XI.
Tuomas kulki yksin samaa tietä. Kun rupesi pääsemään lähemmä kotoa, niin alkoi häntä taas arveluttamaan, kuinkahan siellä kotona on ilman häntä toimeen tultu. Paljon sitä ehtii vuodessa vettä virrata. Kodon ja konnun kokoamiseen menee koko ikä, mutta pianpa sen talon voi hävittää. Kuinkapa se poika lie poissa ollessani asiat toimittanut kevään kuluttua; mitenkä karjakin lie yli talven päässyt, niinköhän ne ovat sen tuvan kattaneet? Niin joutui Tuomas siihen paikkaan, jossa edellisenä vuonna oli eronnut Eliaksesta. Eipä enää ollut tuntea koko paikkakuntaa. Siinä, missä viime vuonna kansa oli puutteesen menehtyä, nyt kaikki elivät varallisesti. Oli tullut hyvä vuosi. Kansa oli tointunut ja unhottanut menneet huolensa. Illan suussa Tuomas lähestyy sitä kirkonkylää, jossa Elias viime vuonna oli hänestä eronnut. Tuskin oli hän ehtinyt saapua kylään, niin tuvan takaa hypähtää esiin tyttönen valkoisessa paidassa.
— Setä hoi, setä hoi! Poikkea meille.
Tuomas tahtoi mennä ohi, mutta tyttö ei päästänyt, otti liepeestä ja kiskoi nauraen tupaan.
Vaimokin poikineen tuli portaille; nekin kehottivat tulemaan: tulehan nyt, isoseni, syömään illallista ja lepää yösi meillä. Tuomas poikkesikin taloon. — "Samalla tiedustan vähän Eliaksesta; kun ei vaan hän olisi poikennut juuri tähän taloon juomaan".
Tuomas tuli tupaan; vaimo riisui häneltä laukun, toi pesuvettä ja asetti hänet pöytään ruoalle. Hän kantoi pöytään maitoa, piirakaisia ja puuroa. Tuomas kiitti ja ylisti heitä, kun niin hyvin ottivat matkalaisia vastaan. Silloin vaimo nyökäyttäen päätään lausui:
— Meidän tulee olla ystävällisiä hurskaille matkalaisille. Sellainen neuvoi meille oikean elämän. Me elimme vaan ja olimme unhottaneet Jumalan ja Herra rankaisiki meitä niin, että kaikin vaan kuolemaa odotimme. Suven tullen kaikki vaan makasimme sairaina ilman leipämurua. Siihen olisimme kuolleetkin, jollei Jumala olisi luoksemme lähettänyt samanlaista vanhusta kuin sinäkin. Hän poikkesi keskellä päivää juomaan ja, nähtyään meidät, sääli ja jäi luoksemme. Hän meidät juotti ja syötti ja toimitti jalkeille, lunasti maan ja osti hevosen ja rattaat ja jätti ne meille. —
Mummo astui tupaan ja keskeytti emännän puheen.
— Emmepä itsekään tiedä, sanoi hän, oliko se ihminen vai Herran enkeli, kaikkia hän rakasti ja sääli ja meni pois, ilmoittamatta, kuka oli, niin ettemme tiedä hänen nimeänsäkään rukouksissamme mainita. Aivan selvään muistan kaikki: minä makaan tuossa ja odotan kuolemaa; silloin astuu tupaan yksinkertainen pieni paljaspää ukko ja pyytää vettä. Minä syntisparka vielä ajattelin itsekseni: mikähän maankulkija tuokin lienee? Mutta mitäs hän teki! Nähtyään meidät heti heitti laukkunsa tuohon paikkaan ja aukaisi sen.
Tyttökin kävi nyt puheesen.
— Ei mummo! Hän ensin asetti laukkunsa keskelle tupaa ja sitten vasta nosti sen penkille. Ja niin he rupesivat kiistelemään ja muistelemaan jokaista hänen sanaansa ja tekoansa: missä hän istui, missä makasi, mitä hän teki ja mitä kullekin sanoi.
Yöksi saapui isäntäkin hevosella kotiin ja hänkin alkoi kertoa
Eliaksesta ja hänen olostaan heidän luonaan.
— Jollei hän oisi tullut luoksemme, niin me kaikki olisimme synnissä kuolleet. Me olimme nääntymäisillämme epätoivoon ja nuruimme Jumalaa ja ihmisiä. Mutta hän saattoi meidät elämään; hänen kauttansa me opimme tuntemaan Jumalaa ja luottamaan ihmisten hyvyyteen. Jumala palkitkoon hänen työnsä. Ennen häntä me elimme kuin eläimet; hän teki meidät ihmisiksi.
Talonväki syötti ja juotti Tuomaan; laittoivat hänelle yösijan ja laskeusivat itsekin levolle.
Tuomas makaa vuoteellaan, saamatta unta; Elias yhä on hänen mielessään, eikä hän voi unhottaa, että hän näki hänet Jerusalemissa etumaisimmassa sijassa.
— Tässä näin hän siis pääsi minun edelleni. Tietämätöntä on, hyväksyykö Jumala minun vaivani vai ei, mutta hänen työnsä ovat kelvanneet Herralle.
Aamulla talonväki sanoi jäähyväiset Tuomaalle, evästi hänet piirakaisilla ja meni askareillensa; Tuomas taasen lähti kulkemaan tietänsä kotiaan.