XVIII.
Mistä tulee raha? Missä olosuhteissa on kansalla tavallisesti rahaa ja missä olosuhteissa tiedämme niitten kansojen olevan, jotka eivät käytä rahaa? Afrikassa tai Austraaliassa esim. elää joku kansa, niinkuin ennen muinoin elivät skyytalaiset. Tämä kansa elää, kyntää, pitää karjaa, viljelee puutarhaa. Me saamme tietää siitä silloin, kun alkaa historia. Historia taas alkaa siitä, kun tulee valloittajia. Valloittajat taas tekevät aina samaa: ryöstävät kansalta kaiken, minkä vaan voivat — karjan, viljan, kankaat, jopa vangitut miehet ja naisetkin, ja vievät mukanaan. Muutaman vuoden päästä tulevat valloittajat taas, mutta kansa ei ole vielä ennättänyt toipua hävityksen jälkeen ja siltä on tuskin mitään ottamista, ja valloittajat keksivät toisen, paremman keinon käyttää hyväkseen tuon kansan voimia. Nämä keinot ovat hyvin yksinkertaisia ja johtuvat aivan luonnollisesti kaikkien ihmisten mieleen. Ensimäinen keino on persoonallinen orjuus. Tätä keinoa haittaa epämukavuus, jonka synnyttää vaikeus hallita kaikkia kansan työvoimia ja elättää niitä kaikkia. Tarjoutuu toinen luonnollinen keino: jättää kansa maalleen, julistaa tämä maa omakseen ja antaa se sitten seurueen haltuun, tämän kautta käyttääkseen hyväkseen kansan työtä. Mutta tälläkin keinolla on epämukavuutensa. Seurueen täytyy hoitaa kaikkia kansan tuotteita, jonka vuoksi otetaan käytäntöön kolmas keino, yhtä alkuperäinen kuin edellisetkin — vaaditaan alamaisilta määrätty, määräaikana suoritettava vero. Valloittajan tarkotus on ottaa valloitetuilta niin paljon työntuotteita, kuin suinkin. Selvää on, että voidakseen ottaa niin paljon kuin suinkin, täytyy ottaa semmoisia esineitä, joilla on suurin arvo tämän kansan keskuudessa, jotka samalla ovat helposti kuletettavissa ja mukavia säilyttää, niinkuin vuodat ja kulta. Ja valloittajat määräävät tavallisesti veron vuodissa ja kullassa kullekin perheelle tai heimolle ja tämän veron avulla sitten mitä mukavimmin käyttävät hyväkseen kansan työtä. Vuodat ja kullan ovat he melkein kokonaan riistäneet kansalta ja valloitetut ovat senvuoksi pakoitetut toisilleen ja valloittajille myymään kultaa vastaan kaikki mitä heillä on: sekä omaisuutensa että työnsä. Niin on käynyt vanhaan aikaan, niin keskiajalla, ja niin käy nytkin. Vanhaan aikaan, jolloin usein tapahtui, että toinen kansa valloitti toisen, eikä ollut mitään tietoisuutta ihmisten tasa-arvosta, oli persoonallinen orjuus enin levinnyt orjuuttamiskeino. Keskiajalla feodaalilaitos, s.o. siihen yhdistetty maanomistus, ja maaorjuus tulevat osaksi persoonallisen orjuuden tilalle, ja orjuutuksen painopiste siirtyy persoonasta maahan. Uudella ajalla, kun Amerikka oli löydetty, kauppa kehittyi ja yleiseksi rahamerkiksi otettua kultaa tulvi maahan, tulee rahavero, samalla kun valtion valta kasvaa, orjuuttamisen päävälikappaleeksi ja siihen perustuvat kaikki ihmisten taloudelliset suhteet. Eräässä aikakauskirjassa on professori Janshalin kirjoitus, jossa kerrotaan Fidshi saarten historia. Jos tahtoisin keksiä oikein räikeän kuvan siitä, mitenkä meidän aikanamme rahojen vaatiminen on tullut pääkeinoksi, jolla toiset ihmiset orjuuttavat toisia, niin en voisi löytää mitään sen räikeämpää ja vakuuttavampaa, kuin tämä asiakirjoihin perustuva tosihistoria.
Eteläisen valtameren saarilla, Polynesiassa, asuu Fidshi kansa. Koko saariryhmän, sanoo professori Janshul, muodostavat pienet saaret, pinta-alaltaan noin 40,000 englantilaista neliöpeninkulmaa. Ainoastaan puolet saarista on asuttu ja siinä on 150,000 alkuasukasta ja 1,500 valkoihoista. Alkuasukkaat ovat jo jokseenkin kauan sitten kehittyneet pois villistä tilastaan, eroavat lahjojensa puolesta muista Polynesian alkuasukkaista ja ovat työhön ja kehitykseen kykeneviä, jonka ovat osoittaneetkin tulemalla lyhyessä ajassa hyviksi maanviljelijöiksi ja karjanhoitajiksi. Tämä kansa eli onnellisesti, mutta v. 1859 joutui uusi kuningaskunta toivottomaan tilaan: Fidshi kansan ja sen edustajan Kakabon piti saada rahaa. Rahaa, 45,000 dollaria, he tarvitsivat suorittaakseen pakkoveron eli korvauksen Amerikan Yhdysvalloille siitä väkivallasta, jota fidshiläiset olivat muka tehneet muutamille Amerikan tasavallan kansalaisille. Tässä tarkotuksessa amerikkalaiset lähettivät laivasto-osaston, joka äkkiä otti haltuunsa muutamia paraimmista saarista, pantiksi, ja uhkasivat pommittamalla hävittää siirtokunnan, ellei pakkoveroa määräaikana suoritettaisi Amerikan edustajille. Amerikkalaiset olivat ensimäisiä siirtolaisia, jotka yhdessä lähetyssaarnaajien kanssa ilmestyivät Fidshi saarille. Valiten ja kaikellaisilla verukkeilla ottaen haltuunsa paraimmat maapalaset ja perustaen sinne puuvilla- ja kahvi viljelyksiä, amerikkalaiset palkkasivat alkuasukkaita joukottain, sitoen heitä heille tuntemattomilla kontrahdeilla tai käyttäen apunaan erityisiä urakoitsijoita eli elävän tavaran hankkijoita. Riitaisuudet semmoisten viljelyksien isäntien ja alkuasukasten välillä, joita he pitivät orjain veroisina, olivat välttämättömiä, ja nepä ne antoivatkin aihetta amerikkalaiseen pakkoveroon. Huolimatta saarilla vallitsevasta hyvinvoinnista ovat siellä melkein tähän saakka säilyneet n.k. luonnollisen talouden muodot, jotka Euroopassa olivat vallalla keskiajalla. Rahaa ei alkuasukasten kesken käytetty ja koko kaupalla oli yksinomaan vaihtokaupan luonne. Tavaraa vaihdettiin toiseen tavaraan, ja harvat kunnalliset ja valtion verot suoritettiin suoraan maatuotteilla. Mitä fidshiläisten ja heidän kuninkaansa Kakabon oli tehtävä, kun amerikkalaiset jyrkästi vaativat 45,000 dollaria mitä raskaimpien seurausten uhalla? Fidshiläisille oli tuommoinen summa jotain saavuttamatonta, eivätkä he milloinkaan olleet edes nähneetkään semmoista rahamäärää. Kakabo, neuvoteltuaan toisten johtajien kanssa, päätti kääntyä Englannin kuningattaren puoleen ja pyysi ensin häntä ottamaan saaret suojeluksensa alle, vaan sittemmin suorastaan alamaisikseen. Mutta englantilaiset olivat varovaisia eivätkä pitäneet kiirettä puolivillien hallitsijain pelastamisella pulastaan. Suoran vastauksen asemesta he varustivat v. 1860 erityisen retkikunnan tutkimaan Fidshi saaria, päättääkseen, josko kannattaa yhdistää niitä Britannian alusmaihin ja tuhlata rahoja amerikkalaisten velkojain tyydyttämiseksi.
Sillä välin Amerikan hallitus yhä vaati verosuoritusta pitäen panttina hallussaan muutamia paraita kohtia, ja, opittuaan tuntemaan kansan rikkaudet, korotti entiset 45,000 dollaria 90,000 dollariin, uhaten vieläkin korottaa, jos ei maksua pian suoriteta. Silloin kaikilta tahoilta ahdistettu Kakabo parka, joka ei tuntenut eurooppalaisia tapoja luottosopimusten teossa, alkoi eurooppalaisten siirtolaisten neuvosta tiedustella rahoja Melburne'n kauppiailta mihin hintaan ja millä ehdoilla tahansa, vaikkapa olisi ollut yksityisille henkilöille luovutettava koko kuningaskunta. Ja niin syntyi Kakabon tarjouksen johdosta Melburnessa kauppayhtiö. Tämä osakeyhtiö, joka otti nimekseen Polynesialainen yhtiö, teki Fidshin omistajain kanssa sopimuksen itselleen mitä edullisimmilla ehdoilla. Ottamalla vastatakseen velasta Amerikan hallitukselle ja sitoutuen maksamaan sen sille määrätyn ajan kuluessa, sai yhtiö siitä ensimäisen sopimuksen mukaan 100 ja sittemmin 200 tuhatta akrea parasta maata oman valintansa mukaan, vapautuksen ikuisiksi ajoiksi kaikista veroista ja maksuista kaikille kauppapaikoilleen, siirtoloilleen ja kauppayrityksilleen, sekä yksinomaisen oikeuden pitemmäksi ajaksi perustaa Fidshillä pankkeja rajattomalla setelin ulosanto-oikeudella. Siitä saakka, kuin tämä sopimus v. 1878 lopullisesti tehtiin, oli fidshiläisillä paikallisen hallituksen rinnalla toinenkin hallitus, mahtava kauppayhtiö laajoilla maaomistuksilla kaikilla saarilla ja ratkaisevalla vaikutusvallalla maan hallinnossa. Tähän asti oli Kakabon hallitus tyytynyt niihin varoihin, jotka saatiin kokoon luonnossa suoritettavien verojen ja vähäisen tuontitavaroista määrätyn tulliveron kautta. Mutta sopimuksen tehtyä mahtavan Polynesian yhtiön kanssa sen raha-asiain tila muuttui. Melkoinen osa paraita maita meni yhtiölle ja verot niinmuodoin vähenivät. Toiselta puolen yhtiö, niinkuin tiedämme, sai itselleen hankituksi oikeuden tullittomasti, vapaasti tuoda ja viedä kaikellaisia tavaroita, jonka kautta tulot tulliverosta myöskin vähenivät. Alkuasukkaat, s.o. 0,99 koko väestöstä, olivat aina olleet huonoja maksamaan tulliveroja, koska tuskin ollenkaan käyttivät eurooppalaista tavaraa, paitsi joitakuita kankaita ja metalliteoksia. Ja nyt, kun Polynesian yhtiön mukana varakkaimmat eurooppalaiset vapautuivat tulliverosta, tulivat Kakabon tulot aivan mitättömiksi ja hänen täytyi ruveta pitämään huolta niitten täydentämisestä. Ja niin Kakabo alkoi neuvotella valkoihoisten ystäviensä kanssa siitä, mitenkä pulasta olisi päästävä. Heidän neuvostaan hän määräsi suoranaisen veron ja, luultavasti päästäkseen itse vähemmällä vaivalla, rahaveron muodossa. Tämä ensimäinen vero määrättiin yleisen henkiveron muodossa 1 punnaksi kultakin mieshenkilöltä ja 4 shillingiksi kultakin naishenkilöltä.
Niinkuin jo on sanottu, aina tähän saakka on Fidshin saarilla vallinnut luonnollinen talous ja vaihtokauppa. Hyvin harvoilla alkuasukkailla on rahaa. Heidän rikkautensa on yksinomaan kaikellaisissa raaka-aineissa ja karjalaumoissa, eikä rahoissa. Mutta nyt uusi vero ehdottomasti vaatii määräaikoina suoritettavaksi rahaa, perheelliselle alkuasukkaalle melkoisen summan. Siihen asti ei alkuasukkaat olleet tottuneet mihinkään persoonallisiin rasituksiin hallituksen hyväksi. Kaikki verot, joita sattui, suorittivat kunta tai kylä yhteisten peltojen sadosta, joka on heidän päätulolähteensä. Heille jäi nyt ainoastaan yksi mahdollisuus: koittaa saada rahaa valkoihoisilta siirtolaisilta, s.o. kääntyä joko kauppiaan tai viljelyksienomistajain puoleen, joilla oli sitä, mitä heiltä vaadittiin — rahaa. Edelliselle heidän piti myydä tuotteensa polkuhintaan, sillä veronkantaja vaati maksua määräpäivänä, tai oli heidän lainattava rahaa vasta saatavia tuotteita vastaan, ja tätä seikkaa kauppias tietysti käytti hyväkseen, ottaen suunnattomia korkoja. Tai sitten oli heidän käännyttävä viljelyksien omistajan puoleen ja myydä hänelle työnsä, s.o. ruveta hänelle työmieheksi. Mutta työpalkka oli Fidshin saarilla, luultavasti tarjona olevan työvoiman runsauden vuoksi, hyvin alhainen, viranomaisten tiedonantojen mukaan ei sen enempää kuin yksi shillinki viikolta täysikasvaneelle miehelle eli 2 puntaa 12 shillinkiä vuoteen. Siis ainoastaan saadakseen sen verran rahaa, että voisi maksaa omasta itsestään, puhumattakaan perheestä, on fidshiläinen pakoitettu jättämään talonsa, perheensä, maansa ja taloutensa sekä siirtymään usein kauas, toiselle saarelle, antautuakseen viljelyksen omistajan orjaksi ainakin puoleksi vuodeksi ja siitä saadakseen yhden punnan, jonka hän tarvitsee uuden veron maksamiseen. Maksaakseen veron koko perheen edestä täytyy hänen keksiä muita keinoja. Tulos tämmöisestä järjestyksestä on ymmärrettävä. Puoleltatoistasadalta tuhannelta alamaiselta Kakabo sai kootuksi veroa kaikkiaan kuusi tuhatta puntaa, ja nyt alkoi semmoinen veron kiskominen, jommoista siihen asti ei oltu tunnettu, ja pakoituskeinojen käyttäminen. Paikalliset viranomaiset, jotka siihen asti olivat olleet lahjomattomia, hyvin pian liittoutuivat valkoihoisten viljelyksien omistajain kanssa, ja nämä alkoivat nyt hallita maata mielensä mukaan. Veron maksun laiminlyömisestä fidshiläiset vedetään oikeuteen ja tuomitaan, oikeuskuluja lukuunottamatta, vankeuteen vähintäin puoleksi vuodeksi. Vankilana käytetään jonkun valkoihoisen viljelysmaata, joka haluaa suorittaa veron ja oikeuskulut tuomitun puolesta. Sillä tavalla saavat valkoihoiset huokeata työvoimaa niin paljon kuin haluavat. Alkuaan sallittiin tämmöistä pakkotyöhön määräämistä ainoastaan puoleksi vuodeksi, vaan sittemmin lahjotut tuomarit katsoivat mahdolliseksi määrätä työhön kahdeksaksitoista kuukaudeksikin, vieläpä sitten määräajan kuluttua uudistaa tuomionsa. Hyvin nopeasti, muutamassa vuodessa, oli Fidshin asukkaitten tila kokonaan muuttunut. Kokonaiset kukoistavat, varakkaat piirit kadottivat puolet väestöstään ja kovasti köyhtyivät. Koko miespuolinen väestö, lukuun ottamatta vanhuksia ja heikkovoimaisia, työskenteli syrjässä, valkoihoisten luona, hankkiakseen rahaa veron tai oikeuskulujen maksuun. Naiset Fidshin saarilla tuskin ollenkaan ottavat osaa maanviljelystöihin, jonka vuoksi miesten poissa ollessa taloutta joko huonosti hoidettiin tai kokonaan laiminlyötiin. Muutamassa vuodessa muuttui puolet Fidshin asukkaista valkoihoisten siirtolaisten orjiksi. Helpoittaakseen tilaansa fidshiläiset kääntyivät taas Englannin puoleen. Ilmaantui uusi anomus, varustettuna lukuisilla tunnetuimpien henkilöiden ja johtajien allekirjoituksilla, jossa pyydettiin päästä Englannin alamaisuuteen ja jotka jätettiin Britannian konsulille. Nyt oli Englanti toimeenpanemiensa tutkimusretkien kautta ennättänyt saada tutkituksi, jopa mitatuksikin saaret ja oppia tuntemaan tämän ihanan maailman kolkan luonnon rikkaudet. Kaikista näistä syistä oli neuvotteluilla tällä kertaa täydellinen menestys, ja v. 1874 sai Englanti, amerikkalaisten viljelysten omistajain suureksi harmiksi, virallisesti haltuunsa Fidshin saaret ja liitti ne siirtomaihinsa. Kakabolle ja hänen perillisilleen määrättiin vähäinen eläke. Saarien hallinto uskottiin sir Robinsonille, Etelä-Wallisin kuvernöörille. Ensi vuonna, tultuaan liitetyksi Englantiin, ei Fidshi saarilla ollut omaa hallintoa, vaan ne olivat sir Robinsonin vaikutusvallan alaisina, joka määräsi sinne hallintomiehen. Ottaessaan käsiinsä saaret oli Englannin hallituksella edessään vaikea tehtävä — niitten monien toiveitten tyydyttäminen, joita odotettiin sen toteuttavan. Alkuasukkaat tietysti ennen kaikkea odottivat tuon vihatun henkiveron lakkauttamista. Osa valkoihoisista siirtolaisista (amerikkalaiset) taas katseli Britannian herruutta epäluulolla, toinen osa (englantilaiset) odotti kaikellaisia etuja — esim. herruutensa tunnustamista alkuasukasten yli, oikeuksiensa vahvistamista maa-anastuksiin j.n.e. Englannin hallitus osottautui täysin kykenevänsä suorittamaan tehtävänsä ja sen ensi toimena oli hävittää ikuisiksi ajoiksi henkivero, joka oli luonut alkuasukasten orjuuden muutamien siirtolaisten eduksi. Mutta tässä oli sir Robinsonilla vaikea pulma edessään. Oli välttämätöntä hävittää henkivero, josta pelastuakseen fidshiläiset olivat kääntyneet Englannin hallituksen puoleen, mutta samalla oli, Englannin siirtomaapolitiikan sääntöjen mukaan, siirtomaitten itsensä itseään ylläpidettävä, s.o. omilla varoillaan korvattava hallintokustannukset. Mutta henkiveron lakkautettua kaikki tulot Fidshi saarilla (tulliverosta) eivät nousseet yli kuuden tuhannen punnan, samalla kuin hallinnon aiheuttamat menot vaativat vähintäin 70,000 puntaa vuodessa. Ja niin Robinson, lakkautettuaan rahaveron, keksi labour tax, s.o. verotyön, fidshiläisten suoritettavaksi. Mutta tämä vero ei tuottanut Robinsonin ja hänen apulaisensa tarvitsemia 70,000 puntaa, eikä asiat selvinneet ennenkuin määrättiin uusi kuvernööri Gordon, joka, saadakseen asukkailta hänen ja hänen virkamiestensä ylläpitoon tarvittavat rahat, arvasi viisaimmaksi ottaa asukkailta heidän tuotteitansa, itse niitä myydäkseen ja olla vaatimatta rahaa siksi kuin rahaa ennättää tarpeellisessa määrässä levitä saarille. Tämä traagillinen tapaus fidshiläisten elämästä on mitä selvin ja paras todistus siitä, mitä on raha ja mikä on sen merkitys. Tässä näkyy kaikki: sekä orjuutuksen ensimäinen perusehto — kanuuna, uhkaukset, murha, maan anastus, että sen pääkeino — raha. Se, mitä kansojen taloudellisen kehityksen historiassa täytyy tutkia vuosisatojen läpi, on tässä, kun jo kaikki rahaväkivallan muodot ovat täysin kehittyneet, keskitettynä yhteen vuosikymmeneen. Näytelmä alkaa sillä, että Amerikan hallitus lähettää sotalaivoja ladatuilla kanuunoilla varustettuina saarten rannikolle, joitten asukkaat se tahtoo orjuuttaa. Verukkeena tälle uhkaukselle on rahavaatimus, mutta näytelmä alkaa kanuunoilla, jotka ovat tähdätyt kaikkia asukkaita kohti: vaimoja, lapsia, vanhuksia, ja aivan syyttömiäkin miehiä kohti. Sama ilmiö on nykyäänkin taas uudistunut Amerikassa, Kiinassa, Keski-Aasiassa. "Rahat taikka henki" on uudistunut kaikkien kansojen kaikkien valloittajain historiassa. Ensin 45,000, ja sitten 90,000 dollaria, taikka verilöyly. Mutta 90,000 dollaria ei ole. Ne ovat amerikkalaisten hallussa. Ja niin alkaa näytelmän toinen näytös: pitää siirtää tuonnemmaksi, vaihtaa hirmuinen, lyhyeen aikaan keskittynyt verilöyly vähemmän huomattaviin, vaikkakin pitkällisempiin kärsimyksiin. Ja pikku kansa edustajineen koittaa saada verilöylyn vaihdetuksi rahaorjuuteen. Se lainaa rahaa, ja siten ovat muodot valmiina ihmisten orjuuttamiseksi rahan avulla.
Tämä keino alkaa heti vaikuttaa, niinkuin järjestetty armeija, ja viidessä vuodessa on tarkotus saavutettu. Ihmiset eivät ole ainoastaan kadottaneet oikeuttansa käyttää hyväkseen maatansa ja omaisuuttansa, vaan he ovat kadottaneet vapautensakin, he ovat orjia.
Alkaa kolmas näytös. Asema on kovin tukala ja onnettomien kuuluville tulee huhu, että voipi vaihtaa isäntää ja antautua orjaksi toiselle. (Vapautumisesta rahan alaisesta orjuudesta ei ole puhettakaan). Ja kansa kutsuu luoksensa toisen isännän, jonka valtaan se antautuu, pyytäen häntä parantamaan sen asemaa. Englantilaiset tulevat, näkevät, että saarien omistaminen antaa heille mahdollisuuden ylenmäärin lisääntyneitten laiskurien elättämiseen, ja Englannin hallitus ottaa haltuunsa saaret asukkaineen. Mutta se ei ota niitä persoonallisiksi orjikseen, ei ota edes heidän maatansa, eikä jaa sitä apulaisilleen. Nuo vanhat menettelytavat eivät ole nyt tarpeen. Tarpeen on ainoastaan, että he maksavat veroa ja semmoista veroa, joka toiselta puolen olisi kyllin suuri estämään työmiehiä pääsemästä orjuudestaan, toiselta puolen hyvästi elättäisi suuren joukon laiskureita.
Asukkaitten on maksettava 70,000 puntaa. Se on perusehto, jolla Englanti suostuu pelastamaan fidshiläiset amerikkalaisesta orjuudesta, ja se on samalla juuri se, mitä tarvitaan asukasten täydelliseksi orjuuttamiseksi. Mutta osottautuu, etteivät fidshiläiset missään tapauksessa nykyisessä asemassaan ollen kykene suorittamaan 70,000 puntaa. Tuo vaatimus on liian suuri. Englantilaiset helpoittavat joksikin aikaa tuota vaatimusta ja ottavat osan luonnossa, koroittaakseen sitten aikanansa, kun rahaa on enemmän levinnyt, veron täyteen määräänsä. Englanti ei menettele niinkuin entinen yhtiö, jonka menettelyn voi verrata villien valloittajain ensimäiseen tuloon villien asukkaitten luo, he kun tahtovat vaan yhtä — kiskaista minkä voivat ja mennä tiehensä. Englanti menettelee kaukonäköisemmän orjuuttajan tavoin, se ei tapa heti kultamunia munivaa kanaa, vaan on valmis sitä ruokkimaankin, tietäen, että kana on hyvä munimaan. Se höllittää ensin ohjaksia omaa etua silmällä pitäen, sitten niitä ikiajoiksi kiristääkseen ja saattaakseen fidshiläiset siihen rahanalaiseen orjuuden tilaan, jossa ovat eurooppalaiset ja sivistyneet kansat ja josta ei ole vapautumisen mahdollisuutta.
Raha on viaton vaihtokeino, mutta ei ainakaan silloin, kun maan rannikolla seisoo asukkaita kohti tähdättyjä kanuunia. Niin pian kuin rahat otetaan väkisin, kanuunain uhatessa, uudistuu välttämättömästi se, mikä tapahtui Fidshin saarilla, ja se tapahtuu aina ja kaikkialla, sekä entisten ruhtinaitten että nykyisten hallitusten aikana. Ihmiset, jotka voivat tehdä väkivaltaa toisille, tulevat sitä tekemään vaatimalla semmoisen määrän rahaa, että se pakoittaa sorretut antautumaan sortajien orjiksi. Ja sitä paitsi käy aina niin, kuin kävi Fidshin saarilla, että nimittäin sortajat, rahaa vaatiessaan, aina pikemmin menevät yli sen määrän, mikä alkuaan oli kokoon saatava, kuin jättävät vaille. He voivat olla menemättä yli määrän ainoastaan siinä tapauksessa, että siveellinen tunne sitä vaatii, mutta täyteen määrään asti menevät silloinkin, kun se tunne on olemassa, ollen itse rahapulassa. Hallitukset taas aina menevät yli määrän ensiksi senvuoksi, ettei hallituksella ole siveellistä tunnetta, ja toiseksi sen vuoksi, että, niinkuin tiedämme, hallitukset itse ovat pahassa pulassa, jonka ovat saaneet aikaan sodat ja välttämättömyys palkita apulaisensa. Kaikki hallitukset ovat aina rahapulassa ja, jos he tahtoisivatkin, niin eivät voisi olla noudattamatta sääntöä, jonka eräs venäläinen valtiomies 18:nella vuosisadalla on ilmaissut, että nimittäin talonpoikaa pitää keritä, ettei villat kasvaisi liian pitkiksi. Kaikki hallitukset ovat velassa ja velka kasvaa vuosi vuodelta hirvittävällä vauhdilla. Samoin kasvavat kulunkiarviot, s.o. välttämättömyys taistella toisia sortajia vastaan ja palkita rahalla ja mailla apulaisiansa väkivallan teossa, ja senvuoksi aivan samoin kasvaa maanvuokra. Eihän työpalkka kasva maakoron lain mukaan, vaan senvuoksi, että on olemassa väkivallalla perittävä kruunun- ja maavero, jonka tarkotuksena on riistää ihmisiltä kaikki heidän ylijäämänsä, niin että he tätä vaatimusta täyttääkseen olisivat pakoitetut myymään työnsä. Tämän työn hyväkseen käyttäminen on mahdollista ainoastaan silloin, kun vaadittujen rahojen yleissumma on suurempi, kuin mitä työmiehet voivat antaa, menettämättä elatustaan. Työpalkan kohoominen hävittäisi orjuuden mahdollisuuden, ja senvuoksi, niinkauan kuin on olemassa väkivalta, ei se milloinkaan voi kohota. Ja juuri tätä toisten ihmisten yksinkertaista ja ymmärrettävää toimintaa toisten suhteen nimittävät taloustieteilijät rautaiseksi laiksi. Välikappaletta, jolla tämä tapahtuu, nimittävät he vaihtokeinoksi.
Rahaa, tuota viatonta vaihtokeinoa, tarvitsevat ihmiset keskinäisissä suhteissaan. Mutta minkäs tähden ei siellä, missä ei rahaveroja väkivallalla vaadita, milloinkaan ole ollut eikä ole voinut olla rahaa nykyisessä merkityksessään, vaan on ollut vallalla, niinkuin fidshiläisillä, kirgiiseillä, afrikkalaisilla, foiniikialaisilla ja yleensä ihmisillä, jotka eivät maksa veroa, milloin suoranainen esineitten vaihto toisiin esineisiin, milloin satunnaisien arvomittojen käyttäminen, niinkuin lampaitten, nahkojen, simpukkain. Erityiset rahat tulevat ihmisten kesken käytäntöön vasta silloin kun niitä väkisin vaaditaan kaikilta. Vasta silloin ne tulevat jokaiselle tarpeellisiksi lunnaiksi väkivallasta, vasta silloin ne saavat vakituisen vaihtoarvon. Ja arvoa ei saa se, mikä on mukavampaa vaihdettavaksi, vaan se, mitä hallitus vaatii. Jos vaaditaan kultaa, niin kullalla on arvo, jos vaaditaan paperipalasia, niin paperipalasilla on arvo. Jos ei niin olisi asianlaita, niin minkä vuoksi tämän vaihtokeinon liikkeesen laskeminen on aina ollut vallan etuoikeutena? Jos ihmiset, esim. fidshiläiset, kerran ovat valinneet vaihtokeinonsa, niin antaa heidän toimittaa vaihtonsa miten ja millä tahtovat, älköötkä ne ihmiset, joilla on valta, s.o. sortamiskeinot, sekaantuko tuohon vaihtoon. Mutta vallanpitäjät lyöttävät rahansa, sallimatta kenenkään muun tehdä samoin tai, niinkuin meillä Venäjällä, painattavat vaan papereita, varustavat ne keisarin kuvilla ja erikoisilla allekirjoituksilla, kovan rangaistuksen uhalla estäen niitten väärentämistä, jakavat nuo rahat apulaisilleen ja vaativat niitä sitten itselleen, kruunun- ja maaveron muodossa niin paljon, että työmiehen täytyy antaa koko työnsä, saadakseen noita rahoja. Ja sitten vakuutetaan, että en ovat välttämättömiä vaihtokeinona. Ihmiset ovat kaikki vapaita, eivät toiset ihmiset sorra toisia, eivätkä pidä heitä orjuudessa, — on vaan yhteiskunnassa olemassa raha ja rautainen laki, jonka mukaan maakorko kasvaa ja työpalkka pienenee vähimpään määrään! Se, että puolet (enemmän kuin puolet) venäläisistä talonpojista joutuu sekä suoranaisten, välillisten että maaverojen vuoksi maanomistajain ja tehtailijain orjiksi, ei merkitse ollenkaan sitä, mikä on silminnähtävää, että nimittäin väkivaltainen verojen ottaminen rahassa hallituksen ja sen apulaisten, maanomistajain hyväksi pakoittaa työmiestä olemaan sen orjuudessa, joka ottaa rahaa, vaan se muka merkitsee, että on olemassa raha, vaihtokeino, ja rautainen laki!
Silloin kun maaorjuus ei ollut vielä poistettu, oli minulla valta pakoittaa Jussi tekemään mitä työtä tahansa, ja jos Jussi kieltäytyi, lähettää hänet järjestysmiehen luo, joka antoi hänelle vitsaa siksi kunnes Jussi alistui. Mutta jos minä pakoitin Jussia tekemään työtä yli voimain, antamatta hänelle maata ja ruokaa, niin asia joutui esimiesten tutkittavaksi ja minä sain siitä vastata. Nyt sitä vastoin ovat ihmiset vapaita, mutta minä voin pakoittaa Jussin tai Pekan tekemään mitä työtä hyvänsä, ja jos hän kieltäytyy, niin en anna hänelle rahaa veroihin ja häntä ruoskitaan siksi, kunnes hän alistuu. Mutta sitä paitsi voin pakoittaa tekemään työtä itseni hyväksi sekä saksalaisen, ranskalaisen, kiinalaisen, että intialaisen siten, että, jos hän niskoittelee, olen antamatta hänelle rahaa maan ostoon, sillä hänellä ei ole ei maata eikä leipää. Ja jos minä pakoitan hänet tekemään työtä ilman ravintoa, yli voimain, näännytän hänet kuoliaaksi työllä, niin ei kukaan sano minulle sanaakaan. Mutta jos minä sen lisäksi olen vielä lukenut poliitillis-ekonoomillisia kirjoja, niin voin olla varmasti vakuutettu siitä, että kaikki ihmiset ovat vapaat, ja rauha ei synnytä orjuutta. Talonpojat tietävät ammoisista ajoista asti, että ruplalla voi piestä kipeämmin, kuin seipäällä. Taloustieteilijät eivät vaan tahdo sitä nähdä. Sanoa, ettei raha synnytä orjuutta, on samaa, kuin jos puoli vuosisataa sitten olisi sanonut, ettei maaorjuus orjuuta. Taloustieteilijät sanovat, että, huolimatta siitä, että rahaa omistava ihminen voi orjuuttaa toisen, raha on viaton vaihtokeino. Miksi ei puolitoista vuosisataa sitten yhtä hyvin olisi voinut sanoa, että, huolimatta siitä, että maaorjuuden kautta voi orjuuttaa ihmisen, maaorjuus ei ole orjuuttamiskeino, vaan ainoastaan keskinäisten palvelusten vaihtamiskeino? Toiset antavat karkean työnsä, toiset taas pitävät huolta orjien ruumiillisesta ja henkisestä hyvinvoinnista ja työn antamisesta. Taisivatpa siihen aikaan niin puhuakin.