XIX
POIKA-IKÄ.
Tuskin uskotaan minua, kun kerron millaiset olivat poika-ikäni rakkaimmat ja alituiset ajatukset, — niin suuressa ristiriidassa ne olivat ikäni ja asemani kanssa. Mutta minun mielestäni ristiriita ihmisen aseman ja hänen siveellisen pyrintönsä kanssa on totuuden varmin tunnusmerkki.
Sen vuoden aikana, jona vietin yksinäisyyden, itseeni keskitettyä siveellistä elämää, ehtivät kaikki abstraktiset kysymykset ihmisen tarkotusperästä, tulevasta elämästä, sielun kuolemattomuudesta astua eteeni; ja lapsellinen heikko ymmärrykseni koetti kokemattomuuden koko kiihkolla päästä niiden kysymysten perille, joiden tekeminen edustaa ihmisjärjen korkeinta astetta, mutta joiden ratkaisu ei ole tämän järjen vallassa.
Ihmisjärki näyttää minusta jokaisessa eri henkilössä kulkevan samaa kehityksensä tietä, jota myöten sen kehitys kulkee kokonaisissa sukupolvissa; eri filosoofisten järjestelmäin perusajatukset näyttävät minusta muodostavan ihmisjärjen erottamattomia osia, mutta jokainen ihminen enemmän tai vähemmän selvästi tietää niistä jo ennen kuin tunsi mitään filosoofisia järjestelmiä.
Nämä ajatukset esiintyivät järjelleni niin hämmästyttävän selvinä, että yritin niitä elämäänikin sovittaa, kuvaellen olevani ensimäinen, joka olen keksinyt niin yleviä ja hyödyllisiä totuuksia.
Kerran sain päähäni, että onni ei riipu ulkonaisista seikoista, vaan meidän suhteistamme näihin seikkoihin, — että ihminen, joka on tottunut kärsimyksiä kestämään, ei voi olla onneton, ja totuttaakseni nyt itseäni kestävyyteen minä tavattomasta kivusta huolimatta pitelin viisi minuttia erältään ojennetuin käsin Tatishtshevin sanakirjoja, tai menin kopukkaan ja pieksin selkääni nuoralla niin tuntuvasti, että kyyneleet väkisinkin nousivat silmiini.
Toisen kerran taas, kun muistin että kuolema odottaa minua joka hetki, joka minutti, ja voimatta käsittää kuinka ihmiset tähän saakka eivät ole ymmärtäneet, että onnellinen voi olla ainoastaan käyttäen hyväkseen nykyisyyttä ja ollen ajattelematta tulevaisuutta, päätin ja kolmen päivän kuluessa toteutinkin sen, että jätin lukuni ja ainoastaan vuoteella viruen luin hauskuudekseni jotain romaania ja söin mesileipiä, joita ostelin viimeisillä rahoillani.
Toisen kerran taas seistessäni taulun edessä ja piirrellessäni siihen liidulla kaikellaisia kuvioita hämmästytti minua yhtäkkiä ajatus: minkä vuoksi sopusuhtaisuus miellyttää silmää? mitä on sopusuhtaisuus? Se on synnynnäinen tunne, vastasin itselleni. Mihin se perustuu? Onko siis elämän jokaisessa kohdassa sopusuhtaisuutta? Päinvastoin, tuossa olkoon elämä — ja minä piirustin taululle soikean kuvion. — Elämän jälkeen sielu siirtyy ikuisuuteen; tuo olkoon ikuisuus — ja minä piirsin soikean kuvion toisesta päästä viivan taulun ääreen asti. Mutta miksi ei ole toisella puolella samallaista viivaa? Ja mitä ikuisuutta voikaan oikeastaan olla yksipuolisesti ainoastaan toiselta puolelta? Me varmaankin olemme olleet olemassa ennen tätä elämää, vaikka olemme sittemmin kadottaneet muiston siitä.
Tämä mietelmä, joka tuntui minusta erinomaisen uudelta ja selvältä ja jonka yhteyttä vaivalla voin nähdä nyt, miellytti minua suuresti ja minä otin paperin esittääkseni sen kirjallisesti; mutta tällöin tuli päähäni niin pohjaton ajatusten paljous, että minun piti nousta ja ruveta kävelemään huoneessani. Tultuani ikkunan ääreen kääntyi huomioni hevoseen, jota kuski paraillaan valjasti vesirattaiden eteen, ja kaikki ajatukseni keskittyivät ratkaisemaan kysymystä: mihin eläimeen tai ihmiseen siirtyy tuon hevosen sielu, kun se kuolee? Samassa kulki Volodja huoneen läpitse ja hän hymähti huomatessaan minun jotain mietiskelleen, ja tämä hymy oli riittävä saadakseen minun ymmärtämään, että kaikki mitä olin ajatellut oli hirveän joutavata.
Olen tämän minulle jostakin syystä muistettavan tapauksen kertonut ainoastaan antaakseni lukijalle käsityksen siitä minkä suuntaiset järkeilemiseni olivat.
Mutta mihinkään filosoofiseen suuntaan en ollut niin innostunut kuin skeptisismiin, joka yhteen aikaan saattoi minut miltei mielisairauteen. Kuvailin, että paitsi minua ei ollut ketään eikä mitään olemassa koko maailmassa, — että esineet eivät ole esineitä, vaan kuviomuotoja, jotka ilmestyvät ainoastaan silloin kuin käännän niihin huomion, ja että nuo kuviot heti häviävät, kun lakkaa niitä ajattelemasta. Sanalla sanoen, minä yhdyin Schellingin kanssa siihen vakaumukseen, etteivät esineet ole olemassa, vaan ainoastaan minun suhteeni niihin. Toisinaan minä tämän alituisen idean vaikutuksesta jouduin sellaiseen mielettömyyteen, että äkkiä katsahtamalla vastakkaiseen suuntaan toivoin äkkiarvaamatta tapaavani tyhjyyden (néant) sieltä missä minua ei ollut.
Mikä surkuteltava, mitätön toiminnan kimmotin onkaan ihmisen ymmärrys!
Heikko ymmärrykseni ei voinut tunkeutua läpitunkemattomaan, mutta ylivoimaisissa yrityksissä kadotti toisen toisensa perästä niistä vakaumuksista, joihin elämäni onnen vuoksi minun ei olisi pitänyt koskaan kajota.
Kaikesta tästä raskaasta siveellisestä ponnistuksesta ei tuloksena ollut muuta kuin turha järjen kekseliäisyyden kehittyminen, joka heikonsi minussa tahdon voimaa, ynnä tottumus alituiseen siveelliseen eristelemiseen, joka hävitti tunteen tuoreuden ja arvostelun selvyyden.
Abstraktiset ajatukset kehittyvät ihmisen taipumuksesta saattaa tietoisuuteensa hetkellistä sieluntilaansa ja siirtää se muistoon. Taipumukseni abstraktisiin mietteihin kehitti minussa siihen määrään luonnottomasti tietoisuuden, että useinkin, alettuani ajatella ihan yksinkertaista asiaa, jouduin pääsemättömiin ajatusteni erittelemisiin; en enää ajatellut kysymystä, joka oli edessäni, vaan ajattelin sitä mitä ajattelin. Kysyin itseltäni: mitä ajattelen? ja vastasin: ajattelen, mitä ajattelen? Mutta mitä minä nyt ajattelen? Minä ajattelen, että ajattelen, mitä ajattelen? j.n.e. Ymmärrys sotki ymmärrystä…
Aika lailla nuo filosoofiset havainnot sentään kutkuttivat itserakkauttani: usein kuvailin olevani suuri mies, joka levittää maailmalle uusia totuuksia ja ylpeänä omasta arvostani silmäilin alas muihin kuolevaisiin, mutta, kumma kyllä, jouduttuani näiden kuolevaisten yhteyteen minä aristelin jokaista heistä, ja mitä ylemmäs usotin itseni sitä vähemmin osasin toisten seurassa ilmaista tätä oman arvon tuntoa, enkä voinut edes päästä ujostelemasta jokaista pienintäkin sanaa ja liikettä.