XXXII

NUORUUS.

Päässäni olevasta sekamelskasta ja käsitteiden hämmennyksestä huolimatta olin tänä kesänä nuori, viaton, vapaa, ja siis — melkein onnellinen.

Toisinaan ja jotenkin useinkin minä nousin hyvin myöhään. (Nukuin avotaivaan alla terassilla ja kirkkaat, vinot aamuauringon säteet olivat minun herättäjäni). Pukeuduin nopeasti, otin kainalooni pyyhinliinan ja ranskalaisen romaanin ja menin uimaan jokeen, koivikon pimentoon, joka uimapaikka oli puolen virstan päässä kotoa. Siellä heittäysin pitääkseni ruohikkoon ja luin, katsahdellen kirjastani milloin varjoisan, virtaavan joen tummansiniseen pintaan, joka alkoi väreillä aamutuulesta, milloin kellastuvaan ruislaihoon, joka oli toisella rannalla; näin vaaleanpunaisten aamusateiden valaisevan yhä alempaa ja alempaa koivujen valkeita runkoja, jotka toinen toisensa taakse piiloutuen etenivät minusta puhtaan metsän etäisyyteen, ja nautin tuntiessani itsessäni juuri samallaista tuoretta, nuorta elämänvoimaa, jota luonto kaikkialla ympärilläni hengitti. Kun taivaalla sattui olemaan harmaita aamupilviä ja minua vilutti uinnin jälkeen, niin usein tahallani eksytin itseni tieltä kulkeakseni pitkin peltoja ja metsiä, ja nautin siitä, että kenkäni tulivat läpimäriksi tuoreessa kasteessa. Samaan aikaan minä elävästi haaveksin viimeksi luetun romaanin sankareista ja kuvailin itseäni milloin rykmentin päälliköksi, milloin ministeriksi, milloin tavattoman voimakkaaksi milloin intohimoiseksi mieheksi, ja jonkinlaisella vavahduksella katsahdin yhä ympärilleni toivoen äkkiä jossain niityllä tai puun takaa kohtaavani hänet. Kun tämmöisillä kävelyretkillä tapasin talonpoikaisia työmiehiä tai naisia, niin huolimatta siitä, että rahvasta ei minulle ollut olemassa, minä aina tunsin ehdotonta suurta häpeää ja koetin pysyä heille näkymättömänä. Kun päivä jo kuumeni, mutta naisemme eivät vieläkään olleet nousseet teetä juomaan, minä usein menin ryytimaahan tai puutarhaan syömään niitä vihanneksia tai hedelmiä, jotka jo olivat kypsyneet. Ja tämä toimi oli minulle suurimpia huveja. Tunkeuduin keskelle omenapuutarhaa, sisimpään villiytyneeseen korkeaan vatukkoon. Pääni päällä oli kirkas, kuuma taivas, ympärilläni vaaleanvihreä pistelevä vatukko sekasin rikkaruohojen kanssa. Tummanviheriät viholaiset hienoine, kukkivine terttuineen pyrkivät solakasti ylös, pistelevä takiainen luonnottoman sinertävine kukkineen kasvoi raa'asti yläpuolella vattuja jopa päätänikin, paikotellen viholaisten mukana ylettyen riippuviin omenapuunoksiin asti, joiden ylimmillä lehvillä kiiltävät, pyöreät raakuleet jo tekivät kypsymistä. Puun alla oli nuori vattupensas, joka melkein kuivaneena ja lehdettömänä sekä pahoin vääntyneenä kurottautui aurinkoa kohden, mutta viheriä neulamainen ruoho, joka oli lävistänyt viime vuotisen maatuneen lehtikerroksen, viheriöi mehevästi kasteessa ja tuossa ikuisessa pimennossa, aivankuin aavistamatta, että omenapuun lehdillä auringonsäteet kirkkaasti leikkivät.

Tässä pimennossa oli aina kosteata, haisi kostealle, alituiselle varjolle, hämähäkin verkoille, pudonneille omenille, jotka mustenevina jo maatuivat, vatuille, joskus metsäluteillekin, jonka sattui yhdessä marjan kanssa vahingossa nielemään ja sitten koetti muilla marjoilla tukehuttaa. Eteenpäin liikahtaissa tuli peljättäneeksi varpuset, jotka aina elivät tässä pimennossa; silloin kuului niiden hätäinen viserryksensä ja pienten räpyttelevien siipiensä lyönnit oksia vastaan, jossain kuului myös mehiläisen surina ja jossain käytävällä puutarhuri Akimin askeleet. Silloin ajattelin: ei! ei Akim eikä kukaan maailmassa voi minua täältä löytää… molemmin käsin oikealta ja vasemmalta riipsin kouraan meheviä marjoja ja nautinnolla nielin yhden toisensa perästä. Jalat olivat jo polviin asti läpimärät ja päässä oli jotain hirveän järjetöntä lorua (toistin esimerkiksi tuhat kertaa peräkkäin y-yk-si-i ka-ak-si-i), housutkin olivat jo märät ja nokkosten polttelemat, aurinko alkoi paahtaa päähän, missä vaan sen säteet pääsivät pimentoon, marjatkaan eivät enää maittaneet, mutta sittenkin yhä vaan istuin puun alla, katselin, kuuntelin, mietiskelin ja kuumeentapaisesti yhä vaan poimin ja nielin parhaita marjoja.

Yhdentoista aikaan tulin tavallisesti vierashuoneeseen teenjuonnin jälkeen, jolloin jo naiset istuivat töitä tehden. Ensimäisen ikkunan luona, jonka eteen oli laskettu valkasemattomasta vaatteesta tehty uudin ja jonka raoista aurinko tekee kaikkeen mihin se sattuu niin häikäiseviä täpliä, että silmiin koskee niitä katsoa, seisoi ompelukehys, jonka valkoista kangasta pitkin kärpäset hiljaa kuljeskelivat. Kehyksien takana istui Mimmi yhtämittaa vihasesti päätänsä puistaen ja siirtyen paikasta paikkaan, aurinkoa pakoon, joka milloin mistäkin aukoista alkaa tulisella voimalla paistaa hänen kasvoilleen tai kädelleen. Toisten kolmen ikkunan kautta laittoi aurinko maalaamattomalle vierashuoneen permannolle kokonaiset, kirkkaat neliskulmaiset valot: yhdellä tämmöisellä neliöllä makasi tavallisuuden mukaan Milka ja korvat koholla tuijotti toisilla neliöillä käveleviin kärpäsiin. Katinka neuloi taikka luki sohvalla, ja kärsimättömästi ajoi pois kärpäsiä valkoisilla, kirkkaassa valossa ikäänkuin läpinäkyvillä kätösillään, taikka kasvot rypyssä puisteli päätänsä karkottaakseen kullankarvaisesta tukastaan sinne sekaantunutta kärpästä. Ljubotshka joko käveli edestakasin huoneessa kädet selän takana odotellen milloin mennään puutarhaan, taikka soitteli pianolla jotain kappaletta, jonka jokaisen nuotin tunnen ulkoa. Minä istuin jonnekin kituutelemaan tätä soittoa tai lukua, ja odotin milloin itse saan istua soittamaan. Päivällisen jälkeen joskus menin armosta tyttöjen kanssa ratsastamaan (jalkakävelyjä en pitänyt itselleni sopivina ikääni ja yhteiskunnalliseen asemaani nähden). Ja nuo retkemme, joissa minä saattelin heitä harvinaisille ja rotkoisille paikoille, olivat hyvin hauskoja. Meille sattui toisinaan tapauksia, joissa olin tilaisuudessa osottamaan urheuttani, ja naiset kehuivat ajoani ja rohkeuttani ja pitivät minua suojelijanaan. Ellei illalla ollut vieraita, niin minä teenjuonnin jälkeen, varjoisalla terassilla ja käveltyäni isän kanssa talouskatsastuksella, panin pitkäkseni vanhaan paikkaani nojatuoliin kuuntelemaan Katinkan tai Ljubotshkan soitantoa, lukemaan ja yhtaikaa haaveksimaan, entiseen tapaan. Toisinaan, jäätyäni yksin vierashuoneeseen ja Ljubotshkan soittaessa jotain vanhanaikaista kappaletta, vaipui kirja tahtomattani kädestäni, ja katsellessani balkongin avonaisesta ovesta kiharaisiin riippukoivun lehtiin, jotka jo alkoivat verhoutua illan varjoon, ja puhtaaseen taivaaseen, ja kuunnellessa yhtaikaa sekä salista kuuluvia soiton säveliä että veräjien narinaa, vaimoväen ääniä ja kylään palaavaa lehmäkarjaa, minun mieleeni tuli äkkiä elävästi Natalia Savishna, äiti, Karl Ivanovitsh, ja minun tuli hetkeksi surullinen olla. Mutta sieluni oli tällä hetkellä niin täynnä elämää ja toivoja, että nämä muistot ainoastaan siivenpäällä kevyesti koskettivat minua ja lensivät edelleen.

Illallisen jälkeen ja joskus ennen maatapanoani käveltyäni jonkun kanssa puutarhassa — yksin en uskaltanut kävellä pimeillä käytävillä — läksin yksin nukkumaan balkongin lattialle, mikä lukemattomista itikoista huolimatta tuotti minulle suurta hauskuutta. Täysikuun aikana vietin usein kaikki yöt läpeensä istuen vuoteeni alustalla ja katsellen valoja ja varjoja, kuunnellen rasahduksia hiljaisuudessa, kaikellaista haaveksien, erittäinkin runollista, hekumallista nautintoa, jota silloin pidin elämän suurimpana onnena, ja kaihoten sitä, että tähän asti olin saanut tyytyä ainoastaan haaveihin. Toisinaan, kun kaikki olivat menneet makuulle ja tulet olivat siirtyneet vierashuoneista yläkerran huoneihin, mistä alkoi kuulua naisten puhelua ja ikkunain sulkemisia ja aukasemisia, minä läksin kävelemään balkongille ja ahnaasti kuuntelin nukkuvan talon kaikkia ääniä. Niinkauan kuin oli vähänkään, vaikkapa aiheetontakin toivoa siihen että tämä haaveksimani onni edes osaksi toteutuisi, en minä voinut vielä antautua haaveilemaan tulevaisuuden onnea.

Heti kun vaan kuulin paljain jaloin astumista, yskähdyksiä, huokauksia, hameiden suhahduksia, minä hyppäsin vuoteeltani, salaa kuulostellen, koettaen jotain nähdä ja näkemättä mitään jouduin kiihkoihini. Mutta nyt jo häviävät yläkerran ikkunoista tulet, askeleiden ja puheiden äänet vaihtuvat kuorsaamiseen, yövahti alkaa koputella lautaan; puutarha käy sekä synkemmäksi että valoisammaksi heti kun punaset ikkunatulien juovat ovat siitä kadonneet, viimeinen tuli kulkee ruokasalista eteiseen, heijastuen puutarhan kasteiselle nurmelle, ja minä näen ikkunan läpi Fokan kumaran vartalon, kun hän kynttilä kädessä, yönuttu hartioilla menee vuoteensa luo. Usein tunsin suurta, mieltäkiihottavaa nautintoa siitä, että hiivin talon mustassa varjossa märkää ruohoa myöten eteisen ikkunan alle ja henkeä pidättäen kuuntelin siellä nukkuvan pojan kuorsaamista, Fokan rykimistä, joka ei aavistanut että kukaan kuunteli häntä ja hänen ukkomaista ääntään, kun hän kauan, kauan luki rukouksiaan. Vihdoin sammui hänenkin kynttilänsä valo, ikkuna pantiin kiinni, minä jäin yksin ulos, ja arasti ympärilleni tarkastellen näkyisikö jossain kukkalavan tahi vuoteeni luona valkoista naista, — juoksin nopeasti balkongille. Ja silloinpa panin vihdoin maata vuoteelleni, kasvot käännettyinä puutarhaan päin, ja, mikäli mahdollista peittäen itseni hyttysiltä ja yölepakoilta, tuijotin puutarhaan, kuuntelin yöllisiä ääniä ja haaveksin rakkaudesta ja onnesta.

Silloin kaikki silmissäni sai toisen muodon ja merkityksen: ja vanhojen koivujen näkö, jotka loistivat toiselta puoleltaan kuutamotaivasta vasten ja toiselta puolen synkästi peittivät mustilla varjoillaan pensaita ja teitä, ja rauhallinen, häikäsevä, tasasesti kasvava kiilto puutarhalammen kalvolla ja kuun loiste kukkien kastepisaroissa balkongin edessä, jotka myöskin tekivät siroja varjojaan harmaan kasvilavan ohitse, ja ruisrääkän ääni lammen takana, ja ihmisääni maantieltä, ja hiljainen, tuskin kuuluva narahtava ääni, joka syntyi kahden vanhan koivun kihnutuksesta toinen toistansa vastaan, ja itikan hyrinä korvani kohdalla, ja omenan putoaminen kuiville lehdille, ja sammakkojen hyppelemiset, jotka joskus kiipesivät terassin astuimille asti ja vihertävine selkineen salaperäisellä tavalla loistivat kuutamossa, — kaikki tämä sai minun silmissäni ihmeellisen merkityksen — liian suuren kauneuden ja jonkinlaisen lopettamattoman onnen merkityksen. Ja niin sitten ilmestyy hän pitkine mustine palmikkoineen, rinta täyteläisenä, aina kaihomielisenä ja ihanana, kädet paljaina, syleilyt intohimoisina. Hän rakasti minua, ja minä uhrasin koko elämäni nauttiakseni yhden minutin hänen rakkauttansa. Mutta yhä korkeampana, yhä valoisampana seisoi kuu taivaalla, lammikon komea loiste kävi yhä selvemmäksi, varjot muuttuivat yhä mustemmiksi, kuun valo yhä kuultavammaksi ja kuunnellessani ja katsoessani kaikkeen tähän jokin puhui minulle, että hän noine paljaine käsineen ja kuumine syleilyineen ei ole lähimainkaan vielä koko onni, ettei rakkauskaan häneen ole vielä lähimainkaan korkein hyvä; ja mitä enemmän minä katsoin korkeata täyttä kuuta, sitä korkeammalta, sitä puhtaammalta näytti minusta todellinen kauneus ja onni, sitä lähemmältä Häneen, kaiken kauneuden ja hyvyyden lähteeseen, — ja jonkinlaisen tyydyttämättömän, mutta nostattavan ilon kyyneleet kiertyivät silmiini.

Ja minä olin yhä yksin, ja näytti, että tuo salaperäisen suuremmoinen luonto, tuo luoksensa vetävä valoisa kuu, joka oli tietymättömästä syystä pysähtynyt yhteen korkeaan, korkeaan epämääräiseen paikkaan vaaleansiniselle taivaalle ja kuitenkin oli joka paikassa, ikäänkuin täyttäen itsellään ääretöntä avaruutta, tuo luonto, tuo kuu — ja minä, mitätön maan mato, jo kaikkien matalien, kurjien ihmisintohimojen turmelemana ja sittenkin sisältäen itsessäni rajatonta, kaikkivoipaa rakkauden voimaa, — minä tunsin näinä hetkinä kuin olisimme luonto, kuu ja minä olleet yhtä ja samaa.