XI
TYÖHUONEEN JA VIERASHUONEEN TOIMIA.
Jo hämärsi kun saavuimme kotiin. Äiti istui pianoa soittamaan, mutta me lapset otimme esiin paperia, kyniä, värejä ja asetuimme piirustamaan pyöreän pöydän ääreen. Minulla oli ainoastaan sinistä väriä; mutta siitä huolimatta aikomukseni oli kuvata metsästystä. Sangen elävästi siveltyäni sinisen pojan sinisen hevosen selkään ja vielä sinisiä koiria, minä vaan en varmaan tietänyt saako maalata myös sinistä jänistä, ja juoksin sentähden työhuoneeseen isän kanssa siitä neuvottelemaan. Isä luki jotain ja kysymykseeni: "löytyykö sinisiä jäniksiä?" nostamatta päätään vastasi: "löytyy, lapseni, löytyy". Palattuani pyöreän pöydän ääreen laitoin siis sinisen jäniksen, sitten katsoin tarpeelliseksi muuttaa sen pensaaksi. Mutta ei pensaskaan ollut mieleeni; minä tein siitä puun, puusta heinäsuovon, heinäsuovosta pilven ja vihdoin tahrasin paperini niin perin pohjin, että vihastuin ja revin sen palasiksi ja menin torkkumaan syvään nojatuoliin.
Äiti soitti oman opettajansa Fieldin toista konserttia. Minä torkuin, ja mielikuvituksessani heräsi jonkinlaisia keveitä valkosia, läpinäkyviä muistoja. Hän rupesi soittamaan Beethovenin pateettista sonattia, ja mieleeni juolahti jotakin surullista, raskasta ja synkkää. Äiti soitteli sangen usein näitä kahta kappaletta; sentähden niin hyvin muistan sen tunteen, jonka ne minussa herättivät. Tämä tunto oli muistojen kaltainen; mutta minkä muistojen? Näytti niinkuin olisi muistellut semmoista mikä ei ollut koskaan tapahtunut.
Minua vastapäätä oli ovi työhuoneeseen, ja minä näin kuinka sinne tuli Jaakko ynnä muutamia muita miehiä, partaniekkoja. Ovi pantiin heti heidän jälkeensä kiinni. "Nyt ne taas alkoivat toimet!" ajattelin. Minusta näytti että tärkeämpiä asioita kuin niitä, jotka toimitettiin työhuoneessa, ei maailmassa voinut olla: tätä käsitystä tuki vielä sekin seikka, että työhuoneen ovia kaikki tavallisesti lähestyivät puhuen kuiskaamalla ja käyden varpaisillaan; sieltä kuului isän äänekäs puhe ja tuntui sikarin haju, joka minua aina jostakin syystä suuresti miellytti. Torkuksissani minä hämmästyksekseni äkkiä kuulin hyvin tutun saappaiden narinan. Karl Ivanovitsh kulki varpaillaan sangen synkän ja päättäväisen näkösenä, joitakin papereita kädessä, ja koputti hiljaa työhuoneen ovelle. Hän päästettiin sisälle ja ovi sulkeutui jälleen.
"Kunhan vaan ei tapahtuisi jotakin onnettomuutta!" ajattelin minä, —
"Karl Ivanovitsh on vihoissaan: hän voi tehdä vaikka mitä"…
Minä nukahdin jälleen.
Onnettomuutta ei sentään mitään tapahtunut; tunnin kuluttua minut herätti taas sama saappaiden narina. Karl Ivanovitsh pyyhki tullessaan nenäliinallaan kyyneleitä, jotka huomasin hänen poskillaan. Hän kulki minun ohitseni murahdellen jotakin itsekseen ja hävisi yläkertaan. Sitten tuli isä työhuoneesta vierashuoneeseen.
— Arvaappa mitä olen päättänyt tehdä? sanoi hän iloisella äänellä, pannen kätensä äidin olalle.
— Mitä niin, ystäväni?
— Otan Karl Ivanovitshin mukaan lasten kanssa. Tilaa on kuormavaunuissa. Lapset ovat häneen tottuneet, ja hänkin puolestaan näyttää olevan heihin ikäänkuin kiintynyt: nuo 700 ruplaa vuodessa eivät paljonkaan näy laskuissa, et puis au fond c'est un trés bon diable.
Minä en voinut saada päähäni mistä syystä isä haukkuu Karl
Ivanovitshiä.
— Se ilahuttaa minua suuresti, sanoi äiti: sekä lasten että hänen tähtensä: hän on todella kelpo ukko.
— Olisitpa nähnyt kuinka liikutettu hän oli, kun sanoin hänelle että hän saa pidättää nuo 500 ruplaa lahjana… mutta mikä on kaikkein hullunkurisinta, se on tämä lasku, jonka hän minulle esitti. Maksaa todellakin vaivan katsahtaa siihen, lisäsi hän naurahtaen ja antoi äidille Karl Ivanovitshin kirjottaman paperiliuskan: — suuremmoista!
Laskun sisällys oli seuraava:
"Lapsille kaksi onkea — 70 kopekkaa.
"Väripaperia, kultapaperia, liisteriä ja pahvia rasiaa varten, lahjoituksia — 6 ruplaa 55 kopekkaa.
"Kirja, lahjana lapsille — 8 r. 16 k.
"Aluhousut Nikolaille 4 r.
"Pietari Aleksandrovitshin vuonna 18— Moskovassa lupaama
kultakello, arvoltaan 140 r.
"Kaikkiaan summa, minkä Karl Mauer on saapa paitsi palkkaansa
— 159 r. 79 k."
Jokainen, joka luki tämän laskun, missä Karl Ivanovitsh vaatii kaikki lahjoihin käyttämänsä rahat takasin ja lisäksi vaatii maksamaan hänelle luvatun lahjan hinnan, jokainen olisi ajatellut että Karl Ivanovitsh ei ole mitään muuta kuin epähieno saituri, — mutta jokainen olisi näin sanoen perinpohjin erehtynyt.
Astuessaan työhuoneeseen laskuineen ja edeltäpäin valmistettuine puheineen hän aikoi isälle kaunopuheliaasti esittää kaikki vääryydet, joita hän oli saanut talossamme kärsiä, mutta kun hän sitten oli puheensa alkanut samalla liikuttuvalla äänellä ja samoilla tuntehikkailla painoilla, joilla tavallisesti meille saneli kirjotusta, vaikuttikin tämä hänen kaunopuheliaisuutensa voimakkaimmin häneen itseensä; niin että päästyään siihen kohti, jossa hänen piti sanoa: "niin katkeraa kuin lieneekin minun erota lapsista", hän kokonaan hämmentyi, äänensä alkoi vavahdella, ja — hänen oli vetäminen esille taskustaan ruudukas nenäliina.
Niin, Pietari Aleksandrovitsh, sanoi hän kyyneleet silmissä (tätä kohtaa ei valmistetussa puheessa lainkaan ollut): — minä olen niin tottunut lapsiin, etten tiedä mihin ryhtyä ilman heitä. Ennen vaikka ilman palkkaakin palvelen teitä, lisäksi hän toisella kädellä kyyneleitä kuivaten, toisella tarjoten laskua.
Että Karl Ivanovitsh tällä hetkellä puhui totuuden mukaisesti, sen voin varmasti vakuuttaa, sillä tunnen hänen hyvän sydämmensä; mutta miten tuo lasku soveltuu hänen sanoihinsa, se jää minulle arvotukseksi.
— Jos teistä tuntuu ikävältä erota, niin minun on vieläkin ikävämpi luopua teistä, sanoi isä pudistaen häntä olasta: — minä olen muuttanut aikeeni.
Vähää ennen illallista ilmestyi Grisha sisälle. Siitä saakka kuin hän oli tullut taloomme, hän lakkaamatta huokaili ja itki, niin että niiden mielestä, jotka uskoivat hänen ennustustaitoansa, meidän kotiamme uhkasi joku onnettomuus. Hän rupesi hyvästelemään ja sanoi lähtevänsä huomenaamuna edemmäs. Minä iskin silmää Volodjalle ja läksin huoneesta.
— Mitä?
— Jos tahdomme nähdä Grishan kahleita, niin mennään pian ylös miespalvelijain puolelle. Grisha makaa toisessa huoneessa, viereisessä kopukassa voi mainiosti istua ja me saamme nähdä kaikki.
— Hyvä! Odota tässä: minä kutsun tytöt.
Tytöt juoksivat ulos vierashuoneesta ja me läksimme ylös. Pienen riidan jälkeen ratkaistuamme kenen oli ensimmäisenä astuminen kopukan pimeyteen, me istuuduimme sinne ja aloimme odottaa.