XX

IIVINIT.

Vielä pahemmalta tuntui ajatella jäljellä olevaa välttämätöntä visiittiä. Mutta ennen kun tuli lähtö ruhtinaan luo, sopi matkaan poiketa Iivineille. He asuivat Tverskajan kadulla kauniissa, tavattoman suuressa talossa. Vähän peläten minä astuin pääportaille, jonka edessä seisoi ovenvartija, komentajansauva kädessä.

Kysyin häneltä oltiinko kotona.

— Ketä tahdotte tavata? kenraalin poika on kotona, sanoi minulle ovenvartija.

— Entä itse kenraali? kysyin minä urhoollisesti.

— Täytyy ilmoittaa. Nimenne — jos suvaitsette? sanoi ovenvartija ja soitti kelloa. Lakeijan jalat puolisaappaissa näyttäytyivät rappusilla. Minä aristuin, en tiedä itsekään mistä syystä, ja sanoin lakeijalle, ettei hän ilmoittaisikaan kenraalille, vaan että minä lähden ensin kenraalin poikaa tapaamaan. Kun aloin astua ylös noita suuria rappusia myöten, näytti minusta, että olin tullut hirveän pieneksi (tämän sanan varsinaisessa merkityksessä). Samaa olin tuntenut ajaessa vaunuillani pääportaiden eteen: minusta näytti, että vaunut, hevonen ja kuski, kaikki muuttuivat pieniksi. Iivinien kasvatusjohtaja, herra Frost, joka yhä oli pysynyt heidän talossaan, astui keikarimaisesti keikahdellen jäljessäni huoneeseen, ja herätti kasvattinsa. Iivin ei ilmaissut mitään erikoista iloa minua nähdessään ja minä huomasin, että puhellessaan kanssani hän katsoi minua kulmakarvoihin. Vaikka hän oli hyvin kohtelias, näytti minusta, että hän ylläpiti keskustelua samalla tavalla kuin äskeinen ruhtinatar oli tehnyt, ja ettei hän tuntenut mitään erikoista kiintymystä minuun; tuttavuuteni ei ollut hänelle missään suhteessa tarpeellinen, koska hänellä tietysti oli toinen, oma tuttavapiirinsä. Kaiken tämän minä päättelin erittäinkin sen perustuksella, ettei hän katsonut minua silmiin, vaan kulmakarvoihin. Sanalla sanoen, hänen suhteensa minuun olivat, niin vaikea kuin onkin sitä tunnustaa, melkein samat kuin minun välini Ilinkan kanssa. Minä aloin tulla vähän hermostuneeksi, tavotin lennosta joka ikistä Iivinin katsetta, ja kun hänen ja Frostin katseet tapasivat toisensa, niin minä selitin sen kysymykseksi: "ja miksi hän oikeastaan on tullut tänne?"

Puheltuaan jonkun aikaa kanssani Iivin sanoi, että hänen isänsä ja äitinsä olivat kotona ja kysyi enkö haluaisi tulla alas heitä tervehtimään.

— Heti paikalla pukeudun, lisäsi hän mennen toiseen huoneeseen, vaikka hän kyllä tässäkin huoneessa oli puettu hyvään uuteen verkatakkiin ja valkoisiin liiveihin. Muutamien minuttien kuluttua hän ilmestyi luokseni ylioppilaspuvussa, kaikki napit kiinni, ja me menimme yhdessä alas. Vastaanottohuoneet, joiden läpi kuljimme, olivat erinomaisen suuret, korkeat ja taisivat olla komeasti sisustetut, jotain marmorista siellä oli, ja kultaista ja musliinikankaaseen käärittyä ja peililasista tehtyä. Rouva Iivin astui samalla kertaa kuin mekin toisesta ovesta pieneen vierashuoneen vieressä olevaan huoneeseen. Hän otti minut vastaan ystävällisen tuttavallisesti, istutti viereensä ja osanotolla kyseli koko meidän perheestämme.

Rouva Iivin, jota olin pari kertaa ennen vilaukselta nähnyt ja jota nyt huomiolla tarkastelin, miellytti minua suuresti. Hän oli pitkäkasvuinen, laiha, hyvin vaalea ja näytti alituisesti surulliselta ja tuskaantuneelta. Hänen hymynsä oli alakuloinen, mutta erittäin ystävällinen, silmät olivat suuret, väsyneet ja vähän vinot, mikä antoi hänelle vielä surullisemman ja viehättävämmän ilmeen. Hän ei istunut kumarruksissa, vaan jotenkin koko ruumis riipuksissa, kaikki hänen liikkeensä olivat putoavia. Hän puhui veltosti, mutta hänen äänensä ja tuo r:n ja l:n epäselvä lausuminen olivat hyvin miellyttävät. Hän ei "ylläpitänyt" keskustelua. Hänen mieltänsä nähtävästi surullisesti kiinnitti minun tiedonantoni omaisista, aivan kuin hän minua kuunnellessaan olisi kaipauksella muistellut parempia aikoja. Hänen poikansa häipyi jonnekin, hän katseli pari minuttia äänetönnä minua ja purskahti yhtäkkiä itkemään. Minä istuin hänen edessään enkä mitenkään voinut keksiä mitä nyt oli sanominen ja tekeminen. Hän yhä itki minuun katsomatta. Aluksi hän minua säälitti, sitten ajattelin: "pitäneekö ruveta lohduttamaan, ja miten se olisi tehtävä?" ja vihdoin minua alkoi harmittaa, että hän oli asettanut minut noin tukalaan asemaan. "Olenko minä todellakin siis niin surkuteltavan näkönen?" ajattelin minä, "tai ehkä se suotta niin tekee, saadakseen tietää mitä minä tässä tapauksessa teen."

"Paha on nyt poiskin mennä; näyttäisi siitit kuin pakenisin hänen kyyneleitään", ajattelin minä. Käännähdin tuolillani edes muistuttaakseni läsnäolostani.

— Voi, kuinka tyhmä minä olen! sanoi hän katsahtaen minuun ja koettaen hymyillä: — on päiviä, jolloin itken ilman mitään syytä.

Hän rupesi hakemaan nenäliinaa vierestään sohvalta ja yhtäkkiä purskahti vielä kovempaan itkuun.

— Hyvä Jumala! kuinka tämä alituinen itkuni on naurettavaa. Minä rakastin niin äitiänne, me olimme niin hyvät ystävät — ja —

Hän löysi nenäliinansa, peitti sillä silmänsä ja jatkoi itkua. Taas tuli asemani tukalaksi ja sitä kesti jotenkin kauan. Minua sekä harmitti että kävi rouvaa sääliksi. Hänen kyyneleensä tuntuivat todellisilta ja minä ajattelin, ettei hän itke niin paljon minun äitiäni kuin sitä, ettei hänen itsensä ollut nyt hyvä olla ja että oli joskus entisinä aikoina ollut paljon parempi. Ties mihin tämä olisi loppunut, ellei nuori Iivin olisi tullut sisälle ja sanonut vanhan Iivinin kysyvän äitiä. Rouva nousi ja aikoi lähteä, kun samassa itse Iivin astui sisälle. Tämä oli pieni, lujarakenteinen, harmaapäinen herra, jolla oli mustat, sakeat kulmakarvat, mutta lyhyeksi ajeltu pää aivan harmaana. Suun ympärillä oli ankara ja luja ilme.

Minä nousin ja kumarsin hänelle, vaan Iivin, jonka viheliäisellä frakilla oli kolme tähteä, ei vastannut kumarrukseeni, tuskinpa edes katsahti minuun, niin että minusta yhtäkkiä tuntui kuin en olisikaan ollut mikään ihminen, vaan jokin huomiota ansaitsematon esine — nojatuoli tai ikkuna, taikka joskin ihminen, niin sellainen, joka ei missään suhteessa eroa nojatuolista eli ikkunasta.

— Ja te ette vieläkään ole kirjottanut kreivittärelle, rakkaani, sanoi hän vaimolleen ranskaksi, rauhallinen mutta kova ilme kasvoilla.

— Hyvästi M-r Irtenjev, sanoi minulle rouva Iivin, samassa ylpeästi kohauttaen päätänsä ja, samoin kuin poika, katsoen minua kulmakarvoihin. Minä kumarsin vielä kerran hänelle ja hänen miehelleen, ja taaskin vaikutti kumarrukseni vanhaan Iiviniin yhtä paljon kuin jos olisi ikkunaa avattu tai suljettu. Ylioppilas Iivin saattoi minut kuitenkin ovelle asti ja matkalla kertoi siirtyvänsä Pietarin yliopistoon, koska hänen isänsä on siellä saanut paikan (hän nimitti minulle erään hyvin ylhäisen paikan).

"No, sanokoon isä mitä tahtoo", murahtelin minä itsekseni, istuessani vaunuihin: — "mutta tähän taloon ei ole jalkani koskaan enää astuva; tuo itkupussi vetistelee minua katsellessaan aivan kuin olisin mikäkin poloinen raukka, ja Iivin sika ei edes tervehdi; kyllä minä sille vielä näytän…" Mitä minä olin hänelle näyttävä, en todellakaan tiedä, mutta niin minä vaan ajattelin.

Jälkeenpäin minun oli monasti vaikea olla myöntämättä isän kehotuksiin, joka sanoi, että tuota tuttavuutta on "kultiveerattava", ja ettenhän minä muka voi vaatia, että Iivinin asemassa oleva henkilö huomaa minun kaltaistani poikanulikkaa; mutta minä pidin pääni jotenkin kauan.