XXVII.
Väite, jolla työstä itsensä vapauttaneet ihmiset puolustavat vapautustaan, on yksinkertaisimmin ja täsmällisimmin ilmaistuna seuraava: me, ihmiset, joilla on mahdollisuus, vapautettuamme itsemme työstä, väkivallalla käyttää hyväksemme toisten ihmisten työtä, tämän asemamme kautta tuotamme heille hyötyä, tai toisin sanoin: eräät ihmiset, jotka väkivallalla käyttävät hyväkseen kansan työtä ja siten vaikeuttavat sen taistelua luonnon kanssa, kansalle tekemänsä vahingon sijaan, jonka se tuntee ja käsittää, tuottavat sille hyötyä, jota se ei tunne eikä käsitä. Tämä väite on hyvin omituinen, mutta työkansan hartioilla elävät ihmiset nykyaikaan, niinkuin entisaikaankin, uskovat siihen ja sillä rauhoittavat omaatuntoansa.
Katsokaamme, millä tavalla eri ihmisluokissa, jotka ovat vapauttaneet itsensä työstä, nykyään puolustetaan tätä väitettä.
Minä palvelen ihmisiä valtiollisella tai kirkollisella toiminnallani: kuninkaana, ministerinä, piispana; minä palvelen ihmisiä kauppa- ja teollisuustoiminnallani; minä palvelen ihmisiä tieteellisellä tai taiteellisella toiminnallani. Me kaikki olemme toimintamme kautta yhtä välttämättömiä kansalle, kuin se on välttämätön meille.
Näin puhuvat erillaiset, työstä itsensä vapauttaneet nykyajan ihmiset.
Tarkastakaamme järjestyksessään ne perusteet, joilla he todistavat toimintansa hyödyllisyyttä.
Tunnusmerkkejä toisen ihmisen toiminnan hyödyllisyydestä toiselle voi olla ainoastaan kaksi: ulkonainen — toiminnan hyödyllisyyden tunnustaminen niitten puolelta, joille hyöty tuotetaan, ja sisällinen — hyötyä tuottavan ihmisen toiminnan perustana oleva halu tehdä hyötyä toiselle.
Valtiolliset ihmiset (luen näihin myöskin hallituksen alaiset kirkon miehet) tuottavat hyötyä niille ihmisille, joita he hallitsevat.
Keisari, kuningas, tasavallan presidentti, ministeri, arkkipiispa ja kaikki heidän alaisensa valtion virkamiehet elävät, vapauttaen itsensä ihmiskunnan taistelusta elämän puolesta ja sälyttäen koko taistelun taakan muitten ihmisten niskoille sillä perusteella, että heidän toimintansa sen palkitsee.
Soveltuuko tähän ensimäinen tunnusmerkki: tunnustavatko ne työmiehet, joita välittömästi koskee valtiollisten ihmisten toiminta, tämän toiminnan tuottaman hyödyn?
Tunnustavat. Ihmisten enemmistö pitää valtiollista toimintaa itselleen välttämättömänä, se tunnustaa sen hyödyllisyyden periaatteessa, mutta kaikissa meille tunnetuissa ilmenemismuodoissaan, kaikissa meille tunnetuissa yksityisissä tapauksissa tämä toiminta kohtaa niitten ihmisten puolelta, joitten hyödyksi se tapahtuu, ei ainoastaan sen tuottaman hyödyn kieltämistä, vaan väitteen, että se on vahingollinen ja turmiollinen.
Ei ole semmoista valtiollista ja yhteiskunnallista toimintaa, jota ei hyvin monet ihmiset pitäisi vahingollisena. Ei ole sitä laitosta, jota ei pidettäisi vahingollisena. Tuomioistuimia, pankkeja, kunnallislaitosta, volostihallituksia, poliisilaitosta, papistoa, jokaista valtion toimimiestä korkeimmasta hallitusmiehestä alimpaan poliisiviranomaiseen, arkkipiispasta kirkonpalvelijaan asti pitää toinen osa ihmisistä hyödyllisenä, toinen osa vahingollisena. Ja niin ei ole asianlaita ainoastaan Venäjällä, vaan koko maailmassa, sekä Ranskassa että Amerikassa.
Tasavaltalaisen puolueen toimintaa pitää radikaalinen puolue vahingollisena, ja päinvastoin radikaalisen puolueen toimintaa, jos valta on sen käsissä, pitää tasavaltalainen ynnä muut puolueet vahingollisena.
Mutta paitsi sitä, että valtiollisten ihmisten toimintaa eivät koskaan tunnusta hyödylliseksi kaikki ihmiset, on tämä toiminta vielä sitä laatua, että sen aina täytyy tapahtua väkivallalla, ja että tuon hyödyn saavuttamiseksi tarvitaan murhia, mestauksia, vankiloita, väkivallalla otettavia veroja y.m.
Siis, paitsi sitä, etteivät valtiollisen toiminnan hyötyä tunnusta kaikki ihmiset ja että sen kieltää aina yksi osa ihmisistä, tehdään tätä hyötyä aina väkivallan avulla. Ja niinmuodoin ei valtiollisen toiminnan hyödystä voi sanoa, että sitä tunnustaisivat ne ihmiset, joille sitä tehdään.
Soveltuuko toinen tunnusmerkki? Kysytään itseltään valtion miehiltä, alkaen keisarista viimeiseen poliisimieheen, presidentistä sihteeriin ja arkkipiispasta kirkonpalvelijaan, vaatien vilpitöntä vastausta:
Onko heillä virkojaan hoitaessaan päämääränä ihmisille tuotettava hyöty, vai onko heillä muut tarkotukset?
Mikä on heillä vaikuttimena halussaan olla keisarina, presidenttinä, ministerinä, poliisivirkamiehenä, kirkonpalvelijana, opettajana — hyödyn tuottaminen ihmisille, vai oma etu?
Ja rehellisten ihmisten vastaus on oleva, että päävaikuttimena on oma etu.
Niinmuodoin käy selville, että yksi ihmisluokka käyttää hyväkseen toisten, työn painosta sortuvien ihmisten työtä ja lunastaa tekemänsä vahingon semmoisella toiminnalla, jota monet ihmiset aina pitävät vahingollisena, jota ihmiset eivät koskaan voi ottaa vastaan vapaasti, vaan ainoastaan väkivallalla siihen pakoitettuina ja jonka tarkotuksena ei ole toisten hyöty, vaan tätä toimintaa harjoittavien oma etu.
Mikä sitten puolustaa sitä otaksumista, että valtiollinen toiminta on ihmisille hyödyllinen?
Ainoastaan se, että sitä harjoittavat ihmiset lujasti uskovat sen olevan hyödyllistä, ja se, että tätä toimintaa on aina ollut olemassa.
Mutta olemassa on ollut ei ainoastaan hyvin hyödyttömiä, vaan vahingollisiakin asioita, niinkuin orjuus, prostitutsiooni ja sodat. Teollisuuden harjoittajat, ottaen lukuun kauppiaat, tehtailijat, rautatieläiset, pankkiirit ja maanviljelijät, uskovat tuottavansa hyötyä, joka palkitsee heidän tekemänsä vahingon.
Millä perusteilla he tuota uskovat?
Kysyttäessä, mitkä ja mimmoiset ihmiset tunnustavat heidän toimintansa hyödyn, saattoivat valtion virkamiehet vedota tuhansiin ja miljooniin työmiehiin, jotka periaatteessa tunnustavat valtiollisen ja kirkollisen toiminnan hyödyn. Mutta kehen voivat vedota pankkiirit, tehtailijat, jotka valmistavat paloviinaa, samettia, pronssikaluja, peilejä, puhumattakaan kanuunoista, kehen voivat vedota kauppiaat, maanomistajat, kun heiltä kysytään, tunnustaako heidän tuottamaansa hyötyä yleinen mielipide.
Jos löytyy ihmisiä, jotka tunnustavat karttuunin, rautatiekiskojen, oluen y.m.s. valmistusta hyödylliseksi, niin löytyy vielä enemmän ihmisiä, jotka pitävät noitten esineitten valmistusta vahingollisena. Kauppiasten toimintaa, jotka korottavat tavaroitten hintoja, ja maanomistajain toimintaa ei kukaan edes rupea puolustamaankaan. Sitä paitsi tähän toimintaan on aina yhdistettynä työmiehille johtuva vahinko ja väkivalta, vaikkakin vähemmän suoranainen kuin valtion harjoittama väkivalta, mutta yhtä julma seurauksiensa puolesta, koska teollisuus- ja kauppatoiminta kokonaan perustuu kaikenlaisen hädän hyväkseen käyttämiseen: hädän hyväkseen käyttämiseen pakoittaakseen työmiehiä raskaaseen ja epämieluisaan työhön, edeltäpäin ostaakseen tavarat huokeilla hinnoilla ja myydäkseen ne sitten kansalle kaikkein korkeimpiin hintoihin, ottaakseen suuria korkoja rahoista. Katselipa heidän toimintaansa miltä puolen hyvänsä, niin tulee huomaamaan, että teollisuuden harjoittajain tuottamaa hyötyä eivät tunnusta ne ihmiset, joille sitä tehdään, ei periaatteessa, eikä yksityisissä tapauksissa, ja että sitä useimmiten pidetään vahingollisena.
Jos taas kysymme, mikä on teollisuuden harjoittajain toiminnan vaikuttimena, niin saamme vielä varmemman vastauksen kuin valtion virkamiesten toiminnan suhteen.
Jos valtion virkamies sanoo paitsi omaa persoonallista etuaan ajattelevansa myöskin yleistä hyötyä, niin ei saata olla häntä uskomatta, ja jokainen meistä tuntee semmoisia ihmisiä. Mutta teollisuuden harjoittajalla ei itse toimen laadun vuoksi voi olla tarkotuksena yleinen hyöty. Hän tulee naurun alaiseksi kumppaniensa kesken, jos hän toiminnassaan tavottelee jotakin muuta tarkotusta kuin rikkautensa enentämistä tai ylläpitämistä.
Niinmuodoin eivät työläiset pidä teollisuuden harjoittajain toimintaa itselleen hyödyllisenä.
Tätä toimintaa seuraa väkivalta työmiehiä kohtaan ja sen tarkotuksena ei ole työläisten etu, vaan aina ja yksinomaan oma persoonallinen etu. Mutta — ihmeellistä kyllä — nuo teollisuuden harjoittajat ovat sittenkin niin vakuutetut toimintansa hyödyllisyydestä, että he, tuon kuvittelemansa hyödyn nimessä, häikäilemättä tekevät työläisille ilmeistä vahinkoa vapauttaessaan itsensä työstä ja käyttäessään hyväkseen heidän työtänsä.
Tieteen ja taiteen harjoittajat ovat vapauttaneet itsensä työstä sälyttämällä sen toisten niskoille ja elävät hyvällä omallatunnolla, lujasti vakuutettuina siitä, että tuottavat toisille hyötyä, joka palkitsee kaiken pahan.
Mihin perustuu heidän vakuutuksensa?
Kysytään heiltä, niinkuin kysyttiin valtion virkamiehiltä ja teollisuuden harjoittajilta, tunnustavatko työläiset kaikki, tai vaikkapa vaan enemmistö, tieteen ja taiteen tuottavan heille hyötyä.
Vastaus on oleva sangen nolostuttava.
Valtion ja kirkon miesten toimintaa tunnustavat periaatteessa hyödylliseksi melkein kaikki ja käytännössä enemmän kuin puolet niistä työläisistä, joita se koskee. Teollisuuden harjoittajan toimintaa tunnustaa hyödylliseksi pieni osa työläisistä. Tieteen ja taiteen harjoittajain toimintaa taas ei tunnusta hyödylliseksi kukaan työläisistä. Tämän toiminnan hyödyn tunnustavat ainoastaan ne, jotka ovat sitä tuottavinaan. Työkansa, se kansa, joka hartioillaan kantaa koko elämän työn ja elättää ja vaatettaa tieteen ja taiteen harjoittajia, ei voi tunnustaa näitten ihmisten toimintaa itselleen hyödylliseksi, koska sillä ei voi olla edes mitään käsitystäkään tuosta toiminnasta. Se näyttää työkansasta hyödyttömältä, jopa turmiolliseltakin.
Semmoinen on työkansan yleinen ajatus yliopistoista, kirjastoista, konservatoorioista, taidekokoelmista ja teattereista, jotka ovat rakennetut sen varoilla. Sillä on niin varma mielipide tämän toiminnan vahingollisuudesta, että se ei pane lapsiansa kouluihin, että, saadakseen kansaa sitä vastaan ottamaan, on täytynyt säätää laki yleisestä koulupakosta. Työläinen suhtautuu tuohon toimintaan aina vihamielisesti ja hänen suhteensa siihen muuttuu vasta silloin, kun hän lakkaa olemasta työläisenä sekä vaurastumisen, ja sittemmin n.k. sivistyksen kautta, työläisten luokasta siirtyy toisten niskoilla elävien ihmisten luokkaan. Ja huolimatta siitä, ettei tieteen ja taiteen harjoittajain toimintaa tunnusta, eikä voi tunnustaa kukaan työläisistä, pakoitetaan työläiset kuitenkin uhrauksiin tämän toiminnan hyväksi.
Valtion virkamies suorastaan lähettää toisen mestattavaksi tai vankilaan. Teollisuuden harjoittaja, käyttäen hyväkseen toisen työtä, riistää häneltä kaikki, mitä hänellä on ja jättää hänen valittavakseen nälkäkuoleman tai näännyttävän, työn. Tieteen ja taiteen harjoittaja taas on ikäänkuin mihinkään pakoittamatta, ja ainoastaan tarjoo tavaraansa sitä haluaville, mutta tuottaakseen tuota tavaraansa, jota työkansa ei halua, hän väkisin, valtion virkamiesten kautta, riistää kansalta suuren osan sen työn tuloksista akateemiojen, yliopistojen, koulujen, museoitten, kirjastojen, konservatoorioitten rakentamiseen ja ylläpitämiseen sekä tieteen ja taiteen harjoittajien palkitsemiseen.
Jos taas kysytään tieteen ja taiteen harjoittajilta, mikä on heidän toimintansa tarkotuksena, niin saadaan mitä kummallisimpia vastauksia. Valtion virkamies saattoi vastata, että hänen päämääränsä on yleinen hyöty, ja hänen vastauksessaan oli jonkun verran totuutta, jota yleinen mielipide vahvistaa. Teollisuuden harjoittajan vastaus, että hänen päämääränsä on yhteiskunnan hyvä, oli vähemmän todenmukainen, mutta kuitenkin saattoi senkin todistaa.
Sitävastoin tieteen ja taiteen harjoittajain vastaus suorastaan hämmästyttää todistamattomuudellaan ja julkeudellaan.
Tieteen ja taiteen harjoittajat sanovat, esiintuomatta mitään todistuksia, aivan niinkuin ennen muinoin papit sanoivat, että heidän toimintansa on kaikkein tärkein ja tarpeellisin kaikille ihmisille, ja että ilman tätä toimintaa koko ihmiskunta joutuu perikatoon. He vakuuttavat niin olevan huolimatta siitä, ettei kukaan, heitä itseään lukuunottamatta, ymmärrä eikä tunnusta heidän toimintaansa, ja huolimatta siitä, että tosi tieteellä ja tosi taiteella heidän oman määritelmänsä mukaan ei pidä olla hyödyn tarkotusta. Ja tieteen ja taiteen harjoittajat antautuvat mieluisaan toimeensa huolehtimatta siitä, mitä hyötyä siitä on ihmisille, ja aina uskoen tekevänsä ihmiskunnalle tärkeintä ja tarpeellisinta työtä. Kun siis vilpitön valtion virkamies, tunnustaen persoonallisten tarkotusten olevan toimintansa päävaikuttimena, koettaa mikäli mahdollista olla työläisille hyödyksi, kun teollisuuden harjoittaja, tunnustaen toimintansa itsekkäisyyden, koettaa antaa sille yleisen asian luonteen, — niin tieteen ja taiteen harjoittajat eivät katso tarpeelliseksi olla edes pyrkivinään hyötyä tuottamaan. He eivät edes tunnustakaan hyödyllisyyden tarkotusta — niin vakuutettuja he ovat toimensa pyhyydestä.
Ja niinpä kolmas luokka niitä ihmisiä, jotka ovat vapauttaneet itsensä työstä ja sälyttäneet sen toisten niskoille, harjoittaa semmoista tointa, joka on työkansalle aivan käsittämätöntä ja jota tämä kansa pitää joutavana ja usein vahingollisenakin. Ja se harjoittaa tätä tointa vähääkään ajattelematta ihmisten hyötyä, ainoastaan omaksi huviksensa, kuitenkin jostakin syystä vakuutettuna, että sen toiminta on aina oleva välttämätön työläisten elämälle.
Nämä ihmiset ovat vapauttaneet itsensä työstä elämän ylläpitämiseksi, sälyttäneet sen työn painosta murtuvien ihmisten niskoille ja vakuuttavat, että heidän toimintansa, joka on kaikille muille ihmisille käsittämätön eikä tarkota ihmisten hyötyä, palkitsee kaiken sen vahingon, minkä he heille tuottavat vapauttamalla itsensä työstä elämän ylläpitämiseksi ja käyttämällä hyväkseen toisten työtä.
Valtion virkamiehet, korvatakseen sen epäilemättömän ja silminnähtävän vahingon, minkä he ihmisille tuottavat vapauttamalla itsensä taistelusta luonnon kanssa ja käyttämällä hyväkseen toisten työtä, tekevät ihmisille vielä toista, ilmeistä ja epäilemätöntä vahinkoa — kaikenlaista väkivaltaa käyttämällä.
Teollisuuden harjoittajat, korvatakseen sen epäilemättömän ja ilmeisen vahingon, minkä he ihmisille tuottavat heidän työtänsä hyväkseen käyttämällä, koettavat hankkia itselleen eli siis riistää toisilta niin paljon kuin mahdollista rikkautta, s.o. niin paljon kuin mahdollista toisten työtä.
Tieteen ja taiteen harjoittajat, korvatakseen sen epäilemättömän ja ilmeisen vahingon, minkä he työläisille tekevät, harjoittavat työläisille käsittämätöntä, mutta heitä itseään viehättävää toimintaa, jolla heidän väitteensä mukaan ei saa olla hyödyn tarkotusta. Ja senvuoksi kaikki nämä ihmiset ovat aivan vakuutetut siitä, että heidän oikeutensa toisten työn hyväkseen käyttämiseen on järkähtämätön.
Luulisi olevan silminnähtävää, ettei ihmisillä, jotka ovat vapauttaneet itsensä työstä elämän ylläpitämiseksi, ole siihen perusteita. Mutta, kumma kyllä, nämä ihmiset uskovat lujasti oikeuteensa ja elävät elämäänsä hyvällä omallatunnolla.
Täytyy olla jokin peruste, täytyy olla jokin väärä oppi perusteena tuommoiselle hirveälle eksymykselle.