X.
Kului vielä kaksi viikkoa. Ivan Iljitsh ei enää noussut sohvaltaan, jossa hän nyt mieluummin lepäsi kuin vuoteessa. Ja, maaten melkein koko ajan kasvot seinään päin käännettyinä, koki hän yhä samoja selittämättömiä kärsimyksiä, miettien yhä samaa ratkaisematonta ajatustaan. "Mitä tämä on? Onko todella totta, että se on kuolema?" Ja sisällinen ääni vastasi: "kyllä se on totta". "Mistä syystä nämät vaivat?" Ja ääni vastasi: "ilman vain, ei mistään syystä". Sen pitempiä sisällisiä tutkisteluita ei hänellä ollut.
Sairautensa alusta asti, siitä saakka kun Ivan Iljitsh ensi kerran ajoi lääkäriin, oli hänen elämänsä jakautunut kahteen vastakkaiseen suuntaan, jotka vuorotellen vaihtelivat: milloin hän epätoivoisena odotti tuota käsittämätöntä ja kauheaa kuolemaa, milloin hän täynnänsä toivoa ja harrastusta teki huomioita oman ruumiinsa toiminnasta, milloin väikkyi hänen silmäinsä edessä pelkkä munaskuu tai umpisuoli, joka oli ajaksi kieltäytynyt täyttämästä velvollisuuksiaan, milloin aukeni hänen allaan tuntemattoman kuoleman hirveä kuilu, josta ei voinut mitenkään pelastua.
Nämät kaksi mielialaa olivat heti taudin alusta asti sekaantuneet toinen-toiseensa, mutta kuta pitemmälle tauti kehittyi, sitä arveluttavammiksi ja hurjemmiksi muuttuivat mielihoureet munaskuusta, ja sitä tosioloisemmaksi kävi lähestyvän kuoleman tunto.
Kannattipa nyt muistella sitä, mikä hän oli ollut kolme kuukautta takaperin, ja sitä, mikä hän oli nyt — muistella, kuinka hän aste-asteelta oli kulkenut myötämäkeen, jotta kaikki toivon mahdollisuus sitä mukaa murtuisi.
Yksinäisyytensä viime-aikoina, jolloin hän makasi kasvot sohvanselustaan päin käännettyinä, hämärästi tajuten ympärillään suurkaupungin kuhinan ja lukuisten tuttavainsa ja omaistensa olemassaolon, — tuon yksinäisyyden, jota suurempaa ei voinut missään olla, ei meren pohjalla eikä maan päällä, sellaisen hirveän yksinäisyytensä viime-aikoina eli Ivan Iljitsh ainoastaan menneisyytensä muistoilla. Kuva kuvan perästä tästä menneisyydestä nousi nyt hänen eteensä. Ne alkoivat aina likeisimmästä ja loppuivat kaukaisimpaan ajanhetkeen, lapsuudenaikaan, johon ne pysähtyivät. Jos Ivan Iljitsh sattui ajattelemaan esimerkiksi luumukeittoa, jota hänelle nykyään tarjottiin syötäväksi, niin muisti hän samalla lapsuutensa-aikuisia tuoreita, rypistyneitä, ranskalaisia luumuja ja niiden erikoista makua ja mehevyyttä niitä imeskeltäessä luuhun asti, ja tämän makumuiston rinnalla kohosi koko sarja muita senaikuisia muistoja: hänen hoitajattarensa, hänen veljensä, hänen leikkikalunsa… "Mitäs niistä… se käy liian kipeää", mutisi hän itsekseen ja siirtyi jälleen ajattelemaan nykyisyyttä, jossa häntä ensimmäisenä kohtasi nappi sohvanselustassa ja safiaanin poimut. "Safiaani on kallista, mutta löyhää; siitä oli heillä ollut riitaa vaimon kanssa. Mutta toisellainen se safiaani oli, ja toisellainen se riita silloin, kun me kerran revimme isä-ukon salkun ja saimme kuka-käskiä, mutta mamma — toi prenikoita". Ja taas pysähtyi kuva lapsuudenaikaan ja taas koski se kipeää Ivan Iljitshiin, ja hän koetti karkoittaa kuvat luotaan ja ajatella muita asioita.
Ja samalla hänen sielussaan taas näiden muistojen rinnalla nousivat toiset kuvasarjat, jotka kertoivat hänen tautinsa kehityskulkua. Kuta kauvemmas taaksepäin hän muisteli, sitä enemmän näki hän elämää sielläkin. Enemmän elämän hyvää ja enemmän itse elämää. Mutta molemmat kuvasarjat sulivat yhteen. Ja hän ajatteli: "niinkuin kidutukset pahenevat pahenemistaan, niin myös koko elämäkin on muuttunut muuttumistaan pahempaan päin." Ainoastaan yksi oli ollut valoisa pilkku siellä takanapäin elämän aamussa, mutta sitten oli se pikaisesti pimenemistään pimennyt. "Takaisinpäin suhteellisesti etäisyyksien neliöihin", ajatteli Ivan Iljitsh. Ja hänen mieleensä johtui luonnontieteellinen esimerkki kivestä, joka lentää alaspäin avaruudessa kasvavalla nopeudella. Elämä, tuo sarja paisuvia kärsimyksiä, syöksyy syöksymistään kohti loppua hirveimpään kärsimykseensä. "Toisin sanoen: se olen minä, joka näin lennän alaspäin kohti kuolemaa…"
Hän vavahti, liikahti ja tahtoi vastustaa, mutta hän tiesi jo, että oli mahdotonta vastustaa, ja loi jälleen nuot katsomisesta väsyneet silmänsä — joita hänen oli vaikea saada irti siitä, mikä hänen edessään häämötti — sohvanselustaan, ja odotti, odotti tuota hirmuista putoamista, tuota särkymyksensä iskua. "Sitä on mahdoton vastustaa", jupisi hän itsekseen. "Mutta jospa edes käsittäisi, miksi se on välttämätön? Vaan sekin on mahdotonta. Sen voisi ehkä kuitenkin selittää, jos voitaisiin sanoa, etten minä ole elänyt niin, kuten pitää. Mutta sitähän nyt tietysti on mahdoton tunnustaa", arvosteli hän itsekseen muistaen elämänsä kaikkea laillisuutta, säännöllisyyttä ja säädyllisyyttä. "Eihän sellaista voi edes otaksuakkaan minunlaisestani miehestä!" hymähti hän itsekseen huulillaan, ikäänkuin joku olisi voinut nähdä tämän hänen hymynsä ja tulla petetyksi sen kautta. "Ei ole kuin olekkaan selitystä! Mistä siis kärsimys ja kuolema?"