XXVII
DMITRI.
Kun kävelyn jälkeen palasimme kotiin, ei Varinka tahtonutkaan laulaa, kuten hän tavallisesti iltasin teki, ja minä otin sen omaan laskuuni, kuvaellen että syynä siihen oli se, minkä olin sillalla sanonut. Nehljudoveilla ei ollut tapana syödä illallista, vaan he hajaantuivat aikasin ja tänä päivänä, jolloin Dmitrillä, kuten Sofia Ivanovna oli ennustanut, todellakin oli hammaskipua, me läksimme vieläkin varhemmin hänen huoneeseensa. Arvellen, että olin täyttänyt kaikki mitä sininen kaulukseni ja napit minulta vaativat, ja että olin kaikkia suuresti miellyttänyt, olin erinomaisen hyvällä tuulella; mutta Dmitri oli sitävastoin riidan ja hammaskivun tähden vaitelias ja murjottavainen. Hän istui pöytänsä ääreen, otti esiin vihkonsa, — päiväkirjan ja sen vihon, johon hänellä oli tapana iltasin kirjottaa vastaisia aiheitaan ja menneitä toimiaan; alituisesti naamaansa rypistellen ja kosketellen poskiaan hän kirjotteli hyvin kauan papereihinsa.
— No, jättäkää minut vihdoinkin rauhaan, huusi hän sisäpiialle, jonka Sofia Ivanovna oli lähettänyt kysymään miten hampaiden laita oli ja eikö olisi syytä toimittaa kuumaa haudetta. — Sitten hän sanoi minulle, että vuoteeni laitetaan kohta kuntoon ja että hän itse pian palaa, sekä läksi Ljubov Sergejevnan luo.
"Onpa sentään paha, ettei Varinka ole kaunis ja yleensä se, ettei hän ole Sonitshka", mietiskelin minä jäätyäni yksin huoneeseen; — "kuinka hyvä muuten olisi yliopistosta päästyä saapua tänne heidän luokseen ja tarjota hänelle kätensä. Minä olisin sanonut: ruhtinatar, en ole enää nuori — en voi rakastaa intohimoisesti, vaan tulen aina rakastamaan teitä niinkuin hyvää sisarta." Äidille olisin sanonut: "Teitä minä kunnioitan", ja Sofia Ivanovnalle: "uskokaa että pidän teitä suuressa arvossa." Sitten, kääntyen taas Varinkan puoleen, olisin sanonut: "Siis sanokaa yksinkertaisesti ja suoraan: haluatteko olla minun vaimoni?" — "Haluan", olisi hän vastannut ja ojentanut minulle kätensä, jota minä olisin puristanut lausuen sanat: "rakkauttani en tule osottamaan sanoissa, vaan töissä." — Entäpä, juolahti mieleeni, kun sitten vielä ystäväni Dmitri rakastuu Ljubotshkaan, — onhan Ljubotshkakin häneen rakastunut! Silloinhan jommankumman meistä pitäisi luopua naima-aikeista (Venäjällä lanko ei saa naida lankonsa sisarta. Suom. muist.). Ja sehän olisi mainiota. Silloin minä menettelisin näin. En puhuisi asiasta mitään, ennenkuin tulisin Dmitrin luo ja sanoisin: "turhaan, ystäväni, salaamme toisiltamme totuutta: sinä tiedät, että rakkauteni sisareesi voi loppua ainoastaan elämäni kanssa; minä tunnen asiat, sinä olet riistänyt minulta parhaan toivoni, sinä olet tehnyt minut onnettomaksi: mutta tiedä, että Nikolai Irtenjev kostaa onnettomuuden uhraamalla elämänsä. — Tuossa on sinulle sisareni", — ja antaisin hänelle Ljubotshkan käden. Hän vastaisi: "ei, ei millään muotoa!…" Mutta minä sanoisin: "ruhtinas Nehljudov! turhaan koetatte olla Nikolai Irtenjeviä ylevämielisempi. Ei ole maailmassa häntä ylevämielisempää ihmistä." Kumartaisin ja läksisin. — Dmitri ja Ljubotshka juoksisivat kyyneleet silmissä jäljessäni rukoillen ottamaan vastaan heidän uhraustansa. — Ja minä olisin voinut suostua ja tulla hyvin onnelliseksi, jos vaan olisin ollut rakastunut Varinkaan… Nuo mietteet olivat niin suloiset, että suuresti halutti ilmaista ne ystävälleni, mutta avomielisyyden lupauksesta huolimatta tunsin kuitenkin fyysillisestikin mahdottomaksi sitä ilmaista.
Dmitri palasi Ljubov Sergejevnan luota saatuaan tältä joitakin tippoja hampaihinsa, mutta oli nyt vielä sairaampi ja siis vielä pahemmalla tuulella. Vuoteeni ei ollut laitettu ja Dmitrin palvelijapoika tuli kysymään, minne se oli laitettava.
— Mene hiiteen! kiljasi Dmitri polkaisten jalkaa maahan. — Vasjka! Vasjka! Vasjka: huusi hän heti pojan jälkeen, joka kerralla korottaen ääntään: — Vasjka! laita minulle vuode lattialle.
— Ei, anna minun maata lattialla, sanoin minä.
— No, sama se, laita mihin tahdot, jatkoi Dmitri samalla vihasella äänellä. — Vasjka! miksi viivyt?
Mutta Vasjka ei näyttänyt käsittävän mitä häneltä vaadittiin ja seisoi liikkumattomana.
— Mitäs töllötät? laita vuode! Vasjka! Vasjka! kiljui Dmitri, yhtäkkiä joutuen jonkinlaiseen raivoon.
Mutta Vasjka ei sittenkään ymmärtänyt ja jähmettyi pelosta.
— Tahdotko sinä senkin vietävä, että minä sinut…
Ja hypähtäen tuolilta Dmitri juoksi pojan luo, kaikin voimin iskien sitä nyrkillä päähän. Poika juoksi huoneesta. Pysähtyen ovelle Dmitri katsahti minuun ja julman raivon ilme, joka hetki sitten oli hänen kasvoillaan, vaihtui niin nöyrään, nolattuun ja lapselliseen ilmeeseen, että minun tuli häntä sääli, ja vaikka kuinka halutti kääntyä pois, en sitä tehnyt. Hän ei sanonut minulle mitään, vaan käveli kauan pitkin huonetta, tuon tuostakin anteeksi anovasti katsahdellen minuun, sitten otti pöytälaatikosta vihon, kirjotti siihen jotain, otti yltään takkinsa, pani sen täsmällisesti kokoon, meni nurkkaan, missä pyhänkuva riippui, asetti suuret, valkoset kädet ristiin rinnalleen ja alkoi rukoilla. Hän rukoili niin kauan, että Vasjka ennätti tuoda aluksen ja laittaa vuoteen lattialle, kuten minä hänelle kuiskaamalla selitin; minä riisuuduin ja panin maata lattialle laitettuun vuoteeseen, mutta Dmitri yhä vielä jatkoi rukoilemistaan. Tarkastellessani Dmitrin vähän käyrää selkää ja hänen saapaspohjiansa, jotka merkillisen nöyrällä tavalla kääntyivät minuun päin hänen polvistuessaan maahan, minä rakastin häntä vielä entistäkin voimakkaammin ja ajattelin yhä: "sanonko vai enkö sano hänelle, mitä olen miettinyt sisaristamme?" Lopetettuaan rukouksensa Dmitri pani pitkäkseen viereeni ja, nojautuen käteensä, kauan vaieten hellästi ja häveliäästi katseli minuun. Tämä oli hänelle nähtävästi raskasta, mutta hän ikäänkuin rankaisi itseänsä. Minä hymähdin katsoessani häneen. Hän hymähti myöskin.
— Mutta miksi sinä et sano minulle, alkoi hän, — että olen menetellyt huonosti? sitähän sinä juuri äsken ajattelit?
— Sitä minä ajattelin, vastasin minä, sillä vaikka olin muuta ajatellut, näytti minusta, että olin sitä ajatellut: — niin, se oli todellakin huonosti tehty, en olisi sitä sinulta odottanut, sanoin minä tuntien tällä hetkellä erikoista mielihyvää siitä, että sinuttelin häntä. — Kivistääkö vielä hampaitasi? lisäsin minä.
— Ei kivistä. Voi, Nikolenka, ystäväni! rupesi Dmitri puhumaan niin hellästi, että näytti kuin kyyneleet olisivat ruvenneet nousemaan hänen kiiltäviin silmiinsä: — tiedän ja tunnen, kuinka huono olen, ja Jumala näkee, kuinka minä tahtoisin olla toinen, ja rukoilen Häntä, että Hän tekisi minut paremmaksi; mutta minkä sille taitaa, kun minulla on niin onneton, inhottava luonne? mitä pitää minun tekemän? Koetan hillitä itseäni, parantua, mutta eihän se ole mahdollista äkkiä eikä sitä voi yksin, tarvitsee jonkun tukea, kannatusta. Kas, Ljubov Sergejevna — hän ymmärtää minua ja on minua paljon tässä asiassa auttanut. Tiedän muistiinpanojeni nojalla vuoden kuluessa paljon parantuneeni. Voi sinä, Nikolenka, oma ystäväni! jatkoi hän erikoisen harvinaisella hellyydellä ja jo rauhallisemmalla äänellä tuon tunnustuksen jälkeen: — kuinka paljon merkitseekään sellaisen naisen vaikutus kuin hänen! Jumalani, kuinka hyväksi voivat asiat muuttua, kun tulen itsenäiseksi sellaisen ystävän rinnalle kuin hän on! Hänen seurassaan olen ihan toinen ihminen.
Ja sen jälkeen Dmitri alkoi kuvailla minulle naima-aikeitansa, vastaista maalaiselämää ja alituista työtä itsensä kanssa.
— Minä tulen asumaan maalla, sinä matkustat minun luokseni, ehkä sinäkin olet naimisissa Sonitshkasi kanssa, puhui hän: — meidän lapsemme rupeavat leikkimään. Tuo kaikki on tietysti naurettavaa ja tyhmää, mutta voihan se tapahtua.
— Totta kai! hyvinkin voi tapahtua, sanoin minä hymyillen ja samalla ajatellen, että vieläkin parempi olisi, jos menisin naimisiin hänen sisarensa kanssa.
— Tiedätkö mitä sinulle sanon, sanoi hän minulle hetken vaiti oltuaan: — sinä vaan kuvailet olevasi rakastunut Sonitshkaan; kuten näen, tuo ei ole totisempaa laatua, etkä sinä vielä tiedä mitä oikea rakkaus onkaan.
Minä en väittänyt vastaan, sillä olin melkein samaa mieltä. Me olimme vähän aikaa vaiti.
— Varmaankin huomasit, että olen ollut pahalla tuulella ja riitelin Varinkan kanssa. Minua sitten kovasti kadutti se asia, etenkin kun sinä olit ollut läsnä. Vaikka hän monessa asiassa ajatteleekin toisin kuin pitäisi, on hän sentään mainio tyttö, erinomaisen hyvä, kyllä sinä vielä opit häntä tuntemaan.
Hänen siirtymisensä siitä, etten ollut rakastunut, siihen, että rupesi sisartaan kehumaan, suuresti ilahutti minua ja pani punastumaan, mutta minä en sittenkään sanonut mitään hänen sisarestaan, ja me jatkoimme puhumista muista asioista.
Niin me loruilimme kukon toiseen lauluun asti ja vaalea aamukoi hämärsi jo ikkunassa, kun Dmitri siirtyi omaan huoneeseensa ja sammutti kynttilän.
— No, nyt nukkumaan, sanoi hän.
— Hyvää yötä, vastasin minä: — mutta vielä yksi sana.
— No.
— Eikö ole sentään ihanaa tämä elämä? sanoin minä.
— Ihanaa on tämä elämä, vastasi hän semmoisella äänellä, että minä pimeässäkin luulin näkeväni hänen iloiset, hellät silmänsä ja lapsellisen hymynsä.