XIII
AIKAIHMISENÄ.
Vaikka kyllä näilläkin ajatuksilla oli kauneutensa.
Toukokuun 8 p:nä, palattuani viimeisestä, uskonnon tutkinnosta, tapasin kotona tutun räätälikisällin Rosanovin räätäliliikkeestä. Hän oli jo ennen käynyt koettelemassa mustaa, kiiltoverkaista pukua, joka oli silloin ainoastaan valkosella rihmalla harsittu, ja tehnyt liidulla merkkejä, kultanapit kiiltävinä ja silkkipapereihin käärittyinä.
Puettuani tuon puvun ylleni ja huomattuani sen erinomaiseksi, vaikka tosin St Jérôme vakuutti selässä olevan poimuja, minä menin alakertaan tyytyväisyyden hymy huulilla, joka aivan tahtomattani levisi kasvoilleni, ja pistäysin Volodjan luo, koko ajan tuntien päälläni kotolaisten katseita, jotka eteisestä ja käytävistä minuun ahnaasti tähdättiin. — Gavrilo, hovimestari, saavutti minut salissa, toivotti onnea, ojensi isän käskystä minulle neljä valkoista paperirahaa, ja sanoi, niinikään isän käskystä, että tästä päivästä alkaen kuski Kuisma, kevyet nelipyöräiset ja tummanruskea hevonen Sorja olivat koska hyvänsä käytettävänäni. Minä ilostuin siihen määrään tästä melkein odottamattomasta onnesta, etten mitenkään kyennyt teeskentelemään välinpitämättömyyttä Gavrilon edessä, vaan vähän hämmentyneenä ja hengästyneenä sanoin sen, mikä ensimäiseksi tuli kielelleni, — muistaakseni, että "Sorja on mainio juoksija." Nähdessäni päät, jotka pistivät esille eteisen ja käytävän ovista en enää voinut pidättää, vaan läksin juoksuun salin läpi uudessa kultanappisessa puvussani. Avatessani Volodjan huoneen ovea, kuului takanani Dubkovin ja Nehljudovin äänet. He olivat tulleet onnittelemaan minua ja ehdottivat, että lähtisimme jonnekin päivällisille ja joisimme samppanjaa ylioppilaaksitulemiseni kunniaksi. Dmitri sanoi nyt lähtevänsä mukaan, vaikkei hän pidäkään samppanjan juomisesta, ainoastaan juodakseen minun kanssani sinun maljan. Dubkov sanoi minun olevan jostain syystä noin ylimalkaan överstin näkönen; Volodja ei onnitellut minua, sanoipahan vaan jotenkin kuivasti, että nyt voimme ylihuomenna matkustaa maalle. Aivan kuin hän, vaikka kyllä iloisena ylioppilaaksi-pääsemisestäni, kuitenkin olisi tuntenut jonkinlaista mielikarvautta siitä, että nyt minäkin olin samanlainen aikaihminen kuin hän. St. Jérôme, joka myöskin oli tullut luoksemme, sanoi sangen korkealentoisesti, että hänen tehtävänsä oli nyt loppunut, ettei hän tiennyt, hyvinkö vai huonosti hän oli sen suorittanut, vaan että oli tehnyt kaiken voitavansa ja että hän huomenna oli muuttava kreivinsä taloon. Vastaukseksi kaikkeen mitä minulle puhuttiin, tunsin kuinka vastoin tahtoani kasvoilleni puhkesi imelä, onnellinen, vähäsen tyhmän itserakas hymy, vieläpä huomasin saman hymyn tarttuvan kaikkiin muihinkin, joiden kanssa puhuin.
Ja niinpä minulla siis ei ole enää kasvatusjohtajaa, minulla on omat ajopelit, nimeni on painettu ylioppilasluetteloon, kupeellani on portepee-miekka, putkavahdit erehtyvät joskus tekemään minulle kunniaa… minä olen nyt "suuri", — ja luultavasti onnellinen.
Päivällistä päätimme syödä Jahrin suuressa ravintolassa viiden aikaan, mutta koska Volodja oli lähtenyt Puhkovin luo ja Dmitri myöskin tapansa mukaan jonnekin, sanoen olevan ennen päivällistä jotain asiaa toimitettavana, niin minulla oli kahden tunnin aika käytettävänäni mihin tahdoin. Jotenkin kauan käyskentelin pitkin huoneita ja katselin itseäni jokaiseen peiliin, takki milloin kiinni, milloin auki, milloin ainoastaan ylimäinen nappi kiinni, ja kaikki näytti minusta erinomaiselta. Sitten, niin kuin minua hävettikin osottautua liian iloiseksi, en voinut pidättää, vaan menin talliin ja vaunuliiteriin, tarkastelin Sorjaa, Kuismaa ja ajoneuvoja, jonka jälkeen taas palasin ja aloin kävellä huoneissa, katsella peiliin ja laskea kukkarossa olevia rahoja, yhä sama onnellinen hymy kasvoillani. Mutta ei mennyt tuntiakaan kun jo rupesin tuntemaan ikävää, eli oikeastaan mielipahaa siitä, ettei kukaan nähnyt minua tässä loisto-asemassani, ja minua halutti senvuoksi päästä liikkeelle, — toimimaan. Sen johdosta käskin valjastaa hevosen ja päätin parhaaksi ajaa keskikaupunkiin Kuznetskin kadulle tekemään ostoksia.
Muistin, kuinka Volodja päästyään ylioppilaaksi oli ostanut itselleen kivipainokset Viktor Adamin hevosista, tupakkaa ja piippuja, ja minustakin nyt näytti välttämättömältä menetellä samoin.
Kaikilta puolen ihmisten katseiden esineenä, auringon kirkkaasti kimallellessa napeissani, hattuni kokardilla ja miekkani kahvassa minä saavuin Kuznetskin kadulle ja pysäytin vaunut Daciaron taulumyymälän eteen. Katsellen joka suunnalle astuin puotiin. Viktor Adamin hevosia en aikonut ostaa, ettei olisi voitu syyttää minua Volodjan apinoimisesta. Häveten sitä vaivaa, minkä tuotin auliille myyjälle, koetin valita kiireesti ostokseni, ja niin tulin ottaneeksi gvashilla tehdyn naisenpään, joka oli asetettu nähtäväksi ikkunaan, ja maksoin siitä kaksikymmentä ruplaa. Mutta maksettuani nuo kaksikymmentä ruplan minusta sittenkin tuntui hävettävältä, että olin noin vähäpätöisillä ostoksilla vaivannut kahta niin kauniisti puettua myyjää, ja he näyttivät sitä paitsi liian välinpitämättömästi katsovan minuun. Tahtoen antaa heidän tuntea kuka minä oikeastaan olin, käänsin huomioni erääseen hopeakaluun, joka oli lasikotelossa, ja saatuani tietää että se oli porte-crayon, joka maksoi kahdeksantoista ruplaa, pyysin käärimään sitä paperiin ja maksoin rahat. Tiedusteluuni minulle vastattiin, että hyviä piippuja ja hyvää tupakkaa oli saatavana viereisestä tupakkapuodista; kohteliaasti kumartaen molemmalle myyjäherralle tulin kadulle, kuva kainalossa. Viereisessä puodissa, jonka kylttiin oli maalattu sikaria polttava neekeri, ostin — myöskin haluten olla ketään matkimatta — en Zhukovin, vaan Sulttaanitupakkaa, stampuulipiipun ja kaksi niini- ja ruusupuista piipunvartta. Tullessani makasiinista ja astuessani ajoneuvoihin huomasin Semjonovin, joka tavallisessa nutussa, pää kallellaan, nopein askelin kulki käytävällä. Minua harmitti, ettei hän tuntenut minua. Jotenkin kovalla äänellä komensin kuskin ajamaan esille, ja istuttuani saavutin Semjonovin.
— Päivää, sanoin hänelle.
— Päivää, päivää, vastasi hän mennen edelleen.
— Miksi ette ole ylioppilaspuvussa? kysyin minä.
Semjonov pysähtyi, siristi silmiään ja paljasti valkoiset hampaansa, ikäänkuin olisi tehnyt kipeätä katsoa aurinkoa vasten, mutta oikeastaan vaan osottaakseen välinpitämättömyyttä minun vaunuihini ja pukuuni. Sanaakaan sanomatta hän katsahti minuun ja meni edelleen.
Kuznetskin sillalta poikkesin kondiittoriin Tverskajan kadulla, ja vaikka halusin teeskennellä, että minua oli kondiittoriin tuonut ainoastaan halu lukea sanomalehtiä, en voinut kuitenkaan pidättää, vaan aloin syödä makeita torttuja toisen toisensa perästä. Huolimatta siitä, että vähän hävetti sen herran edessä, joka sanomalehtensä takaa uteliaasti minua silmäili, söin tavattoman nopeasti noin kahdeksan torttua joka lajia mitä kondiittorissa oli.
Kotiin palattuani tunsin pientä pahoinvointia; mutta siitä vähääkään välittämättä aloin tarkastaa ostoksiani, joista kuva oli minulle siihen määrään vastenmielinen, etten ainoastaan ollut sitä raameihin ja huoneen seinälle panematta, kuten Volodja, vaan visusti piilotin sen komoodin taakse, mistä sitä ei kukaan voinut nähdä. Porte-crayon ei minua täällä kotona myöskään miellyttänyt; pistin sen pöytälaatikkoon lohduttaen itseäni sillä, että tuo kapine oli hopeinen, siis pysyvän arvoinen ja ylioppilaalle tavallaan sangen tarpeellinen. Tupakkavehkeet sitä vastoin päätin paikalla panna käytäntöön ja koetella. Avattuani tupakkipaketin, tarkasti täytettyäni piipun pesän punasenkellertävällä hienolla sulttaanitupakalla, panin sen päälle kytevän taulan ja pidellen piipunvartta keskisormen ja nimettömän välissä (se asento oli erikoisesti mieleeni), aloin vetää savua.
Tupakin haju oli erinomaisen miellyttävä, mutta suussa tuntui katkeralta ja hengitystä ahdisti. Rohkaisten itseäni minä kuitenkin aika kauan vetelin savuja, yrittelin tehdä rinkejä ja "vetää sisään". Pian oli sinertävä savupilvi täyttänyt huoneen, piippu alkoi korista, kuuma tupakki hypähteli, mutta suussa tuntui polttoa ja päässä pientä pyörrytystä. Minä aijoin jo lopettaa ja vielä tahdoin vaan katsahtaa miltä näytän piippuineni peilissä, kun ihmeekseni jalat horjahtivat; huone alkoi pyöriä ja kun vilkasin peiliin, jonka ääreen vaivalla pääsin, huomasin olevani kalpea kuin lakana. Tuskin ennätin kaatua sohvalle kuin tunsin sellaista kuvotusta ja niin suurta heikkoutta, että luulin olevani myrkytetty ja jo kuolemaa tekeväni. Pelästyin kauheasti, olin huutamaisillani apua ja käskemäisilläni lääkäriä hakemaan.
Mutta tämä säikähdys ei kestänyt kauan. Pian ymmärsin, mistä oli kysymys, ja hirveässä päänkivistyksessä, perin heikontuneena makasin pitkän aikaa sohvalla, tylsästi tuijottaen Bostandjoglon vaakunaan, joka oli kuvattu tupakkikäärön kylkeen, — tuijotin permannolla makaavaan piippuun, uloskarisseeseen tuhkaan ja torttujen jäännöksiin, ja surullisella pettymyksellä ajattelin: "en kai sitten olekaan vielä ihan suuri, koska en voi polttaa muiden tavalla, ja eipä minun näy olevan sallittu myös muiden tavalla pidellä piipunvartta keskisormen ja nimettömän välissä, vedellä savuja ja puhaltaa sitä ulos ruskeiden viiksien läpi." Dmitri tapasi minut tässä epämiellyttävässä tilassani, tultuaan meille viiden ajoissa, kuten oli sovittu. Juotuani lasillisen vettä minä kuitenkin melkein kokonaan virkistyin ja olin valmis lähtemään hänen seurassaan.
— Ja mikä halu teidän on polttaa! sanoi hän silmäillen tupakoimiseni jälkiä; — se on kaikki joutavaa rahanhukkaa. Minä olen päättänyt olla polttamatta… Mutta lähdetäänpä nyt, täytyy vielä hakea käsiimme Dubkov.