IX.
Myöhään yöllä palasi rouva kotiin. Hän hiipi varpaisillaan miehensä huoneeseen, mutta tämä kuuli kuitenkin hänen tulonsa, avasi silmänsä ja — sulki ne taas kiireesti. Rouva tahtoi lähettää Gerasimin pois ja jäädä itse istumaan miehensä viereen. Mutta tämä sanoi silmiään raottaen: — Ei. Mene itse!
— Kärsitkö sinä kovin?
— Samapa se.
— Ota ooppiumia.
Potilas suostui ja joi. Vaimo poistui. Noin kello 3:een saakka oli Ivan Iljitsh kiduttavassa horrostilassa. Hänestä tuntui että häntä koetetaan kipuineen pistää johonkin ahtaaseen, syvään, mustaan säkkiin ja pujotetaan yhä syvemmälle, mutta ei saada pohjaan asti työnnetyksi. Ja tämä kauhea toimitus tuottaa hänelle kärsimystä. Hän pelkää eikä tahdo vajota sinne, hän taistelee vastaan ja koettaa pelastua. Ja kas: yhtäkkiä ikäänkuin revähtää hän rikki ja syöksyy alas ja — herää.
Sama Gerasim istuu yhä hänen vuoteensa jalkopäässä, torkkuen kaikessa rauhassa ja kärsivällisyydessä, ja potilaan laihtuneet jalat, sukkiin pistettyinä, lepäävät kohotettuina hänen hartioillaan; sama kynttilä varjostimineen tuikuttaa hänen vieressään, ja sama katkeamaton kipu kolottaa hänen ruumiissaan.
— Mene pois, Gerasim, — sopertaa sairas.
— Eikö mitä, kyllä minä tässä istun.
— Ei tarvitse, mene pois.
Hän antoi jalkansa liuskahtaa alas hartioilta, paneutui kyljelleen nojautuen kyynäspäätänsä vasten ja tunsi viiltävää sääliä omaa itseänsä kohtaan. Hän odotti vain sitä, että Gerasim poistuisi viereiseen huoneeseen heittääkseen hänet rauhaan, mutta ei jaksanut itseänsä kauvemmin pidättää, vaan raukesi itkemään kuin lapsi. Hän itki omaa avuttomuuttaan, omaa kauheata yksinäisyyttään, itki ihmisten julmuutta, Jumalan julmuutta ja Jumalan näkymättömyyttä.
"Minkätähden Sinä kaiken tämän olet tehnyt? Minkätähden olet minut tänne tuonut? Mistä syystä, mistä syystä niin kauheasti minua kidutat?"
Vastausta ei hän odottanutkaan, vaan hän itki sitä, ettei vastausta ole eikä koskaan tule. Kipu nousi jälleen, mutta hän ei hievahtanutkaan eikä huutanut hoitajaansa. Hän jupisi itsekseen: "lyö vielä, lyö vain! Mutta mistä syystä minua lyöt? Mitä minä Sinulle olen tehnyt, mitä?"
Sitten hän asettui, herkesi ei ainoastaan itkemästä, vaan myös hengittämästä, ja jännitti huomionsa kokonaan yhteen kohti: aivan kuin olisi hän kuunnellut ääntä, joka ei puhunut äänteiden avulla, vaan sielun ääntä, ajatusten kulkua, mikä hänen hengessään nousi.
— Mitä sinä tahdot? — oli ensimmäinen selvä, sanoilla ilmaistava käsite, minkä hän kuuli. — Mitä tahdot? Mitä tahdot sinä? — toisti hän itselleen. — Mitäkö? — Sitä ettei tarvitseisi kärsiä. Sitä että saisi elää! — kuului vastaus.
Ja hän antautui jälleen niin jännitetyn sisällisen huomionteon valtaan, ettei edes kivun tunto saanut häntä siitä irtihoukutelluksi.
— Elää? Kuinka elää? — kysyi sielun ääni.
— Niin, elää sillä tavalla kuin minä ennen elin, — hauskasti ja hyvästi.
— Kuinkas hauskasti ja hyvästi sinä sitten ennen elit? — kysyi ääni.
Ja hän alkoi mielikuvituksessaan valikoida parhaita hetkiä tuosta hauskasta elämästä. Mutta, kummallinen asia, nämät parhaimmat hauskan elämän hetket eivät nyt lainkaan näyttäneet siltä, miltä ne olivat näyttäneet silloin. Ei yksikään niistä ollut entisensä veroinen — paitsi ensimmäisiä lapsuuden muistelmia. Siellä lapsuudessa oli näkyvissä jotakin todella saloista, jolla olisi voinut elää, jos se aika olisi voinut palata. Mutta sitä ihmistä, joka tätä suloista oli kokenut, ei enää ollut, se oli vain kuin muisto jostakin toisesta.
Heti kun alkoi se, minkä tuloksena oli nykyinen hän, Ivan Iljitsh, niin kaikki silloiset riemut sulivat nyt tyhjiin hänen silmissään ja muuttuivat joksikin mitättömäksi ja usein iljettäväksi.
Ja kuta kauvemmaksi lapsuudesta, kuta likemmäksi nykyisyyttä hän oli tullut, sitä mitättömämmiksi ja arveluttavammiksi olivat elämän ilohetket käyneet. Niin oli ollut jo kouluajoista alkaen. Tosinhan siellä oli ollut jonkunverran vilpitöntä hyvääkin, oli ollut hilpeyttä, ystävyyttä ja toiveita. Mutta ylemmillä luokilla oli jo ollut harvemmin näitä hyviä hetkiä. Sitten, ensimmäisenä palveluskautena kuvernöörinkansliassa, oli jälleen ilmaantunut noita hyviä hetkiä, ne olivat noita lemmenmuisteloita. Senjälkeen oli kaikki taas hämmentynyt, ja hyvää oli jäänyt jäljelle yhä niukemmin. Siitä eteenpäin oli hyviä hetkiä ollut tarjona vieläkin vähemmin kuin ennen, ja kuta kauvemmas hän oli päässyt, sitä köyhemmäksi oli hänen sisäinen elämänsä muuttunut.
Naimisiinmeno… niin yhtäkkiä myös pettymys… ja vaimon suusta tuntuva haju, ja aistillisuus, ja teeskentely! Ja sitten tuo koneellisen-kuollut virka ja rahahuolet, ja niin vuosi, ja niin kaksi, ja niin kymmenen, ja niin kaksikymmentä — yhtä-menoa ja yhtä yksitoikkoisesti! Aivan kuin olisi hän kulkenut koko ajan alas mäkeä, kuvitellen kulkevansa ylös vuorelle. Niinpä se oli ollutkin. Yleiseltä kannalta katsoen oli hän kulkenut ylös vuorta, mutta samalla tasalla hänen allaan oli elämäkin paennut… Ja siinä nyt tulokset — kuole pois!
Mutta mitä se sitten on? Ja miksi se niin on? Mahdotonta, aivan mahdotonta, että niin mieletön, niin mitätön olisi elämä! Ja jos se kuitenkin olisi niin mitätön ja mieletön, niin miksikä täytyy kuolla ja kuolla kärsien? Jotakin tässä on hullusti.
Kentiesi minä en ole elänyt niinkuin pitää? juolahti yhtäkkiä hänen päähänsä. Mutta kuinka en olisi elänyt oikein, kun kerran olen tehnyt kaikki, kuten vaaditaan? puheli hän itselleen, karkoittaen heti-paikalla luotaan tuon elämän ja kuoleman koko arvoituksen ainoan ratkaisun, pitäen sitä peräti mahdottomana seikkana.
Mitäs sinä nyt tahdot? Elääkkö? Ja millä tavalla? Silläkö tavalla kuin elät virastossasi, kun oikeudenpalvelija julistaa: "korkea oikeus tulee!"… Oikeus! oikeus! toisteli hän itsekseen. Kas tässä se korkea oikeus. Mutta enhän minä ole syyllinen! kirkasi hän kiukuissaan. Mistä syystä minut tuomitaan?…Ja hän lakkasi itkemästä ja, kääntäen kasvonsa seinään päin, rupesi miettimään sitä yhtä ja samaa asiaa että: minkätähden ja mistä syystä koko tämä kauheus on tullut?
Mutta kuinka paljon tahansa hän miettikin, vastausta vain ei hän löytänyt. Ja kun hänen mieleensä juolahti, mikä usein ennenkin oli hänen mieleensä juolahtanut, nimittäin se ajatus, että kaikki muka johtui siitä, ettei hän ollut elänyt oikein, niin hän heti sai sen oudon ajatuksen karkoitetuksi muistamalla, kuinka säännöllistä elämää hän aina oli viettänyt.