XXVI.
Mitenkä voi ihminen, joka ei ole kokonaan menettänyt järkeään ja omaatuntoaan, vaikkei hän pitäisikään itseään juuri kristittynä tai sivistyneenä ja humaanisena ihmisenä, elää niin, että hän, ottamatta osaa koko ihmiskunnan taisteluun olemassa olon puolesta, ainoastaan kuluttaa elämän puolesta taistelevien ihmisten työntuotteita, vaatimuksillaan enentäen taistelevien työtä ja tässä taistelussa sortuvien lukumäärää. Ja semmoisia ihmisiä on täynnään meidän niin kutsuttu kristillinen ja sivistynyt maailma. Mutta paitsi sitä, että meidän maailmamme on täynnä semmoisia ihmisiä, on meidän sivistyneen kristillisen maailmamme ihmisten ihanteenakin saada hankituksi niin suuri omaisuus kuin mahdollista, s.o. rikkaus, joka antaa mukavuuksia ja joutilaisuutta, eli vapauttaa elämisen taistelusta ja käyttää niin paljon kuin suinkin hyväkseen tuossa taistelussa sortuvien veljien työtä. Mitenkä ovat ihmiset voineet joutua semmoiseen kummalliseen erehdykseen?
Mitenkä ovat he voineet joutua niin pitkälle, etteivät näe, kuule, eivätkä sydämmessään ymmärrä niin selvää ja epäilemätöntä asiaa?
Eihän tarvitse muuta kuin hetken ajatella kauhistuakseen sitä omituista ristiriitaa, joka on olemassa meidän elämämme ja sen välillä, mitä me tunnustamme — me niin kutsutut humaaniset, sivistyneet ihmiset (en sano kristityt).
Olipa se hyvin tai pahoin tehty, minkä teki se Jumala, tai se luonnon laki, jonka voimasta maailma ja ihmiset ovat olemassa, mutta ihmisten asema maailmassa siitä asti kuin me sen tunnemme, on nyt kerran semmoinen, että ihmiset ovat alastomia, ilman karvapeitettä, ilman luolia, joihin voisivat kätkeytyä, ilman ravintoa, jota voisivat löytää kedolta, niinkuin Robinson saarellaan. Kaikki ovat pakoitetut alituisesti ja väsymättä taistelemaan luonnon kanssa verhotakseen ruumiinsa, suojellakseen itseänsä, saadakseen kattoa päänsä päälle ja tyydyttääkseen omaa nälkäänsä ja työhön kykenemättömien lastensa ja vanhustensa nälkää.
Tarkastelimmepa ihmisten elämää missä ja minä aikana hyvänsä Euroopassa, Kiinassa, Amerikassa, Venäjällä, katselimmepa ihmiskuntaa tai jotakin sen osaa muinaisina aikoina, sen paimentolaiselämän aikoina, tai meidän aikanamme, höyrykoneitten, sähkövalon ja kehittyneen maanviljelyksen aikakautena, niin huomaamme saman asian: että ihmiset, vaikka he herkeämättä ja jännityksellä tekevät työtä, eivät kykene hankkimaan itselleen, lapsilleen ja vanhuksilleen vaatteita, asuntoa ja ravintoa, ja että melkoinen osa ihmisiä sortuu elatusvarojen puutteessa ja ylenpalttisen työn rasittamina.
Elimmepä missä hyvänsä, jos tarkastamme ihmisten elämää sadan tuhannen, tuhannen, tai vaikkapa vaan kymmenenkin neliövirstan suuruisella alalla, niin saamme nähdä siinä: nälkääntyneitä lapsia ja vanhuksia, sairaita ja heikkoja lapsensynnyttäjiä, jotka riittävän ravinnon ja levon puutteessa ennen aikoja kuolevat, saamme nähdä ihmisiä, joita ikänsä kukoistuksessa tappaa vaarallinen ja epäterveellinen työ. Siitä saakka kuin maailma on ollut olemassa näemme ihmisten hirveillä ponnistuksilla, kieltäymyksillä ja kärsimyksillä taistelevan yhteistä hätäänsä vastaan voimatta sitä voittaa. Me tiedämme sitä paitsi, että jokainen meistä, elipä hän missä hyvänsä ja miten hyvänsä, vasten tahtoaankin kuluttaa joka päivä, joka tunti osan ihmiskunnan työn tuloksista. Elipä hän missä ja miten hyvänsä, niin talo, katto hänen päällään ei ole itsestään syntynyt. Puut hänen uunissaan eivät ole itsestään tulleet, ei myöskään vesi, jota hän käyttää, eikä ole taivaasta alas tipahtanut valmiiksi paistettu leipä, päivällinen, vaatteet, jalkineet, vaan kaiken tuon ovat tehneet hänelle ne ihmiset, joita sadottain ja tuhansittain menehtyy ja kuolee turhaan ponnistellessaan hankkiakseen itselleen ja lapsilleen asuntoa, ravintoa ja vaatteita. Kaikki ihmiset taistelevat puutetta vastaan. Taistelevat semmoisella jännityksellä, että heidän ympärillään joka hetki sortuu heidän veljiänsä, isiänsä, äitejänsä, lapsiansa. Ihmiset tässä maailmassa ovat, niinkuin merihädässä olevat laivalla, semmoisessa tilassa, että heidän täytyy tarkasti säästää niukkoja ruokavarojansa ja herkeämättä taistella hätää vastaan. Jokainen pysähdys tässä meidän jokaisen työssä, jokaiselle asialle hyödytön toisten työn kuluttaminen on turmiollista meille itsellemme ja meidän veljillemme. Mitenkäs on tultu siihen, että aikamme sivistyneitten ihmisten enemmistö, itse työtä tekemättä, levollisesti kuluttaa toisten ihmisten heidän elämälleen välttämättömiä työn tuloksia ja pitää semmoista elämää mitä luonnollisimpana ja järjellisimpänä?
Voidakseen vapauttaa itsensä kaikille luontaisesta työstä ja sälyttää se toisten hartioille, pitämättä itseänsä petkuttajana ja varkaana täytyy otaksua:
1) että me, ihmiset, jotka emme ota osaa yhteiseen työhön, olemme joitakin työväestä eroavia olentoja, ja että meillä on yhteiskunnassa erityinen tarkotus, niinkuin mehiläisillä on toinen tarkotus kuin työmehiläisillä, ja 2) että se työ, jota me, elämisen taistelusta vapautetut ihmiset, teemme muitten ihmisten hyväksi, on kaikille niin hyödyllistä, että se varmasti palkitsee sen vahingon, jonka teemme toisille heidän tilaansa raskauttamalla.
Entisinä aikoina toisten työtä hyväkseen käyttävät ihmiset vakuuttivat: 1) että he ovat erityistä rotua, ja 2) että Jumala on heille antanut erityisen tehtävän pitää huolta erityisten ihmisten onnesta, s.o. hallita ja opettaa heitä, jonka vuoksi he vakuuttivat toisille ja itsekin usein uskoivat, että se työ, jota he tekivät, oli tarpeellisempaa ja tärkeämpää kansalle kuin se, jota he käyttivät hyväkseen. Ja tämä puolustus oli riittävä niin kauan kuin ei ollut epäilystä Jumalan välittömästä sekaantumisesta ihmisten asioihin ja rotuerosta. Mutta kristinuskon ja siitä johtuvan kaikkien ihmisten tasa-arvoisuuden ja yhteyden tietoisuuden vallalle päästyä ei tuota puolustusta voitu enään tuoda esiin entisessä muodossaan. Ei voitu enään vakuuttaa ihmisten syntyvän eri rotuisina erilaisilla ansioilla ja eri tarkoituksella, ja vanha puolustus, vaikka sitä jotkut vielä kannattivatkin, vähitellen melkein kokonaan katosi.
Ihmisten rotueroon perustuva puolustus katosi, mutta itse tosiasia, itsensä vapauttaminen työstä ja toisten työn hyväkseen käyttäminen on jäänyt entiselleen, ja olemassa olevalle tosiasialle on aina keksitty uusia puolustuksia, semmoisia, että niitten avulla rotuerotukseen vetoamattakin eräitten ihmisten vapautuminen työstä näyttäisi oikeutetulta. Semmoisia puolustuksia on keksitty hyvin paljon. Niin kummalta kuin se näyttääkin, kaiken sen tehtävänä, jota on nimitetty tieteeksi, on ollut ja on vielä nytkin tuommoisten puolustusten etsiminen. Se on ollut jumaluustieteen, se on ollut lakitieteitten toiminnan tarkotuksena, se on ollut n.k. filosofian ja viime aikoina n.k. kokeellisen tieteen toiminnan tarkotuksena. Kaikilla jumaluustieteellisillä viisauksilla, jotka koettavat todistaa, että nykyinen kirkko on ainoa Kristuksen todellinen seuraaja, jonka vuoksi sillä yksin on täysi ja ikuinen valta ihmisten sielujen ja ruumiittenkin yli, — on pääasiallisesti tämä tarkotus.
Kaikki juriidilliset tieteet: valtio-, rikos-, siviili-, kansainvälinen oikeus tarkottavat ainoastaan tätä. Suurin osa filosoofisista teorioista, erittäinkin niin kauan aikaa vallalla ollut Hegelin teoria, päätelmineen olevaisuuden järjellisyydestä ja siitä, että valtio on persoonallisuuden täydellisentämisen välttämätön muoto, tarkottavat ainoastaan tätä.
Jotakuinkin ala-arvoinen englantilainen sanomalehtimies, jonka teokset ovat kaikki unohdetut ja joita pidetään mitättömistä mitättömimpinä, kirjoittaa tutkimuksen väestösuhteista, keksien luulotellun lain elatuskeinoihin nähden suhteettomasta väestön lisääntymisestä. Tämän luulotellun lain hän esittää matemaatillisesti mihinkään perustumattomissa kaavoissa ja lähettää ulos maailmaan, teoksen kevytmielisyyteen ja mitättömyyteen katsoen olisi otaksunut, että se, herättämättä kenenkään huomiota, olisi unohtunut niinkuin saman kirjailijan kaikki seuraavatkin teokset, mutta käykin aivan toisin. Tuosta sanomalehtimiehestä tulee yhtäkkiä tieteellinen auktoriteetti ja hän pysyy siinä asemassaan miltei puoli vuosisataa. Malthus! Malthuksen teoria — väestön lisääntymisen laki geometrillisessä ja elatuskeinojen aritmeetillisessä progressionissa sekä väestön rajoittamisen luonnolliset ja järjelliset keinot, kaikki tuo on tullut epäilemättömiksi tieteellisiksi totuuksiksi, joita tarkastamatta on käytetty selviöinä uusien johtopäätösten rakentamisessa. Niin ovat menetelleet oppineet, sivistyneet ihmiset. Joutilaitten ihmisten joukko taas on uskonut pyhästi Malthuksen keksimiin suuriin lakeihin.
Mistä syystä on näin käynyt? Nehän olivat tieteellisiä johtopäätöksiä, joilla ei olisi pitänyt olla mitään yhteyttä joukon vaistojen kanssa.
Mutta siltä voi näyttää ainoastaan siitä, joka uskoo tieteen olevan jotain omintakeista, niinkuin erehtymätön kirkko, eikä vaan heikkojen ja hairahtuvien ihmisten mietiskelyä — ihmisten, jotka ainoastaan antaakseen asialleen enemmän pontta käyttävät tuota juhlallista sanaa "tiede".
Ei tarvinnut muuta kuin vetää käytännölliset johtopäätökset Malthuksen teoriasta, nähdäkseen, että tämä teoria oli mitä suurimmassa määrässä inhimillinen, että sillä oli hyvin määrätyt tarkotukset. Tästä teoriasta suorastaan johtuvat johtopäätökset olivat seuraavat: työväen kurja tila ei johdu rikkaitten ja vallassa olevain ihmisten kovuudesta, itsekkyydestä ja järjettömyydestä, vaan se johtuu muuttumattomasta, ihmisistä riippumattomasta laista, ja jos joku on siihen syypää, niin ovat sitä nälkäiset työmiehet itse. Miksi ovat he niin tyhmiä, että syntyvät, vaikka hyvin tietävät, ettei heillä ole mitään syötävää. Ja senvuoksi eivät rikkaat ja vallassa olevat luokat ole laisinkaan syypäitä mihinkään ja voivat kaikessa rauhassa jatkaa entistä elämäänsä.
Tämä joutilaitten ihmisten joukolle suuriarvoinen johtopäätös teki sen, että kaikki oppineet tulivat huomaamaan johtopäätöksien todistamattomuuden, virheellisyyden ja täydellisen mielivaltaisuuden, jota vastoin sivistyneitten, s.o. joutilaitten ihmisten joukko, vaistomaisesti tuntien, mihin nuo johtopäätökset vievät, tervehti teoriaa ihastuksella, antoi sille totuuden s.o. tieteellisyyden leiman ja puhui siitä puoli vuosisataa.
Conte'n positiivisella filosofialla ja siitä johtuvalla opilla, että ihmiskunta on elimistö, Darwinin opilla elämää muka ohjaavasta olemassa olon taistelusta, sekä nykyään niin suosituilla antropologiialla, biologialla ja sosiologialla on ainoastaan tämä tarkotus. Kaikki nämä tieteet ovat tulleet rakkaiksi tieteiksi senvuoksi, että ne kaikki puolustavat muutamien ihmisten vapautumista inhimillisestä työn velvollisuudesta ja toisten työn hyväkseen käyttämistä.
Kaikki nämä teoriat tavallisesti sepitetään pappien salaperäisissä temppeleissä ja epämääräisesti ja epäselvästi ilmaistuina levitetään joukkoihin, jotka ne omistavat. Niinkuin vanhaan aikaan kaikki jumaluusopilliset viisaudet, kirkon- ja valtiomahdin väkivallan puolustukset olivat pappien erikoisalaan kuuluvia, ja joukoissa vallitsivat uskolla omistetut, valmiit johtopäätökset hallitsijain, papiston ja aateliston vallan pyhyydestä, samoin sittemmin n.k. tieteen filosoofilliset ja juriidilliset viisaudet olivat tämän tieteen pappien alaan kuuluvia, ja kansanjoukossa vallitsivat uskolla omistetut johtopäätökset, että yhteiskunnallisten olojen pitää olla semmoisia kuin ne ovat, ja etteivät ne muunlaisia voi olla.
Samoin nytkin ainoastaan pappien epäjumalantemppeleissä tutkitaan elämän ja elimistöjen kehityksen lakeja, jota vastoin kansanjoukossa vallitsevat uskolla omistetut johtopäätökset, että työnjako on tieteen vahvistama laki, että toisten on tehtävä työtä ja kuoltava nälkään, toisten ikuisesti juhlittava, ja että tuo toisten kuolema ja toisten juhliminen juuri onkin ihmiskunnan elämän epäilemätön laki, jonka alle on alistuttava.
Niin kutsuttujen sivistyneitten ihmisten joukoissa nykyään vallitseva puolustus heidän joutilaisuudelleen on seuraava:
Me, jotka olemme vapauttaneet itsemme yleisinhimillisestä velvollisuudesta ottaa osaa taisteluun olemassa olon puolesta, toimimme yhteiskunnallisen edistyksen hyväksi, siten hyödyttäen koko yhteiskuntaa ja palkiten koko sen vahingon, jonka kansalle tuotamme sen työtä hyväksemme käyttämällä.
Tämä väite näyttää meidän aikamme ihmisistä aivan toiselta kuin ne väitteet, joilla itseään puolustivat entiset työstä itsensä vapauttaneet ihmiset, aivan samoin kuin Rooman keisarien ja kansalaisten väite, että ilman heitä sivistynyt maailma joutuu perikatoon, näytti heistä aivan toisenlaiselta kuin egyptiläisten ja persialaisten väitteet, ja samoin kuin keskiajan ritareista ja papistosta näytti heidän väitteensä erilaiselta kuin roomalaisten väite.
Mutta se vaan näyttää siltä, ja jos tarkemmin tutkii meidän aikamme puolustuksen pätevyyttä, niin tulee vakuutetuksi, ettei siinä ole mitään uutta.
Se on vaan jonkun verran muuttanut muotoaan, mutta se on aivan sama, sillä se perustuu samaan. Kaikki, millä ihminen puolustaa sitä, että hän, itse työtä tekemättä, kuluttaa toisten työn tuloksia — Faaraon ja pappien puolustus, roomalaisten ja keskiajan hallitsijain sekä heidän kansalaistensa, ritarien ja papiston puolustus, perustuvat aina kahteen väitteeseen: 1) me käytämme hyväksemme rahvaan työtä senvuoksi, että me olemme erikoisia ihmisiä, jotka Jumala on määrännyt hallitsemaan rahvasta ja opettamaan sille jumalallisia totuuksia; 2) sen työmäärän arvostelijoina, jonka me rahvaalta otamme sille tuottamamme hyödyn palkkiona, eivät voi olla rahvaan ihmiset, sillä, niinkuin jo fariseukset sanoivat, Joh. 7: 49: "Kansa ei tunne lakia — se on kirottu", kansa ei ymmärrä, mikä sen onni on, ja senvuoksi ei voi arvostella omaa hyötyänsä.
Meidän aikamme puolustus, huolimatta näennäisestä erilaisuudestaan, perustuu itse asiassa samoihin kahteen pääväitteeseen: 1) me olemme erikoisia ihmisiä, sivistyneitä ihmisiä — me toimimme edistyksen ja sivistyksen palveluksessa ja siten teemme rahvaalle suurta hyötyä; 2) rahvas on sivistymätön, ei käsitä meidän sille tuottamaa hyötyä, jonka vuoksi se on kykenemätön sitä arvostelemaan.
Me vapautamme itsemme työstä, käytämme hyväksemme toisten työtä, siten vaikeuttaen veljiemme tilaa, ja väitämme sen sijaan tuottavamme heille suurta hyötyä, jota he tietämättömyytensä vuoksi eivät voi arvostella.
Eikö se ole samaa? Erotus on vaan siinä, että ennen oli oikeus toisten työhön Rooman kansalaisilla, papeilla, ritareilla ja aatelismiehillä, nyt eräällä ihmisluokalla, joka nimittää itseänsä sivistyneiksi. Valhe on sama, sillä itseänsä puolustavien ihmisten valheellinen asema on sama. Valhe on siinä, että, ennenkuin ajatellaan työstä vapautettujen ihmisten kansalle tuottamaa hyötyä, eräät ihmiset, Faaraot, papit tai n.k. sivistyneet, asettuvat tuohon asemaan, ylläpitävät sitä ja sitten vasta keksivät sille puolustuksen.
Tämäpä toisia kohtaan väkivaltaa käyttävien ihmisten asema on nyt, niinkuin ennenkin, kaiken perusteena.
Erotus meidän puolustuksemme ja kaikkein vanhimman puolustuksen välillä on siinä, että edellinen on paljoa valheellisempi ja vähemmän perusteellinen kuin jälkimäinen.
Vanhan ajan hallitsijat ja paavit, jos he itse uskoivat ja kansa uskoi heidän jumalalliseen tehtäväänsä, saattoivat yksinkertaisesti selittää, miksi juuri he olivat niitä ihmisiä, joitten piti käyttää hyväkseen toisten työtä. He sanoivat, että heidät oli itse Jumala siihen määrännyt, ja Jumala oli myöskin käskenyt heidän antaa kansalle heille ilmoitettuja jumalallisia totuuksia sekä hallita kansaa.
Ruumiillisesta työstä itsensä vapauttaneet meidän aikamme sivistyneet ihmiset, jos he tunnustavat ihmisten tasa-arvoisuuden, eivät enään voi selittää, minkä vuoksi juuri he ja heidän lapsensa (sillä sivistyskin saadaan ainoastaan rahojen — vallan avulla) ovat niitä valituita onnellisia, jotka ovat kutsutut tuottamaan tuota helppoa hyötyä, eikä toiset, jotka sadottain ja tuhansittain sortuvat kannattaessaan heidän sivistymismahdollisuuttaan.
Heidän ainoa puolustuksensa on se, että he sen pahan sijaan, minkä he kansalle tekevät vapauttaessaan itsensä työstä ja kuluttaessaan sen työn tulokset, tuottavat kansalle sille käsittämätöntä hyötyä, joka palkitsee koko heidän tekemänsä vahingon.