XXV.
Mutta mitäs on tehtävä? Emmehän me ole tuota kaikkea aikaan saaneet. Me sanomme: emme me ole sitä aikaan saaneet, se on tullut itsestään, niinkuin lapset, jotain särettyään, sanovat, että se on itsestään särkynyt. Me sanomme: kun kerran on olemassa kaupunkeja, niin, eläen niissä, me elätämme toisia ihmisiä ostamalla heidän työtänsä ja palveluksiansa.
Mutta se ei ole totta. Ja senvuoksi on syytä tarkastaa, mitenkä me elämme maalla ja mitenkä me siellä elätämme ihmisiä.
Kuluu talvi kaupungissa, tulee pääsiäinen. Kaupungissa jatkuu yhä samaa rikasten mässäystä. Bulevardeilla, puistoissa soi musiikki, kaikkialla on teattereita, huvituksia, kansanjuhlia, ilotulituksia. Mutta maalla on vielä parempi olla, ilma on puhtaampaa, puut, kedot, kukat tuoreempia. Pitää matkustaa sinne, missä kaikki tuo on juuri puhjennut ja kukkii. Ja niinpä suurin osa toisten työtä hyväkseen käyttävistä rikkaista ihmisistä matkustaa maalle hengittämään tuota parempaa ilmaa, katsomaan noita vielä parempia niittyjä ja metsiä.
Ja niinpä noitten harmaitten, leivästä ja sipulista elävien, 18 tuntia päivässä työtä tekevien, riittävän unen puutteessa olevien ja rääsyihin puettujen talonpoikain keskuuteen asettuu rikkaita ihmisiä. Täällä ei ainakaan kukaan ole vietellyt noita ihmisiä, ei ole ollut mitään tehtaita, eikä ole niitä työttömiä, joita on niin paljon kaupungissa, ja joita me muka ruokimme, antamalla heille työtä. Täällä kansa kesällä tuskin ennättää lopettaa kaikkia töitään aikanaan, ei ole joutilaita käsiä, vaan päinvastoin paljon viljaa menee hukkaan käsien puutteessa ja paljon ihmisiä — lapsia, vanhuksia, naisia — menehtyy työn taakan alla. Mitenkäs rikkaat ihmiset täällä järjestävät elämänsä?
Näin he sen tekevät. Jos on vanhanaikuinen talo, niin se uudistetaan ja koristetaan, jos ei semmoista ole, niin rakennetaan uusi — kaksi-, kolmikerroksinen. Huoneet, joita on 12—20 ja enemmänkin, ovat kaikki 6 arssinan korkuisia. Parkettilattiat, ikkunat kokonaisesta lasista, kalliit matot, kalliit huonekalut, 200—600 ruplaa maksava ruokasalin kaappi. Talon ympäristö lasketaan kivellä ja tasoitetaan, laitetaan kukkalavoja, krokettikenttiä, peilipalloja, vieläpä kasvihuoneita, kasvilavoja, komeita talleja. Kaikki maalataan öljymaalilla, sillä öljyllä, joka puuttuu vanhusten ja lasten puurosta. Ja vaikka tuo maalle asettuva meikäläinen ihminen olisi köyhäkin ja vapaamielinen, niin hän asettuu asumaan semmoiseen taloon, että sen rakentamista ja puhtaana pitoa varten täytyy riistää työkansalta kymmeniä ihmisiä, jotka eivät ennätä kasvattaa leipää omaksi elatuksekseen.
Tässä tapauksessa ei voi vedota siihen, että tehtaat ovat jo olemassa ja tulevat olemaan huolimatta siitä, tulenko minä niitä hyväkseni käyttämään tai en. Ei voi sanoa, että minä elätän "joutilaita käsiä", sillä tässä me suorastaan perustamme meille tarpeellisten esineitten tehtaita ja suorastaan, käyttäen hyväksemme toisten hätää, riistämme ihmisiä heille, meille ja kaikille välttämättömästä työstä, siten turmellen heitä ja murtaen heidän terveytensä ja elämänsä.
Niinpä asuu maalla joku sivistynyt ja kunniallinen aatelis- tai virkamiesperhe. Kaikki perheenjäsenet ja vieraat ovat kokoontuneet puolivälissä kesäkuuta, s.o. heinänteon alkaessa, ja asuvat syyskuuhun asti, s.o. elonkorjuuseen ja kylvöön asti. He asuvat siis maalla melkein koko kiireellisimmän työajan. Koko tuon ajan on heidän ympärillään ja heidän läheisyydessään ollut käynnissä tuo talonpoikain kesäinen työ, jonka rasittavasta jännittäväisyydestä ei meillä voi olla minkäänlaista käsitystä, ellemme ole sitä kokeneet.
Ja perheen jäsenet, noin kymmenkunta henkeä, elävät täällä aivan samoin kuin kaupungissa, jos mahdollista vielä pahemminkin, sillä täällä maalla he näet lepäävät (tyhjäntoimittamisesta), eikä heillä ole nyt minkäänlaista työn tapaistakaan tai tekosyytä joutilaisuuteensa.
Pietarin päivällä — paastolla, kun kansan ruokana on sahti, leipä ja sipuli, alkaa heinänteko. Maalla asuva herrasväki näkee tuon työn, hauskuudekseen sitä katsellen, nauttii kuivuvan heinän tuoksusta, vaimoväen lauluista, viikatteitten kalskeesta ja niittomiesten ja haravoivien rivien näöstä.
Heinänteko on tärkeimpiä töitä maailmassa. Melkein joka vuosi työvoimain ja ajan puutteessa jääpi niittyjä loppuun niittämättä ja heinää joutuu sateitten alle, ja enemmän tai vähemmän jännitetystä työstä riippuu, lisääntyykö ihmisten varastoihin 20 tai useampia prosenttia heinää, vai menevätkö ne hukkaan. Jos lisääntyy heinää, niin lisääntyy myöskin lihaa vanhuksille ja maitoa lapsille. Tässä on kullakin niittomiehellä kysymys leivästä ja maidosta talven varalle. Jokainen työmies sen tietää. Yksin lapsetkin tietävät, että se on tärkeätä työtä ja että täytyy ponnistaa viimeisetkin voimansa. Heilläkin on tehtävänsä: kulettaa raskas sahtikannu niityllä olevalle isälle, paljain jaloin kiireesti juosten kaksi virstaa kylästä, ennättääkseen perille päivällisajaksi. Jokainen tietää, ettei heinänteosta elonkorjuuseen tule olemaan keskeytystä, eikä aikaa levähtämiseen.
Mutta paitsi heinäntekoa on paljon muuta työtä: pelto on käännettävä, äestettävä, vaimoilla on kankaan kudonta, leipominen, pesu, miehillä myllyllä ja kaupungissa käynti, kunnalliset asiat, tuomarin ja kylänvanhimman luo meno, kyydinteko y.m. Kaikki vanhat, jopa sairaatkin, ponnistavat viimeisetkin voimansa. Niittomiehet tekevät työtä niin, että he joka kerta ennen työn lopettamista heikkoudesta horjuvat kulkiessaan viimeisiä sarkoja ja tuskin kykenevät nousemaan pystyyn levähtämisen jälkeen. Samaten tekevät työtä vaimotkin, usein raskauden tilassa ollessaan ja imettäessään.
Työ on äärimmilleen jännitettyä ja yhtämittaista. Kaikki ponnistavat viimeisetkin voimansa ja syövät tämän työn aikana loppuun ei ainoastaan niukan ravintonsa koko varaston, vaan entisetkin varastonsa. Olematta ennestäänkään kovin lihavia he laihtuvat elonaikana.
Työssä on esim. kolme miestä — vanha ukko, hänen veljenpoikansa, nuori, nainut mies, ja suutari, herraskartanon työväkeen kuuluva. Kaikille heille tämä heinänsato ratkaisee talven kohtalon. Saako lehmän pitää, saako verot suoritetuksi vai ei? He ovat herkeämättä, väsymättä tehneet työtä jo kaksi viikkoa. Sade on viivyttänyt työntekoa. Sateen lakattua ja märkyyden haihduttua he päättävät lopettaa työnsä ja, paremmin ennättääkseen, ottavat kukin kaksi vaimoihmistä mukaansa. Ukon mukana tulee hänen vaimonsa, 50 vuotias, työn kuluttama, yksitoista synnytystä läpikäynyt nainen, kuuro, mutta hyvin tarmokas vielä työnteossa, ja 13 vuotias tytär, lyhyenläntä, mutta tanakka ja voimakas. Veljenpojan mukana tulee hänen vaimonsa, kookas ja voimakas kuin mies ikään, ja hänen miniänsä, siunatussa tilassa oleva sotamiehen vaimo. Suutarin mukana tulee hänen vaimonsa, kova työntekijä, ja tämän äiti, kahdeksannellakymmenellä oleva, jolla oli tapana käydä kerjuulla. Kaikki he pysyttelevät toistensa tasalla ja tekevät työtä aamusta iltaan kesäkuun auringon pahimmassa helteessä. Ilma on painostava ja ennustaa sadetta. Joka hetki on kallis. Ei tahdo malttaa heittää työtä kesken, hakeakseen vettä tai sahtia.
Pikkuinen poika, vanhan eukon veljenpoika, kulettaa vettä. Vanha mummo, joka nähtävästi pelkää, että hänet ajettaisiin pois työstä, ei heitä haravaa kädestään ja koittaa väkisinkin pysyä mukana. Poikanen, ruumis aivan väännyksissä ja astuen lyhyitä askeleita paljailla jaloillaan, kulettaa vesikannua, joka on häntä itseään painavampi. Tyttö sälyttää olalleen heinätaakan, joka niinikään on häntä itseään painavampi, astuu muutaman askeleen, pysähtyy ja pudottaa taakkansa maahan, kykenemättä sitä perille viemään. Vanha vaimo haravoi lakkaamatta ja kantaa heinää raskaasti hengittäen ja horjahdellen. Vanha mummo ainoastaan haravoi, mutta sekin on hänelle liikaa. Vaivoin hän laahaa virsuihin puettuja jalkojansa ja tuijottaa synkästi eteensä, niinkuin kovasti sairas tai kuoleva ihminen. Ukko varsin lähettää hänet kauemmaksi toisista rukojen ympäriltä haravoimaan, ettei hän koittaisi pysyä toisten rinnalla, mutta hän ei hellitä ja jatkaa synkän näköisenä työtänsä niin kauan kuin muutkin.
Aurinko jo laskee metsän taa, mutta kaikki ei ole vielä rukoihin koottuna, paljon on vielä jälellä.
Kaikki tuntevat, että olisi jo aika lopettaa, mutta kukaan ei virka sanaakaan, odottaen, että joku toinen sanoisi. Viimein suutari, tuntien voimiensa tyyten loppuvan, ehdottaa ukolle, että loput jätettäisiin seuraavaksi päiväksi ja ukko suostuu. Vaimoväki rientää heti noutamaan vaatteita, kannuja, talikoita, mummo vaipuu siihen paikkaansa ensin istualleen ja sitten pitkälleen ja kaikki tuijottavat eteensä sammuneilla katseilla. Sitten naiset lähtevät pois ja mummo nousee ähkien ja laahustaa heidän perässään.
Katsokaammepa nyt herraskartanoa. Sinä samana iltana, jolloin kylältä päin kuuluu työstä palaavien nääntyneitten niittomiesten viikatteitten kalahduksia ja vaimojen ja tyttöjen huutoja, kun he, ennätettyään juuri panna pois haravat, juoksentelevat karjaa ajellen, — kuuluu herraskartanosta aivan toisia ääniä — kuuluu pianon rämpätystä, jokin unkarilainen laulu, ja silloin tällöin krokettipallojen kolahduksia. Tallin luona seisovat vaunut, joitten eteen on valjastettuna neljä lihavaa hevosta.
On tullut vieraita. Hevoset helistelevät kulkusia seistessään. He syövät heinää, tallaten sitä jalkoihinsa, sitä samaa heinää, jota tuolla niityllä niin suurella vaivalla kootaan. Pihalla on liikettä, terve, hyvinvoipa nuori mies vaalean punaisessa paidassa kutsuu kuskeja valjastamaan ja satuloimaan hevosia. Kaksi kuskia tulee renkituvasta ja menee huolettomasti käsiään heiluttaen hevosia herrasväelle satuloimaan. Aivan talon luona kulkee kaksi lapsenhoitajaa, toinen nuori, toinen vanha, vieden nukkumaan saman ikäisiä lapsia kuin ne, jotka saivat käydä kylästä sahtia noutamassa. Toinen hoitajista on englantilainen eikä osaa venättä. Hänet on tilattu Englannista — ei senvuoksi, että hänellä olisi tiedetty olevan joitakin erityisiä ansioita, vaan ainoastaan senvuoksi, että hän on ummikko. Vähän etempänä muuan mies ja pari vaimoa kastelevat kukkia, toinen mies puhdistaa pyssyä talon nuorelle herralle.
Tuolla kaksi vaimoa kantaa puhtailla alusvaatteilla täytettyä vasua — he ovat pesseet koko herrasväen sekä englannittarien ja ranskattarien alusvaatteet. Talossa on vielä kaksi vaimoa, jotka hädin tuskin ennättävät pestä astiat herrasväen jälkeen, ja kaksi frakkipukuista miestä juoksentelee edes takaisin tarjoten kahvia, teetä, viiniä, seltterivettä. Yläkerrassa on pöytä katettuna. On juuri syöty, ja kohta taas syödään — aina kello kahteentoista, kolmeen, usein auringon nousuunkin asti.
Toiset istuvat poltellen sikaaria korttien ääressä, toiset vapaamielisiä keskusteluita pitäen, kolmannet kävelevät paikasta toiseen, syövät, polttelevat ja vihdoin, tietämättä mitä tehdä, keksivät lähteä ajelemaan. Tätä herrasväkeä on noin viisitoista tervettä miestä ja naista, ja noin 30 tukevaa työmiestä ja työ naista on työssä heitä varten.
Ja tämä tapahtuu siellä, missä jokainen tunti, jokainen poikanen on kallis. Ja tätä samaa jatkuu heinäkuussakin, kun talonpojat läpi yön saavat niittää kauraa, ettei se ehtisi karista maahan, ja vaimot nousta ennen aamun koittoa puimaan olkia siteitä varten, kun tuo ennen mainittu ennestään jo työn näännyttämä vanha mummo, raskaana olevat vaimot ja nuoret lapset kokonaan murtuvat, ja kun ei ole riittävästi käsiä, hevosia eikä ajoneuvoja kulettamaan aumoihin sitä viljaa, jolla elävät kaikki ihmiset, jota tarvitaan miljooneja puutia päivässä Venäjällä, etteivät ihmiset kuolisi. Ja tämmöisenä aikana jatkuu tuo herrasväen elämä, on teattereita, juhlia, metsästysretkiä, syöminkejä, juominkeja, soittoa, laulua, tanssia ja loppumatonta mässäystä.
Tässä ei nyt enää voi puolustautua sillä, että semmoiset olot ovat jo ennestäänkin olemassa. Ei mitään semmoista ole ollut olemassa. Itse me varsin laitamme semmoisen elämän, riistäen työn ja leivän työn näännyttämiltä ihmisiltä. Me elämme niin, kuin ei olisi mitään yhteyttä kuolevan pesijättären, 15 vuotiaan porton, paperossien teosta kuihtuneitten naisten ja äärimmilleen jännitetyn, ylivoimaisen työn murtamien vanhojen eukkojen ja lasten välillä. Me elämme, nautimme ylellisyydestämme, ikäänkuin ei olisi yhteyttä tämän ja meidän elämämme välillä. Me emme tahdo nähdä sitä, että, ellei olisi meidän joutilasta, ylellistä ja turmeltunutta elämää, ei olisi myöskään tuota ylivoimaista työntekoa, ei olisi meidän elämää.
Meistä näyttää, että kärsimykset on erittäin, ja meidän elämämme on erittäin, ja että me, eläessämme niinkuin elämme, olemme viattomia ja puhtaita kuin kyyhkyset.
Me luemme kuvauksia roomalaisten elämästä ja kummastelemme noitten sieluttomien Lucullusten sydämmettömyyttä, kun he nauttivat herkkuruuista ja juomista, silloin kun kansa oli nälkään kuolemassa, me pudistamme päätämme ja kummastelemme isoisiemme raakuutta, noitten orjain omistajain, jotka perustivat kokonaisia kotiorkestereita ja teattereita ja määräsivät kokonaisia kyliä puutarhojen ylläpitoon. Ylevyytemme kukkulalla seisoen me ihmettelemme heidän inhimillisyyden puutettaan.
Luemme Esaian sanat, 5: 8: "Voi teitä, jotka laitatte toisen talon toisen tykö, yhdistätte toisen pellon toiseen, siksi kunnes ei enää sijaa ole, asuaksenne yksinänne maan päällä."
11. "Voi niitä, jotka aamusta varhain etsivät väkeviä juomia ja istuvat myöhään iltaan, kiihoittaakseen itseänsä viinillä."
12. "Ja heillä on harppuja ja sitroja, rumpuja ja huiluja ja viiniä pidoissaan, mutta eivät he katso Herran työtä, eivätkä näe hänen kättensä tekoja."
18. "Voi niitä, jotka vetävät puoleensa jumalattomuutta syntisillä siteillä ja syntiä ikäänkuin vaunun köysillä."
20. "Voi niitä, jotka sanovat pahaa hyväksi ja hyvää pahaksi, jotka tekevät pimeyden valoksi ja valon pimeydeksi, jotka tekevät karvaan makeaksi ja makean karvaaksi."
21. "Voi niitä, jotka ovat viisaita omissa silmissään ja järkeviä omasta mielestään."
22. "Voi niitä, joiden urhoollisuus on juoda viiniä ja joiden sankaruus on sekoittaa väkeviä juomia."
23. "Jotka lahjain vuoksi julistavat rikollisen syyttömäksi ja riistävät viattomalta hänen oikeutensa".
Me luemme nämä sanat, emmekä luule niitten meitä koskevan.
Me luemme Matt. 3: 10:
"Jo on kirves pantuna puiden juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen."
Ja me olemme täydellisesti vakuutetut, että hyvä puu, joka tekee hedelmän, olemme me itse, ja ettei nuo sanat ole meille sanotut, vaan joillekin toisille, pahoille ihmisille.
Esaian 6: 10 luemme:
"Paaduta tämän kansan sydän, tee kuuroiksi heidän korvansa ja sokeiksi heidän silmänsä, ettei se näkisi silmillään, eikä kuulisi korvillaan, eikä ymmärtäisi sydämmellään, ettei se kääntyisi, eikä tulisi parannetuksi."
11. "Silloin minä sanoin: kuinka kauaksi aikaa, Herra?
"Ja hän sanoi: siksi kun kaupungit tulevat autioiksi asujanten puutteessa ja talot jäävät kylmille, ja maa muuttuu erämaaksi."
Me luemme tätä ja olemme aivan vakuutetut, ettei tuo kaikki tarkoita meitä, vaan jotakin toista kansaa. Senpä tähden me emme ollenkaan näekään, että tuo tapahtuu meille, me emme kuule, emme näe, emmekä ymmärrä sydämmellämme. Miksi on niin käynyt?