XV

LAPSUUS.

Onnellinen, onnellinen, iäksi mennyt lapsuuden aika! Kuinka voisi olla rakastamatta, hellittelemättä sen muistoja? Nuo muistot ne virkistävät, ylentävät sieluani ja ovat minun parhainten nautintojeni lähteenä.

Toisinaan, kun olin kyllikseni juoksennellut, nostettiin istumaan teepöydän ääreen omalle korkealle tuolilleni; on jo myöhäistä, jo kauan sitten on maitolasi tyhjennetty ja sokeri syöty, uni panee jo silmät ummistumaan, mutta ei vaan tee mieli lähteä paikalta, pitää istua ja kuunnella. Ja voisiko ollakaan kuuntelematta? Äitihän puhelee jonkun kanssa ja hänen puheäänensä on niin hyvä ja lämmin. Kuinka paljon sanookin yksistään tämä hänen äänensä minun sydämmelleni! Torkkuvin, hämärin silmin minä tuijotan hänen kasvoihinsa, ja yhtäkkiä hän muuttuu aivan-aivan pieneksi, niin että kasvot ovat tuskin napin suuruiset; mutta näen ne sentään selvästi: näen kuinka hän katsahtaa minuun ja hymähtää. Minua miellyttää nähdä häntä tuommoisena hitusena; minä siristän silmiäni vielä enemmän ja hän muuttuu vihdoin niin pieneksi kuin ne kääpiöt, joita voi nähdä silmäterässä; mutta nyt jo liikahdin ja koko kuva hävisi; minä siristän uudelleen silmiäni, kääntelen päätäni, kaikin tavoin koetan uudistaa äskeistä kuvaa, mutta en enää onnistu.

Minä poistun pöydän äärestä, nousen jalkoineni päivineni nojatuoliin, ja asetun siihen mukavasti käppyrään makaamaan.

— Siihen sinä varmaan nukut, pikku Nikolenka! sanoo minulle äiti: — etköhän menisi paremmin ylös.

— Ei minua nukuta, äiti kulta, vastaan minä hänelle ja epäselvät, mutta makeat unelmat täyttävät mielikuvitukseni; terve lapsen uni panee silmät ummistumaan, ja hetken kuluttua unohtuu kaikki ja niin sitä sitten nukkuu siihen asti kuin herätetään. Joskus puolivalveilla ollen tuntuu hellän käden koskettelemiset; tästä koskettelemisesta jo tiedän kenen käsi se on, ja vielä nukuksissakin ehdottomasti tarttuu tähän käteen ja puristaa sitä lujasti, lujasti huulia vastaan.

Kaikki ovat jo menneet omiin huoneihinsa; yksi kynttilä vaan enää palaa vierashuoneessa; äiti oli sanonut herättävänsä itse minut; hän on istuutunut sen nojatuolin kulmalle, jossa minä makaan; hän on ihanalla, hellällä kädellään silittänyt minun tukkaani, ja korvani yläpuolella soi tuttu, rakas ääni:

— Nousehan oma poikaseni: jo on aika mennä maata.

Ei kenenkään väliäpitämättömät katseet häiritse häntä: hän ei pelkää vuodattamasta koko hellyyttään ja rakkauttaan minua kohtaan. Minä en liiku, mutta vielä lujemmin suutelen hänen kättään.

— Nousehan jo, enkelini.

Hän ottaa toisella kädellään minun kaulastani, herättääkseen kutkuttaa minua pikku sormillaan. Huoneessa on hiljainen puolipimeä. Vihdoin minä hyppään pystyyn, pujotan molemmat käteni hänen kaulaansa, painan pääni hänen rintaansa vasten ja sanon:

— Voi, äiti kulta, kuinka minä sinua rakastan!

Hän hymyilee tuolla surullisella ihmeellisellä hymyllään, ottaa minun pääni molempien käsiensä väliin, suutelee minua otsaan ja nostaa minut polvillensa.

— Ettäkö sinä niin rakastat minua? Hän on hetken vaiti ja sanoo sitten: — muista, rakasta aina minua, älä koskaan unohda. Jos sinun äitiäsi ei tule olemaan, niin ethän unohda häntä, ethän Nikolenka.

Ja hän suutelee minua vielä hellemmin.

— Älä sano niin, oma äiti kulta, oma pikku äiti! huudan minä suudellen hänen polviansa; ja kyyneleet vuotavat virtanaan minun silmistäni, — rakkauden ja riemun kyyneleet.

Tämän jälkeen, yläkertaan tultua, mikä ihana tunne kohoaa rintaan, kun pyhän kuvan edessä rukoillen sanon: varjele, Herra, isää ja äitiä. Toistaessa rukouksia, joita ensi kertaa minun lapsihuulet sammaltelivat rakastetun äidin sanelun jälkeen, sulautuu rakkaus häneen ja rakkaus Jumalaan ihmeellisellä tavalla yhdeksi tunteeksi.

Rukouksen jälkeen sitten käpristyin pehmeän peitteen alle, sydämmessä tuntui keveältä, valoisalta ja iloisalta, toiset ajatukset ajelevat toisia, — mutta mitä ajatuksia ne ovat? Ei niitä saa kiinni, mutta puhdasta rakkautta ja valoisata onnen toivoa ne ovat täynnä. Joskus muistui mieleen myös Karl Ivanovitsh ja hänen katkera kohtalonsa — hän oli ainoa ihminen, jonka tiesin onnettomaksi, ja tuli niin surku häntä, niin suuri hellyys häntä kohtaan, että kyyneleet alkoivat vuotaa silmistä, ja mieleen nousi rukous: Jumala, suo hänelle onnea, tee minulle mahdolliseksi auttaa häntä, kevennä hänen suruansa; olen valmis kaikki uhraamaan hänen hyväksensä! — Sitten työnsin posliinisen mielikki-leikkikaluni — pikku jänön tai koirasen — untuvatyynyn nurkkaan ja ihailin kuinka sen on siinä hyvä ja lämmin olla. Vielä rukoilin, että Jumala antaisi onnea kaikille, että kaikki olisivat iloiset, ja että huomenna olisi kaunis ilma kun menemme kävelemään, käännyin toiselle kyljelle, ajatukset ja kuvat sekottuivat, hämmentyivät, ja niin sitten hiljaa nukuin rauhallisena, kasvot vielä kyyneleistä märkinä.

Palanneeko ikinä enää se tuoreus, huolettomuus, rakkauden tarve ja uskonvoima, joita lapsuudessa omisti? Mikä aika voipi olla parempi sitä aikaa, jolloin kaksi suurinta hyvää — viaton iloisuus ja rajaton rakkauden tarve — olivat ainoita elämän vaikuttimia?

Missä ovat nuo kuumat rukoukset? missä tuo parhain lahja — myötätuntoisuuden puhtaat kyyneleet? Lohduttaja-enkeli laskeutui alas, hymyillen kuivasi nuo kyyneleet ja kutoi makeita unihaaveita lapsen turmeltumattoman mielikuvituksen eteen.

Todellako on elämä jättänyt niin raskaita jälkiä sydämmeeni, että minulta ovat ikipäiviksi menneet nämä kyyneleet ja nämä riemut? Todellako on jälellä ainoastaan muistot?