XVI.
Vaikea oli minun päästä tuohon tietoisuuteen, mutta kun siihen pääsin, kauhistuin sitä eksymystä, jossa olin elänyt. Minä olin itse korviani myöten liassa, ja kuitenkin tahdoin auttaa muita tästä liasta.
Tosiaankin, mitä tahdoinkaan? Tahdoin tehdä hyvää toisille, tahdoin saada aikaan sen, etteivät ihmiset olisi viluisia ja nälkäisiä, että ihmiset voisivat elää niin, kuin heidän luontonsa vaatii.
Minä tahdoin sitä ja näin, että väkivallalla ja kaikenlaisilla vehkeillä, joihin itsekin otin osaa, riistettiin työntekijöiltä se, mikä oli heille välttämätöntä, jota vastoin joutilaat ihmiset, minäkin niiden joukossa, käyttivät ylen määrin hyväkseen toisten työtä.
Minä näin, että tuo toisten työn hyväkseen käyttäminen on järjestetty niin, että mitä viekkaampaa ja konstikkaampaa kepposta on käyttänyt ihminen itse, tai se, jolta hän on saanut perinnön, sitä suuremmassa määrässä hän hyötyy toisten työstä ja sitä vähemmän hän itse tekee työtä.
Ensimäisinä ovat Stieglitzit, Derwisit, Morosovit, Demidovit, Jusupovit, sitten tulevat suuret pankkiirit, kauppiaat, maanomistajat, virkamiehet, sitten keskinkertaiset pankkiirit, kauppiaat, virkamiehet, maanomistajat, sitten alemmat, pikku kauppiaat, kapakoitsijat, koronkiskurit, poliisivirkamiehet, opettajat, lukkarit, kauppa-apulaiset, sitten piharengit, lakeijat, kuskit, ajurit, kulkukauppiaat, ja vasta viimeisinä työkansa, tehtaalaiset ja talonpojat, joitten lukumäärä suhtautuu edellisiin niinkuin 10: 1. Minä näin, että yhdeksän kymmenennen osan elämänlaatu vaatii ponnistusta ja työtä, niinkuin jokainen luonnollinen elämä, mutta että vehkeet, jotka riistävät näiltä ihmisiltä sen mitä he tarvitsevat ja asettavat heidät vaikeisiin olosuhteisiin, tekevät tämän elämän vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi ja puutteellisemmaksi. Meidän, työtä tekemättömäin, elämä sitä vastoin, siihen tarkotukseen suunnattujen tieteiden ja taiteiden avulla, tulee vuosi vuodelta ylellisemmäksi, viehättävämmäksi, ja turvallisemmaksi. Näin että meidän aikanamme työläisen, ja varsinkin työläisluokan vanhuksien, naisten ja lasten elämä suorastaan sortuu ylenmääräisestä, ravintoon nähden suhteettomasta työstä, ja ettei tämä elämä ole turvattu edes välttämättömimpien tarpeittensa puolesta, samalla kuin työtä tekemättömän luokan elämä tulee yhä ylellisemmäksi ja yhä enemmän turvatuksi. Sen suosikit, joiden joukkoon minäkin kuulun, ovat lopulta saavuttaneet semmoisen turvallisuuden, jommoisesta ennen muinoin haaveksittiin ainoastaan saduissa, — s.o. semmoisen aseman, jossa ihminen ei ainoastaan vapaudu työn laista elämän ylläpitämiseksi, vaan saa tilaisuuden työtä tekemättä nauttia kaikkea elämän hyvyyttä ja jättää lapsilleen tai kelle haluaa kukkaronsa loppumattomme rahoineen. Minä näin, että ihmisten työn tuotteet yhä enemmän siirtyvät työkansan suuren enemmistön käsistä työtä tekemättömäin käsiin. Minä näin tapahtuvan jotain semmoista, kuin jos muurahaisten yhteiskunta olisi kadottanut yleisen lain tunnon, jos yhdet muurahaiset olisivat alkaneet keon juurelta kulettaa työn tuotteita keon huipulle, siten yhä kaventaen sen pohjaa ja leventäen sen huippua, ja pakoittaa toisia muurahaisia kiipeemään keon juurelta sen huipulle. Minä näin, että ihmisten edessä oli työteliään elämän ihanteen asemesta tyhjentymättömän kukkaron ihanne. Rikkaat kaikellaisilla vehkeillä hankkivat itselleen tuon tyhjentymättömän kukkaron ja voidakseen sitä käyttää muuttavat kaupunkiin, siihen paikkaan, missä ei mitään tuoteta vaan kaikki kulutetaan. Työtä tekevä ihmisparka, joka on ryöstetty paljaaksi sitä varten, että rikkaalla olisi tyhjentymätön kukkaro, pyrkii hänen perässään kaupunkiin ja niinikään ryhtyy vehkeisiin, ja joko saavuttaa semmoisen aseman, jossa voipi vähällä työllä nauttia paljon, siten yhä enemmän vaikeuttaen työkansan tilaa, tai, jos ei saavuta semmoista asemaa, sortuu ja joutuu tuohon tavattomalla nopeudella kasvavaan yömajojen nälkäisten ja viluisten joukkoon.
Minä kuulun siihen ihmisluokkaan, joka kaikenlaisilla vehkeillä riistää työkansalta sen, mitä se välttämättömästi tarvitsee ja joka on siten hankkinut itselleen tuon tyhjentymättömän, noita samoja onnettomia viettelevän taikakukkaron. Minä tahdon auttaa ihmisiä ja siis on selvää, että ennen kaikkea on minun yhdeltä puolen herettävä heitä ryöstämästä, niinkuin nyt teen, ja toiselta puolen herettävä heitä viettelemästä. Mutta sen sijaan minä mitä konstikkaimmilla, viekkaimmilla ja ilkeimmillä vehkeillä olen hankkinut itselleni tyhjentymättömän kukkaron omistajan aseman, s.o. semmoisen, joka sallii minun milloinkaan työskentelemättä pakoittaa satoja ja tuhansia ihmisiä hyväkseni työskentelemään. Ja minä kuvailen sääliväni ihmisiä ja tahtovani heitä auttaa. Minä istun ihmisen hartioilla vaatien häntä minua kantamaan, ja tulematta alas, vakuutan itselleni ja muille, että kovasti häntä säälin ja tahdon helpoittaa hänen tilaansa kaikilla keinoilla.
Sehän on niin yksinkertaista. Jos tahdon auttaa köyhiä, s.o. tehdä niin, etteivät köyhät olisi köyhiä, niin ei minun pidä synnyttää tuota samaa köyhyyttä. Mutta sen sijaan minä annan muutamille elämän tieltä eksyneille köyhille joitakuita ruplia, ja näillä samoilla ruplilla riistän tuhansia ihmisiltä, jotka eivät vielä ole tieltä eksyneet, siten tehden heidät köyhiksi ja turmellen heidät.
Se on hyvin yksinkertaista, mutta minun oli hyvin vaikeata ymmärtää sitä täydellisesti ilman mitään verukkeita ja tinkimisiä, jotka olisivat puolustaneet minun asemaani. Mutta niin pian kuin tunnustin vikani, tuli kaikki, mikä ennen oli näyttänyt kummalliselta, monimutkaiselta, sekavalta, ratkaisemattomalta, täysin ymmärrettäväksi ja yksinkertaiseksi. Ja tärkeintä oli se, että tästä selityksestä johtuva elämäni tie, joka ennen oli ollut sekava ja tuskallinen, tuli yksinkertaiseksi, selväksi ja miellyttäväksi.
Kuka olen minä, joka tahdon ihmisiä auttaa? Minä nousen k:lo 12 pelattuani koko yön vistiä neljän kynttilän valossa, heikontuneena, veltostuneena, tarviten satojen ihmisten apua ja palveluksia, ja tulen sitten auttamaan. Ketä? Ihmisiä, jotka nousevat k:lo 5, nukkuvat paljailla laudoilla, syövät kaalia leivän kanssa, osaavat kyntää, niittää, piiluta, valjastaa, ommella, — ihmisiä, jotka voimansa, kestävyytensä, taitonsa ja kohtuullisuutensa puolesta ovat sata kertaa minua vahvemmat. Ja niitä minä tulen auttamaan! Mitäs muuta kuin häpeää saatoinkaan tuntea joutuessani yhteyteen näitten ihmisten kanssa? Kaikkein heikkoin heistä, juoppo mies Rshanovin talosta, se, jota he nimittivät laiskuriksi, on sata kertaa minua uutterampi. Suhde vastattavien ja vastaavien välillä hänen tilipäätöksessään, niin sanoakseni, s.o. suhde sen välillä, mitä hän ottaa ihmisiltä, ja sen, mitä hän niille antaa, on tuhat kertaa edullisempi, kuin minun. Ja näitä ihmisiä minä menen auttamaan. Menen auttamaan köyhiä. Kukas sitten on köyhä? Minua köyhempää ei ole yhtäkään. Minä olen kokonaan heikontunut, mihinkään kelpaamaton loiseläin, joka voi olla olemassa ainoastaan poikkeusoloissa, ainoastaan silloin, kun tuhannet ihmiset tekevät työtä ylläpitääkseen hänen elämäänsä. Ja minä, mato, joka syö puun lehteä, tahdon auttaa tuon puun kasvua ja terveyttä, tahdon sitä parantaa.
Minä vietän elämääni seuraavalla tavalla: syön, puhun ja kuuntelen; sitten syön, kirjoitan tai luen (s.o. puhun) ja kuuntelen; sitten syön ja pelaan; sitten syön, taas puhun ja kuuntelen; ja sitten syön ja panen maata. Samaa teen joka päivä, enkä mitään muuta voi enkä osaa tehdä. Ja sitä varten, että minä voisin tätä tehdä, saavat aamusta iltaan olla työssä piharenki, kyökkipiika, kokki, lakeija, kuski, pesijätär. En ota lukuun niitä työntekijöitä, jotka ovat tarpeen sitä varten, että näillä kuskeilla, kokeilla, lakeijoilla ynnä muilla olisi minun palvelemiseeni tarvittavat työkalut ja esineet, niinkuin kirveet, tynnyrit, harjat, astiat, huonekalut, kiiltovoide, lamppuöljy, heinä, halot, liha. Kaikki nämä ihmiset tekevät raskasta työtä koko päivän ja joka päivä, että minä voisin puhua, syödä ja maata. Ja minä, tuommoinen raajarikko ihminen, olen saanut päähäni voivani auttaa toisia, vieläpä juuri niitä ihmisiä, jotka minua elättävät.
Ihmeellistä ei ole se, etten minä ketään saanut autetuksi ja häpesin, vaan se, että semmoinen järjetön ajatus saattoi juolahtaa mieleeni. Se vaimo, joka palveli sairasta ukkoa, auttoi häntä, se emäntä, joka leikkasi palasen maasta hankitusta leivästään, auttoi kerjäläistä, Simo, joka antoi kolme ansaitsemaansa kopekkaa, auttoi kerjäläistä, sillä nämä kolme kopekkaa edustivat todellakin hänen työtänsä, mutta minä en ketään palvellut, en kenenkään hyväksi tehnyt työtä ja tiesin hyvin, etteivät minun rahani edustaneet minun työtäni.
Ja minä tunsin, että itse rahoissa, niitten omistamisessa on jotain pahaa, siveetöntä, että siinä on yksi tärkeimmistä syistä siihen onnettomuuteen, minkä näin edessäni.