XXII
ISÄ.
Siitä pitäen kun Volodja pääsi ylioppilaaksi oli isä hyvin ilosella tuulella ja tavallista useammin söi päivällistä mummon luona. Tosin hänen iloisuuteensa, kuten olin saanut Nikolailta tietää, oli syynä se, että hän oli viime aikoina hyvin paljon voittanut. Sattuipa toisinaan niinkin, että hän iltasin ennen klubiin menoa pistäytyi luoksemme, istautui pianon ääreen, kokosi meidät kaikki ympärilleen ja polkien tahtia pehmosilla kengillään (hän ei voinut kärsiä korkoja, eikä koskaan niitä käyttänyt), lauloi mustalaislauluja. Ja olisipa pitänyt silloin nähdä hänen lempilapsensa Ljubotshkan koomillista innostusta! Ljubotshka jumaloi häntä. Joskus saapui isä tunnille ja ankaran näköisenä kuunteli kuinka minä lausuin läksyäni, mutta niistä muutamista sanoista, joilla hän tahtoi minua oikaista, huomasin, ettei hän tunne hyvin sitä ainetta, jota minulle opetetaan. Toisinaan hän salaa iski silmää ja teki merkkejä, kun mummo alkoi torua ja olla kaikille syyttä vihanen. "Kylläpä se nyt löylyytti meitä, lapset", sanoi hän sitten. Yleensä hän vähitellen laskeutui silmissäni siitä saavuttamattomasta korkeudesta, johon lapsellinen mielikuvitukseni oli hänet asettanut. Yhä samalla rakkauden ja kunnioituksen tunteella suutelin hänen suurta valkoista kättänsä, mutta en enää karkoittanut luotani arvostelua hänestä ja hänen toimistaan. Mieleeni tuli ehdottomasti sellaisia ajatuksia hänestä, jotka minua pelottivat. En unohda koskaan erästä tapausta, joka synnytti minussa paljon tuollaisia ajatuksia ja tuotti minulle paljon siveellisiä kärsimyksiä.
Kerran myöhään illalla hän mustaan hännystakkiin ja valkoseen liiviin puettuna tuli vierashuoneeseen ottaakseen Volodjan mukaansa tanssiaisiin. Volodja pukeutui omassa huoneessaan. Mummo odotti makuuhuoneessa, että Volodja tulisi hänelle näyttäytymään (sillä hänellä oli tapana jokaisten tanssiaisten edellä kutsua Volodja luoksensa, siunata häntä, tarkastaa hänen pukuaan ja antaa ohjeita). Ainoastaan yhdellä lampulla valaistussa salissa käyskentelivät Mimmi Katinhan kanssa edestakasin, mutta Ljubotshka istui pianon ääressä ja harjotteli Fieldin toista konserttia, joka oli äiti-vainajan lempikappale.
En ole koskaan kenenkään ulkonäössä tavannut niin suurta sukuyhtäläisyyttä, kuin oli sisareni ja äitini välillä. Tämä yhtäläisyys ei ollut kasvoissa eikä ruumiinrakennuksessa, vaan jossakin sanoin selittämättömässä asiassa: käsissäkö, käyntitavassa, äänen erikoisessa laadussa vai muutamissa lausetavoissa. Kun Ljubotshka suuttuneena sanoi: "ei ikipäivinä", niin tuon sanan ikipäivinä, jota äidinkin oli tapana usein käyttää, hän lausui niin, että pieni "iki" tuntui olevan ainoastaan valmistus ensi tavun kovaan painoon sanassa päivinä; mutta vielä harvinaisempi oli yhtäläisyys hänen pianonsoitossaan ja kaikissa siihen kuuluvissa tempuissa: hän korjasi pukuaan samalla tavalla, samalla tavalla käänsi vasemmalla kädellä lehtiä ylhäältä, samalla tavalla kiukustuneena löi kädellään pianon koskettimia ja sanoi: "herranen aika!" — samaa oli myös tuo sanoin kuvaamaton soiton hienous ja selvyys, tuon ihmeen ihanan fieldiläisen soiton, jota osuvasti sanotaan jeu perlé, ja jonka ihanuutta eivät ole voineet saada unohtumaan mitkään nykyisten pianonsoittajain konstit.
Isä tuli huoneeseen nopein, pienin askelin, — tuli Ljubotshkan luo, joka herkesi soittamasta hänet nähtyään.
— Ei, soita vaan Ljubotshka, soita, sanoi hän istuttaen Ljubotshkaa uudelleen: — tiedäthän kuinka rakastan sinua kuunnella…
Ljubotshka jatkoi soittoa, ja isä istui häntä vastapäätä nojaten päätään kättä vastaan; sitten, äkisti nytkäyttäen olkapäätään hän nousi ja alkoi kävellä pitkin huonetta. Pianon ohi kulkiessaan hän joka kerta pysähtyi ja kauan tarkkaan tähysteli Ljubotshkaa. Hänen liikkeistään ja käynnistään huomasin hänen olevan kiihottuneena. Käveltyään jonkun kerran edestakasin salissa hän pysähtyi Ljubotshkan tuolin taakse, suuteli häntä mustaan päähän ja sitten pian kääntyen rupesi jälleen kävelemään. Kun kappale oli loppunut ja Ljubotshka tuli häneltä kysymään: "kuinka se oli soitettu?" niin hän sanaakaan sanomatta otti hänen päästään ja alkoi suudella häntä otsaan ja silmiin semmoisella hellyydellä, jota en ollut koskaan ennen hänessä nähnyt.
— Voi, herranen aika, sinähän itket! sanoi Ljubotshka äkkiä ja päästäen käsistään hänen kellonketjunsa tuijotti häneen suurilla hämmästyneillä silmillä. — Anna anteeksi, isä kulta, ihan unohdin että se oli äidin kappale.
— Ei, ystäväni, soita vaan useammin, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä: — kunpa tietäisit kuinka minun tekee hyvää saada itkeä sinun kanssasi…
Hän suuteli vielä kerran Ljubotshkaa ja koettaen päästä sisällisen liikutuksensa herraksi, olkapäitänsä nytkäytellen meni siihen käytävään, joka vie Volodjan huoneeseen.
— Volodja! etkö jo ala joutua? huudahti hän pysähtyen keskelle käytävää. Samassa kulki hänen ohitsensa sisäpiika Masha, joka herran huomattuaan peräytyi ja tahtoi kiertää. — Sinä se aina vaan kaunistut, sanoi hän kumartuen Mashan luo.
Masha punastui ja kumarsi päänsä vielä alemmaksi. — Älkää, kuiskasi hän.
— Volodja, etkö jo tule? toisti isä nytkähdellen ja yskähdellen, kun
Masha oli kulkenut hänen ohitsensa ja hän oli huomannut minut…
Minä rakastan isää, mutta ihmisen ymmärrys elää riippumatta hänen sydämmestään ja usein tuopi sinne ajatuksia, jotka loukkaavat tunnetta, — jotka ovat käsittämättömät ja julmat. Ja vaikka koetin pitää näitä ajatuksia kaukana itsestäni, niin ne tulivat sittenkin…