XXVII
SURU.
Seuraavana päivänä myöhään illalla minä tahdoin vielä kerran katsahtaa häneen: karkotettuani ehdottoman kauhun tunteen aukasin hiljaa oven ja astuin varpain saliin.
Keskellä huonetta, pöydällä, oli ruumisarkku, sen ympärillä oli karrelle palaneita kynttilöitä korkeissa hopeajaloissa; peränurkassa istui lukkari ja luki hiljaisella yksitoikkoisella äänellä psalttaria.
Minä pysähdyin oven pieleen ja aloin katsella, mutta silmäni olivat niin itkettyneet ja hermoni niin pilalla, etten voinut mitään nähdä; kaikki sulautui kummallisesti yhteen: valo, kullalla kirjailtu kangas, sametti, suuret kynttiläjalat, ruusunpunanen pitseihin ommeltu tyyny, paperiside pään ympärillä, päähine nauhasineen — ja vielä jotakin läpikuultavaa, vahanväristä. Nousin tuolille voidakseni nähdä hänen kasvojansa; mutta niiden paikalla olin jälleen näkevinäni saman vaalean keltasen läpikuultavan esineen. En voinut uskoa tuota hänen kasvoiksensa. Aloin tarkemmin sitä tähystää, kunnes vähitellen rupesin tuntemaan siinä tuttuja rakkaita piirteitä. Säpsähdin kauhusta, kun pääsin varmuuteen että se oli hän; mutta miksi nuo ummistuneet silmät olivat niin sisäänpainuneet? mistä tuli tuo hirveä kalpeus ja toisella poskella tuo tumma täplä läpikuultavan ihon alla? Miksi kasvojen koko ilme oli ankara ja kylmä? Miksi huulet olivat niin verettömät ja niiden yhtyminen niin ihana, niin ylevä ja puhui niin taivaallisesta rauhasta, että kylmä väre kävi selässäni ja tukassani, kun häneen katsoin?…
Minä katselin ja tunsin, että joku käsittämätön, vastustamaton voima vetää silmiäni noihin elottomiin kasvoihin. En voinut kääntää katsettani pois, mutta mielikuvitukseni samassa piirsi eteeni elämän ja onnen kukkaisia kuvia. Olin unohtanut, että tuo kuollut ruumis, joka edessäni makasi ja johon minä järjettömästi tuijotin niinkuin semmoiseen esineesen, jolla ei ole mitään yhteistä muistojeni kanssa, oli hän. Minä kuvailin häntä milloin missäkin tilassa olevana: ilosena, elävänä, hymyilevänä; sitten äkkiä minua taas hämmästytti jokin piirre noissa kalpeissa kasvoissa, jotka edessäni näin: muistin kauhean todellisuuden, vavahdin, vaan en sittenkään herennyt katsomasta. Ja jälleen haaveet tulivat todellisuuden sijalle, ja jälleen todellisuuden tieto hajotti haaveet. Vihdoin mielikuvitus herpoutui ja lakkasi minua pettämästä, samoin hävisi todellisuudenkin tieto ja minä unohdin kokonaan itseni. En tiedä kauanko aikaa olin semmoisessa tilassa, en tiedä edes mikä se tila oli; tiedän ainoastaan, että joksikin ajaksi kadotin olemiseni tunnon ja koin jotain ylevää selittämättömän suloista ja surullista nautintoa.
Ehkä hänen ihana sielunsa lähtiessään lentoon parempaa maailmaa kohden surulla katsahti taakseen siihen maailmaan, johon hän meidät jätti; hän näki minun suruni, sääli sitä ja rakkauden siivillä säälin taivaallinen hymy huulilla palasi vielä maan päälle lohduttaakseen ja siunatakseen minua.
Ovi narahti ja huoneeseen astui toinen lukkari päästämään entistä. Tämä melu herätti minut, ja ensimäinen ajatus, joka minuun tuli, oli se, että seistessäni siinä aivan itkemättä tuolilla ja semmoisessa asennossa, joka ei ilmaise mitään liikutusta, lukkari voi luulla minua tunteettomaksi pojaksi, joka vallattomuudesta taikka uteliaisuudesta on kiivennyt tuolille: minä tein siis ristinmerkin, kumarsin ja rupesin itkemään.
Muistellessani nyt näitä seikkoja olen sitä mieltä, että ainoastaan tämä itsensä unohtamisen hetki oli todellista surua. Ennen ja jälkeen hautajaisten minä kyllä lakkaamatta itkin ja olin surullinen, mutta tätä surua häpeän muistella, sillä siihen aina sekaantui jokin itserakas tunne: joko halu näyttää, että olen muita enemmän suruissani, taikka huolehtiminen siitä vaikutuksesta, jonka teen muihin, taikka vielä aivan tarkotukseton uteliaisuus, joka pani tekemään havaintoja esimerkiksi Mimmin pitsimyssystä ja läsnäolevista ihmisistä. Minä pidin pahana, etten tuntenut yksinomaan surua, ja koetin peittää kaikkia muita tunteita: siitä syystä ei suruni ollut vilpitön eikä luonnollinen. Paitsi sitä tunsin jonkinlaista nautintoa tietäessäni olevani onneton, koetin tahallani herättää onnettomuuden tuntoa, ja tämä itsekkyys kaikkein enin tukehuttikin minussa todellista surua.
Nukuttuani tämän yön hyvästi ja rauhallisesti kuten aina ankaran ja kovan mielentäristyksen jälkeen, heräsin kyyneleet kuivuneina ja hermot rauhottuneina. Kymmenen aikaan meidät käskettiin sielumessuun, joka pidettiin ennen kuin ruumis kannettiin ulos. Huone oli täynnänsä talonväkeä ja kyläläisiä, jotka olivat kaikki itkien tulleet jättämään hyvästi herrattarellensa. Messun aikana minä sopivalla tavalla itkin, tein ristinmerkkiä ja kumarsin maahan, mutta sydämmessäni en itkenyt, vaan olin jotenkin kylmäverinen: huolenani oli uusi nuttuni, joka oli ensi kertaa pantu ylleni; se kiristi kovasti kainalojen alta; sitten vielä pelkäsin että, polvistuessani, liiaksi likaan housujani. Tein salaa havaintoja kaikista läsnäolevista. Isä seisoi ruumisarkun pääpuolella, oli kalpea kuin lakana ja näytti vaivalla voivan pidättää itkua. Hänen kookas, mustaan frakkiin puettu vartalonsa, kalpeat paljon puhuvat kasvonsa ja nuo aina sulavat ja varmat liikkeet ristinmerkkiä tehdessä, kumartaessa multaa ottamaan, ottaessaan kynttilää papin kädestä taikka lähestyessä hautaa, olivat erittäin komeat, mutta — en tiedä mistä syystä — minua hänessä ei miellyttänyt juuri se, että hän tällä hetkellä koetti näyttää niin komealta. Mimmi seisoi seinään nojautuneena ja näytti tuskin pysyvän jaloillaan; hänen komea pukunsa oli rutistunut, pitsimyssy oli valunut toiselle syrjälle; turvonneet silmät olivat punaset, pää vavahteli; hän nyyhkytti lakkaamatta sydäntä kouristavalla äänellä, vähä väliä peitti kasvonsa nenäliinalla ja käsillä. Minusta nähden hän teki niin siksi, että peitettyään kasvonsa katsojilta saattoi hetkeksi levätä teeskennellyistä nyyhkytyksistään. Muistin hänen toissa iltana puhuneen isälle, että äidin kuolema oli hänelle kauhea isku, jota hän ei muka mitenkään luullut voivansa kestää, että hän oli kaikki kadottanut, että tämä enkeli (kuten hän äitiä nimitti) juuri ennen kuolemaansa oli muistanut häntä ja sanonut aikovansa ainiaaksi turvata hänen ja Katinhan tulevaisuuden. Hän vuodatti katkeria kyyneliä tätä kertoessaan ja ehkä surun tunne lienee ollut todellinen, mutta ei se ainakaan ollut puhdas ja sekottamaton. Ljubotshka oli mustassa suruhuntuihin peitetyssä puvussa, aivan märkänä kyyneleistä, pää painuksissa; hän katsahteli tuon tuostakin ruumisarkkuun ja hänen kasvonsa tällöin ilmaisivat ainoastaan lapsellista pelkoa. Katinka seisoi äitinsä vieressä ja hänen tosin venyneet kasvonsa olivat kuitenkin yhtä punaposkiset kuin aina. Volodjan suora luonne oli surussakin suora: hän seisoi milloin mietteissään tuijottaen johonkin esineesen, milloin taas hänen suunsa äkkiä alkoi vääntyä ja hän rupesi nopeasti tekemään ristinmerkkiä ja kumarruksia. Kaikki syrjäiset, jotka olivat läsnä hautajaisissa, inhottivat minua. Heidän lohdutuksensa, jota he isälle puhuivat — että muka äidin on siellä oleva parempi, — ettei äiti ollut tätä maailmaa varten, — herättivät minussa jonkinlaista kiukkua. Minun mielestäni heillä ei ollut oikeutta puhua hänestä ja itkeä häntä. Jotkut heistä nimittivät meitä orvoiksi. Aivan kuin emme olisi tienneet, että äidittömiä lapsia sillä nimellä mainitaan! Heidän ehkä teki mieli ensimäisinä nimittää meitä tällä nimellä aivan kuin vasta naimiseen mennyttä tyttöä kiirehditään sanomaan ensi kerran rouvaksi.
Salin kaukaisimmassa nurkassa melkein piilossa ruokasalin avatun oven takana oli polvillaan koukkuselkäinen, harmaapäinen mummo. Kädet ristissä, silmät taivaaseen päin kääntyneinä hän ei itkenyt, vaan rukoili. Hänen sielunsa pyrki Jumalan luo, hän pyysi Jumalaa yhdistämään häntä sen kanssa, jota hän oli rakastanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja luotti lujasti siihen että näin tulee pian tapahtumaan.
"Kas tuo se oli häntä todellisesti rakastanut!" ajattelin minä ja minua hävetti oma itseni.
Sielumessu päättyi, vainajan kasvot paljastettiin ja kaikki läsnäolijat, meitä lukuunottamatta, alkoivat toinen toisensa perästä lähestyä ruumisarkkua ja suudella ruumista.
Melkein viimeisenä lähestyi vainajata hyvästelemään jokin talonpoikaisvaimo, soma viisivuotinen tyttö sylissä, jonka hän ties mistä syystä oli tuonut tänne. Sillä hetkellä minä vahingossa pudotin märän nenäliinani ja aijoin nostaa sitä; mutta tuskin olin kumartunut, kun kuulin hirmuisen parahduksen, joka oli niin täynnä kauhua, että vaikka eläisin sata vuotta, en milloinkaan sitä unohda, ja kun muistan, niin kylmä väristys käy aina pitkin koko ruumistani. Minä nostin pääni: — vaimo sai vaivalla pidellyksi tyttöänsä tuolilla ruumisarkun ääressä. Käsiänsä huitoen ja viskaten säikähtyneet kasvonsa poispäin tyttö kirkui hirveällä luonnottomalla äänellä. Minä kiljasin nyt itse luullakseni vielä hirveämmällä äänellä kuin tuo lapsi ja juoksin ulos huoneesta.
Vasta nyt ymmärsin, mistä johtui tuo kova raskas haju, joka sekottuen suitsutussavun hajuun täytti huonetta: ja ajatus, että ne kasvot, jotka vielä muutama päivä sitten olivat olleet täynnä kauneutta ja hellyyttä, sen olennon kasvot, jota olin ylitse kaiken rakastanut, saattoivat kauhistaa, se ajatus ensi kerran sai minun näkemään koko todellisuuden, ja täytti sieluni epätoivolla.