XIII
NATALIA SAVISHNA.
Kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla juoksenteli Habarovin kylän taloissa ryysyisenä ja paljasjalkaisena, mutta kuitenkin iloisena, lihavana ja punaposkisena Natashkaksi sanottu tyttö. Hänen isänsä, klarinetisti Savvin ansioiden vuoksi ja pyynnöstä otti isoisäni tytön yläkertaan olemaan yhtenä isoäitini naispalvelijoista. Sisäpiikana Natashka kunnosti itsensä sekä nöyryydellään että ahkeruudellaan. Kun sitten äitini syntyi ja tarvittiin lastenpiikaa, niin tämä toimi uskottiin Natashkalle. Ja tälläkin uudella alalla hän saavutti kiitosta ja tuli palkituksi toimeliaisuutensa, uskollisuutensa ja nuorelle rouvalle osottamansa rakkauden vuoksi. Mutta Fokan puuteroitu pää ja polvisukat — ja kun tämän nuoren, vikkelän kamaripalvelijan oli virkansa puolesta usein tekemistä Natalian kanssa, — saivat tuon alkuperäisen, mutta rakastavan sydämmen vangiksi. Asia meni niin pitkälle, että tyttö itse päätti mennä isoisäni puheille pyytämään lupaa päästä Fokan vaimoksi. Isoisä käsitti hänen pyyntönsä kiittämättömyydeksi, suuttui ja lähetti Natalia paran rangaistukseksi arokylän karjakoksi. Mutta kuuden kuukauden kuluttua käskettiin Natalia takasin taloon entiseen toimeensa, koska ei kukaan saattanut hänen sijaansa täyttää. Palattuaan ryysyisenä maanpaosta hän tuli isoisäni eteen, lankesi polvilleen ja pyysi jälleen päästä armoihin ja suosioon, sekä rukoili unohtamaan sitä hupsuutta, joka muka oli häneen silloin tullut ja jonka hän vannoi ei enää koskaan palaavan. Ja hän todellakin piti sanansa.
Siitä saakka Nataliaa ruvettiin kunnioittaen sanomaan Natalia Savishnaksi ja hän alkoi kantaa päähinettä: kaiken sen rakkauden, mikä hänellä oli sydämmessä, hän siirsi palveltavaansa neitiin.
Kun sitten äidin lähimmäiseksi seuralaiseksi tuli guvernantti, niin Natalialle uskottiin aitan avaimet ja hänen käsiinsä annettiin kaikki vaatteet ja muonavarat. Näitä uusia velvollisuuksiansa hän täytti samalla hartaudella ja rakkaudella. Eläen kokonaan herrasväen keskuudessa hän kaikkialla huomasi tuhlausta, tärvelystä ja varkauksia, ja kaikin voimin koetti sitä vastustaa.
Kun äiti meni miehelään ja tahtoi jotenkin osottaa kiitollisuutensa Natalia Savishnalle tämän kaksikymmenvuotisen uskollisen palveluksen johdosta, ja senvuoksi kutsui hänet eteensä ja sangen ylistävin sanoin ilmaistuaan hänelle tunnustuksensa ja rakkautensa antoi hänelle karttamerkillä varustetun paperin, joka sisälsi Natalia Savishnan vapautuksen orjuudesta, ja sanoi, että riippumatta siitä tuleeko Natalia Savishna palvelemaan edelleen meidän talossamme vai ei, hän on aina nauttiva 300:n ruplan vuotuista eläkettä. Natalia Savishna kuunteli kaikkea tätä sanaakaan sanomatta, sitten otti käteensä paperin, katsahti siihen vihasesti, murahti jotain hampaihinsa ja juoksi ulos huoneesta paiskaten oven jälkeensä. Ymmärtämättä tämmöisen menettelyn syitä äiti jonkun ajan kuluttua meni Natalia Savishnan huoneeseen. Tämä itkettynein silmin istui kirstullansa, hypistellen sormissaan nenäliinaa, ja tuijotti edessään lattialla oleviin paperipalasiin.
— Mikä teidän on, rakas Natalia Savishna? äiti kysyi ottaen häntä kädestä.
— Mikäpä minun olisi, hyvä rouva, vastasi hän: — tietysti minä en ole teidän mieleenne, koska tahdotte nyt ajaa minut ulos talosta… Minkä minä sille taidan, menenhän minä, kun käsketään.
Hän tempasi kätensä äidiltä ja tuskin saattaen pidättää itkua tahtoi lähteä huoneesta. Äiti kuitenkin pidätti hänet, syleili häntä, ja he rupesivat molemmat itkemään.
Siitä saakka kuin muistan itseäni, muistan myöskin Natalia Savishnaa, hänen hellyyttään ja hyväilyjään: mutta nyt vasta osaan antaa niille oikean arvon, — silloin ei juolahtanut päähänikään, mikä harvinainen, ihana olento tämä eukko oli. Hän ei milloinkaan itsestänsä puhunut, varmaan ei koskaan edes ajatellut itseänsä: koko hänen elämänsä oli pelkkää rakkautta ja uhrautumista. Olin niin tottunut hänen alttiiseen, hellään rakkauteensa, etten kuvaillut asian muuten voivan ollakaan, en siis ollut millään tavoin hänelle kiitollinen enkä koskaan asettanut itselleni kysymyksiä: onkohan hän onnellinen? tyytyväinen?
Toisinaan oppitunnin päätyttyä juoksin hänen pikku huoneeseensa muka jonkun välttämättömän asian vuoksi, istuuduin ja aloin ajatella ääneen, ollenkaan välittämättä hänen läsnäolostaan. Aina hänellä oli jotain tekeillä: joko kutoi sukkaa taikka kaiveli kirstuissaan — niitä oli hänen huoneensa täynnä, — taikka kirjotti pyykkiä ja kuunnellen kaikkea sitä moskaa mitä minä puhuin, kuten esimerkiksi "miten kenraaliksi tultuani menen naimisiin ihanan kaunottaren kanssa, ostan itselleni voikon, rakennan kristallipalatsin ja kutsun luokseni Karl Ivanovitshin koko suvun Saksin maakunnasta" j.n.e., hän vaan hoki ajatuksissaan: "niinpä kyllä, niinpä kyllä, rakas ystäväni". Tavallisesti kun sitten nousin lähteäkseni hän avasi sinisen kirstunsa, jonka kannen sisäpuolella — sen muistan kuin tämän päivän — oli liimattuna jokin värikuva husaarista, pumaadarasiasta otettu pikku kuvanen ja Volodjan piirustus; — tästä kirstusta hän otti hyvänhajuisen suitsutuspaperin, sytytti sen, ja sitä viuhtoen puhui:
— Tämä hajupaperi on vielä niiltä ajoilta kuin teidän isoisä-vainajanne — autuus hänen sielullensa — kävi Turkin sodassa. Sieltä se sen toi. Tässä on enää viimeinen pala jäljellä, lisäsi hän huokaisten.
Hänen lukemattomissa kirstuissaan oli kaikkea mitä ajatella voi. Vaikka mitä olisi tarvittu, sanottiin aina: "pitää pyytää Natalia Savishnalta", ja todellakin, hetken kaiveltuaan kirstussa hän löysi kuin löysikin vaaditun esineen, ja sanoi: "kas, olipa sentään hyvä, että panin säilöön". Kirstussa oli tuhansia tämmöisiä esineitä, joista paitsi häntä ei talossa kukaan olisi tiennyt eikä huolehtinut.
Kerran minä häneen suutuin. Näin se tapahtui. Päivällisissä minä sahtia itselleni kaataessani pudotin karahvin ja kostutin pöytäliinan.
— Käskekääpä tänne Natalia Savishna, että hän saa nähdä mitä hänen lempipoikansa suorittelee! sanoi äiti.
Natalia Savishna tuli sisälle ja nähtyään pöydällä lätäkön, jonka olin tehnyt, pudisti päätänsä; sitten äiti kuiskasi jotain hänen korvaansa ja hän mennessään heristi minulle sormeaan.
Päivällisen jälkeen olin juuri iloisella mielellä hypellen lähtenyt saliin, kun äkkiä Natalia Savishna hyökkää oven takaa pöytäliina kädessä minua kiinni ottamaan, ja huolimatta hurjasta vastarinnastani alkaa hieroa kasvojani märällä paikalla hokien: "älä toisten likaa pöytäliinoja, älä toisten likaa pöytäliinoja!" Tämä loukkasi minua siihen määrään, että rupesin vihasta itkemään.
"Onko moista nähty!" — puhuin itsekseni, kulkien nyyhkytellen salissa: "Natalia Savishna sinuttelee minua, ja päälliseksi lyö minua kasvoihin märällä pöytäliinalla, ihan kuin olisin mikäkin kyläpoika. Se on jo sentään liikaa!"
Kun Natalia Savishna näki minun itkevän, hän heti katosi, mutta minä jatkoin kävelyäni ja mietin vaan miten saisin röyhkeälle Natalialle kostetuksi hänen loukkauksensa. Jonkun minuutin kuluttua Natalia Savishna palasi arasti luokseni ja alkoi lohdutella:
— Älkäähän nyt rakkahani, älkää itkekö… antakaa minulle hölmölle anteeksi… minun syynihän se oli kaikki… älkäähän olko suutuksissanne, oma ystäväni… tässä on teille!
Hän otti liinan alta punasesta paperista tehdyn torven, jossa oli kaksi karamellia ja yksi viinimarja, ja vapisevin käsin tarjosi lahjan minulle. Minulla ei riittänyt voimia katsahtaakseni hyvän mummon silmiin; pois kääntyen otin vastaan lahjan, ja kyyneleitä alkoi tulvia vielä runsaammin, ei kuitenkaan enää vihasta, vaan rakkaudesta ja häpeästä.