IX.
Maatessaan joutui Tuomas kiusaukseen. — Ei kukaan toiviolaiselta vienyt rahoja, arvelee hän; niitä ei hänellä ollutkaan. Missäkään hän ei antanut mitään. Minun kyllä käski antaa, mutta itse ei koskaan antanut, ja lainasihan hän minultakin vielä ruplan.
Niin arveli Tuomas hetkisen ja sitten alkoi nuhdella itseään: "Mitäpä minun tarvitsee tuomita toista? — syntiähän minä siten teen. Heitän pois mielestäni koko asian". Mutta unhottaen, alkaa hän taas muistella, kuinka kärkäs toiviolainen oli rahalle ja kuinka tavattomia hän puhuu, väittäessään, että häneltä rahat varastettiin. Eihän hänellä mitä rahoja ollut. Turhaa puhetta vaan.
Ennen iltaa noustiin ylös ja lähdettiin varhaiseen jumalanpalvelukseen ylösnousemuksen kirkkoon, — Vapahtajan haudalle. Toiviolainen ei eroo Tuomaasta, aina vaan pysytteleikse hänen sivullaan.
Saavuttiin kirkkoon. Kansaa — Jumalaa palvelevia toiviolaisia, Venäläisiä, Kreikkalaisia, Armeenialaisia. Turkkilaisia, Syyrialaisia, ynnä muita monenlaisia kansoja, oli kokoontunut suuri joukko. Tuomas tuli kansajoukossa pyhälle portille. Munkki johti heitä; vei heidät turkkilaisen vahdin ohi siihen paikkaan, jossa Vapahtaja otettiin alas rististä ja voideltiin ja jossa palaa yhdeksän suurta kynttiläjalkaa. Kaikki hän näytti ja selitti. Tuomas asetti sinne kynttilän. Sitten veivät munkit Tuomaan portaita myöten oikealle Golgataan, siihen paikkaan, jossa risti seisoi, siellä Tuomas rukoili; sitten hänelle osoitettiin se rako, joka maan haljetessa oli syntynyt ja joka ulottui helvettiin asti; sitten näytettiin se paikka, jossa Kristuksen kädet ja jalat naulittiin ristiin; sitten näytettiin Aatamin hauta, johon Kristuksen veri oli valunut hänen luilleen. Sen jälkeen tultiin sille kivelle, jossa Kristus istui, kun Hänen päähänsä pantiin orjantappurakruunu; sitten näytettiin se patsas, johon Kristus oli sidottu, kun Häntä ruoskittiin. Sitten Tuomas näki kiven, jossa oli kaksia läpeä Kristuksen jalkoja varten. Tahdottiin vielä jotakin näyttää, mutta kansa rupesi hätiköimään: kaikki kiirehtivät siihen luolaan, jossa Vapahtajan hauta oli. Vieras jumalanpalvelus siellä oli loppunut ja oikeauskoisten alkoi. Tuomas meni kansan seurassa luolaan.
Hän tahtoi päästä irti toiviolaisesta, koska hän ajatuksissaan yhä teki syntiä häntä vastaan, mutta toiviolainen ei eronnut hänestä; Kristuksen haudallekin seurasi häntä. He tahtoivat asettua lähemmäksi, mutta myöhästyivät. Kansan tungos oli niin suuri, ettei päässyt edes eikä takaisin. Tuomas seisoo, katsoo eteenpäin ja rukoilee; mutta ei saata olla tuon tuostakin kouraisematta kukkaroaan, oliko se vielä tallella. Hänen ajatuksensa käyvät kahtaalle: ensinnäkin arvelee toiviolaisen valhetelleen; toiseksi "jollei hän valhetellutkaan, vaan jos todellakin häneltä vietiin rahat, niin tulee minun katsoa, ettei minullekin samoin kävisi."