorroksiin.
Kun hän taas tointui, oli jo alkanut hämärtää — ja hänelle kannettiin päivällisruoka eteen. Vaivoin sai hän syödyksi lientä, ja sitten oli kaikki taas kuin ennenkin, ja edessä pitkä, ikävä yö.
Päivällisen jälkeen kello 7 astui hänen huoneeseensa Praskovja Fjodorovna, puettuna ikäänkuin iltamaan, paksut rinnat piukalle kiristettyinä ja puuderin jälkiä kasvoillaan. Hän oli jo aamulla muistuttanut miehelleen heidän lähdöstään teatteriin sinä iltana. Oli näet Sarah Bernhardtin vierailunäytäntö, ja heillä oli tilattuna aitio, jonka Ivan Iljitsh oli ennen kehoittanut hankkimaan. Nyt oli hän sen unhoittanut, ja puolisonsa puku häntä loukkasi. Mutta hän salasi loukkautumisensa, koska muisti itse tyrkyttäneensä heitä hankkimaan aition ja menemään sinne sentähden, että teatterissa-käynti oli lapsille kasvattavaa ja tuotti esteettistä nautintoa.
Itsetyytyväisenä, mutta hiukan kuin syyllisenä astui Praskovja Fjodorovna nyt sisään. Hän istahti miehensä vuoteen viereen, tiedusti hänen terveyttään, tehden sen, kuten sairaasta näytti, vain kysyäkseen eikä suinkaan saadakseen tietää, sillä hän tiesi hyvin ettei ollut mitään uutta kuultavaa, ja alkoi selittää, ettei hän mitenkään tahtoisi mennä teatteriin, vaan koska aitio kerran on ostettu ja koska sinne menevät myös Helena ja tytär ynnä tyttären sulhanen, tuomari Petrishtshev, niin on mahdotonta päästää heitä yksikseen. Tietysti olisi hänen paljon hauskempi jäädä istumaan tänne miehensä kanssa! Kunpa tämä nyt vain hänen poissaollessaan tekisi tohtorin määräysten mukaan!
— Niin, ja Fjodor Dmitrievitsh (sulhanen) haluaisi myös tulla tänne sisään. Saapiko hän tulla? Ja Liisa myös?
— Tulkoot vain.
Tytär astui sisään juhlapukimessa, yläruumis kokonaan paljastettuna, tuo nuori ruumis, joka niin tuotti potilaalle kärsimystä. Mutta hän oli sen pannut tahallaan näytteille.
Kuinka hän olikaan terve ja voimaa-uhkuva, kuinka hän olikaan rakastuksissaan sulhaseensa ja vihasi tautia, kärsimystä ja kuolemaa, jotka häiritsivät hänen onneansa!
Myös Fjodor Dmitrievitsh astui sisään, puettuna hännystakkiin, tukka käherrettynä à la Capoul, pitkä, jäntevä kaula tiiviisti valkoiseen kaulukseen kiristettynä, äärettömän avara hohtavan-valkoinen rintamus pullollaan, ja vankat koivet ahtaisiin, mustiin housuihin pujotettuina. Tätä komeutta lisäsi vielä yksi käteen pinnistetty valkohansikas ynnä kokoonlaskettava silkkihattu kainalossa.
Heidän perässään kyhni sisään huomaamatta myös kimnastipoikanen, yllään uutukainen univormu, hänkin poloinen hansikkaat-käsissään sekä kauheat sinelmät silmäin alla, joiden merkityksen Ivan Iljitsh tiesi. Poika oli aina ollut isänsä mielestä surkuteltava olento. Hänen säikähtyneessä ja kipua-tajuavassa katseessaan oli jotain hirvittävää. Paitsi Gerasimia osasi Ivan Iljitshin mielestä yksin Volodja häntä ymmärtää ja sääliä.
Kaikki istuutuivat ja tiedustivat jälleen potilaan terveyttä. Syntyi äänettömyys. Liisa kysäsi äidiltään teatteri-kiikaria, jonka johdosta syntyi heidän välillään kiistelyä siitä, kuka sen oli korjannut ja minne. Tämä aikaansai ikävän mielialan huoneessa.
Fjodor Dmitrievitsh kysyi Ivan Iljitshiltä, oliko tämä koskaan nähnyt Sarah Bernhardtia. Ivan Iljitsh ei ensin käsittänyt, mitä häneltä kysyttiin, vaan vastasi sitten: "ei, olettekos te jo hänet nähnyt?"
— Kyllä, kappaleessa Adrienne Lecouvreur.
Praskovja Fjodorovna tiesi huomauttaa että mainittu näyttelijätär on mainio — varsinkin eräässä kappaleessa. Tytär lausui vastaväitöksen. Ja niin alkoi keskustelu kuuluisan näyttelijättären kauniista ja luonnollisesta näyttelemistaidosta, tuollainen keskustelu, mikä on aina ja ijäti sama.
Kesken keskustelua tuli Fjodor Ivanovitsh katsahtaneeksi Ivan Iljitshiin — ja vaikeni. Muut loivat myös häneen silmänsä ja vaikenivat. Ivan Iljitsh katsoi välkähtelevin silmin suoraan eteensä silminnähtävästi vihastuksissaan heihin. Tämä täytyi korjata, mutta sitä oli mahdoton mitenkään korjata. Täytyi jotenkin tehdä loppu tästä äänettömyydestä. Kukaan ei siihen tahtonut rohjeta ryhtyä, ja kaikkia alkoi hirvittää, että joku säädyllisyyden valhe äkisti raukeaa rikki, ja kaikille käypi selväksi se, mikä todella on olemassa. Liisa rohkaisi itsensä ensimmäiseksi katkaisten vaitiolon. Hän koetti peittää sen, mitä kaikki tunsivat, mutta puhui varomattomasti.
— Jos aijomme joutua teatteriin, niin kyllä nyt on aika lähteä, — sanoi hän katsahdettuaan kelloonsa, joka oli isän antama lahja, ja hymyillen tuskin huomattavasti, vaikka merkitsevästi sulhaselleen, joka yksin mahtoi tietää sen hymyn tarkoituksen, nousi ylös kahisuttaen hameitaan.
Kaikki nousivat, hyvästelivät ja lähtivät pois.
Kun he olivat menneet, tuntui Ivan Iljitshistä helpommalta: valhetta ei ollut — se oli poistunut heidän mukanaan, mutta kipu oli jäänyt jäljelle. Tuo sama kipu, tuo sama kauhu tekivät ettei mikään tuntunut keveämmältä eikä raskaammalta. Mutta yleisvointi paheni pahenemistaan.
Jälleen kului hetki hetken perästä, tunti tunnin perästä äärettömässä yksitoikkoisuudessa, ja yhä hirveämmäksi kävi tuo välttämätön loppu.
— Niin, lähettäkää sieltä Gerasim tänne, — vastasi potilas Pjotrin kysymykseen.